Runeberg ja mummot universumista

 

Ollaanko lasten ja nuortenkirjoissa matkalla kaiken aikaa? Aukaise kirja kuin kirja, niin harvemmassa ovat rauhoittumisen ja heinänkorren pureskelun hetket.

Niitäkin kaipaa aina välillä, ainakin tässä kohta alkavan uuden julkaisuaallon edellä. Tarrata siis voi viime vuosien kirjoihin hyvällä omallatunnolla ja etsiä sieltä – tai niin, etsiä ei tarvitse oppaita maailman kiertämiseen.

Matkalla moneen maailmaan

Miten runojen lukemisen ja kirjoittamisen kautta päästään selventämään ja oppimaan suhdetta ympäröivään maailmaan? Runomatkaoppaassa (Aviador 2019) eskariin, kouluun ja kotiin soveltuvia runomatkoja vinkkeineen ja harjoituksineen riittää runsaasti. L isäksi ne tuntuvat harkituilta ja koetelluilta. Työpajojen kohdilla on suosituksia iästä ja ajan käytöstä. Alussa neljä alan kokenutta toimijaa kertoo taustoista, runoilijan päivästä, sadutuksesta ja niin edelleen. Tästä edetään harjoituksiin, aistien merkitykseen, runotyyleihin, erilaisiin tekniikoihin ja runobuffetin tarjouksiin jälkiruokineen. Erityisen kiitettäviä ovat laajat käyttökelpoisten materiaalien listat ja vinkit aina lavarunouteen ja runokirjan julkkareihin saakka. Tietokirjojakaan ei unohdeta, vaan niitä voidaan käyttää yhtä lailla hyödyksi. Tämäpä kirja on varsinainen aarreaitta – myös tavalliselle kirjallisuuden harrastajalle, joka haluaa uppoutua runouden moninaisiin ulottuvuuksiin ja sfääreihin.

 Hengästyneet kaukomatkailijat

 Toista ääripäätä edustanee sitten Janne Haikarin ja Carlos da Cruzin Suomalaiset tutkimusmatkailijat (S&S 2020). Miksipä ei Kuninkaantien ja Suomen keskiajan jälkeen, varsinkin kun mukaan on valikoitunut tuntemattomampia tai vähälle huomiolle jääneitä matkailijoita. Muissakin kirjoissa jo tarkemmin selvitettyjä ovat mm. A.E. Nordenskiöld, Elias Lönnrot, Edward Westermarck, Gustaf Mannerheim, G.A.Wallin, Herman Spöring, Väinö Bremer eli OH-ABB, Pehr Kalm… ohoh, jäiköhän muita jäljellekään? Toki, esimerkiksi tuoreempia kuten Thyre G. Sahama Itä, Afrikassa, Liisi Oterma kaukoputkineen avaruudessa, Hilma Granqvist Palestiinassa, Pekka Soini Perussa, Väinö Auer Tulimaassa, Marja-Liisa Swantz Tansaniassa ja HY:n kasvimuseon tutkijoiden matka Aasiassa. Paikallaan on myös omalaatuisen keräilijän Helinä Rautavaaran Etelä-Amerikan seikkailujen taltiointi. 

Carlos da Cruzin tyyliin kuuluu hiukan krouvimpi tyypittely, mutta ajan ja paikan peruspiirteet on tutkittu ja tilanteiden esittämiset on varmasti jouduttu valitsemaan tarkasti. Tietokuvituksen erilaisuudet ja vaatimukset näkyvät, kun asettaa vierelle vaikkapa Markku Löytösen löytöretkien kuvittajien tarkat ihmiset ja maisemat. Tässä toki on tarkoituksena ottaa esille joitakin tärkeimpiä kohtauksia ja tuloksia sekä käytetty kavalkadinmaisesti numeroittain etenevää esittelyä puhekuplineen. Numerointi auttaa, sillä aukeamilla olevat pikkutilanteet voisivat muuten sotkeentua.  Mukavasti hyvän kokonaiskuvan tutkijoittemme kiinnostuksen kohteista antavat kansiaukeamien kartat. Niissä näkyy keskittyminen kaukomaille ja alkuun maisteluksi myös lyhyet esittelyt kirjassa mukana olevista matkailijoista. Kaiken kaikkiaan tämänkin hengästynyt rientomatka osoittaa, miten suomalaiset eivät jääneet kotikonnuille, vaan valloittivat arvostettuina tutkijoina koko maailmaa.

 Mummut – nuo oman elämänsä sankarit

Historia, lähimenneisyys, isovanhempien elämä – sielläkin riittää vauhtia. Täytyy myöntää, että aluksi ajattelin lukevani Marja-Stiina Suihkon Mummun ja Tirpan retkikirjasta (kuv. Susa Paavilainen, kustannus Aarni 2020) tuttuja aiheita kesäloman suloisuudesta. No, näinkin toki on, mutta paljon muutakin löytyy. Hiljalleen minua alkoi miellyttää yhä enemmän tekijän ja mummun yhteistyö. Rauhallinen isovanhemman viisaus ja elämänkokemus näyttäytyy monessa tarinassa lastenlasten kysymysten, pelkojen ja ongelmien monipuolisena pohtimisena ja ratkaisujen löytämisenä. Myös eri-ikäisten lastenlasten keskinäiset suhteet ja luonteet tulevat vivahteikkaasti esiin. Isää on mumminsa kasvattama ja osaa hänkin tunnistaa lasten erilaiset tarpeet. Ja enpä oikeastaan ole lukenut aikaisemmin koskettavampaa kuolemansa kuvausta lapselle kuin mummin kertomus Tuonen virrasta. Harvemmin lasten kanssa puhutaan myös sodasta ja sen syistä. Ainoastaan kuvat eivät kolahtaneet kuin osittain. Luonto toimii, mutta henkilöhahmot jäävät kovin persoonattomiksi.

Mummeista on kirjoitettu monenlaisia tarinoita. Tässä on yksi, joka sopii iloisten ja energisten ja nuorekkaiden isovanhempien kategoriaan. Mila Teräksen Lentävällä mummilla (kuv. Sanna Pelliccioni, Otava 2020) on tarinatukka, punainen variaatio. Hän on vauhdikas ja ymmärtää lastenlastensa tarpeet kuten olettaa sopiikin tässä raamissa. On sirkusta, on lentämistä. Kun isä tulee pyörällä hakemaan lapset kotiin, mummo on vasta aloittamassa ja vetämässä tanssikenkiä jalkaan. Siellä hän mennä huristaa Pentti-ystävän moottoripyörän takaistuimella. Mutta oikein ei tämä energinen mummeli tuntunut sopivan lapsikuuntelijoiden pirtaan. Syyksi ilmeni kuvitus, joka todellakin taisi nyt hajota aukeamilla pieniksi sirpaleiksi ja nukkemaisiksi hahmoiksi. ”Ei ole kuvissa tolkkua”, sanoi joukon sanavalmis kriitikko. ”Hätäinen mummo”, jatkoi toinen. ”Menin ihan vähän sekaisin”, kolmas oli suopeampi.

 Matkalla universumiin ja kiirettä pitää

 Miklun Universumin paras kirja (Otava 2020) on jo kolmas olemassa olevan todellisuuden valloittamiseen tähtäävä kooste. Edelleen on hienoa, että Miklu jaksaa puhua lukemisen tärkeydestä. Edelleen kiirettä piisaa, kun Miklu kertoo hajanaisia tarinoita elämästään ja tyttöystävästään, esittelee valokuvia vielä varsin nuoren elämänkaarensa historiasta. Näinkin varmaan saa edustavan kuvan nykynuoren haasteellisesta elämänrytmistä. Piirrostekniikka ei ole vielä huomattavasti edistynyt.

No, universumin paras kirja saanee oikeutuksensa esimerkiksi sivuilla 22-26, kun kerrotaan Miklun näkemästä avaruusaluksesta ja pohditaan taustoja. Olisiko kysymyksessä unihalvaus? Ei, sen tuntomerkit eivät nyt käy.  Miklu selvittelee erilaisia mahdollisuuksia ja antaa sitten monipäiselle seuraajajoukolleen valaisevan tiedon: ”Kerran katsoimme elokuvaa tyttöystäväni kanssa ja puoliunessa luulin, että eräs suosittu tiktokkaaja istui vieressäni ja puhalsi jalkapohjiini. Jos pystyin näkemään jotain sellaista, on myös ufon näkeminen puoliunessa mahdollista. --- Tulevaisuudessa tulen silti kertomaan lapsilleni, että se oli alienin ohjaama lentävä lautanen. Se on tarinana paljon hauskempi.” 

Miklu tuntuu myös olevan kovin innostunut geenimanipulaatiosta, joten siitäkin seuraajat saavat monenlaista tietoa. Geenimanipuloituja superihmisiä on pian olemassa! ”Tämä on monen mielestä eettisesti väärin, koska lapselta ei ole kysytty, haluaako hän, että hänet muutetaan toisenlaiseksi. Uskon kuitenkin, että geenimanipulaatio tulee olemaan arkipäivää tulevaisuudessa.” Ihan ei tule selväksi, onko Miklu sitä mieltä, että tämä on onni ja autuus vai kenties jotain muuta? Ja kouluhommat ovat tietysti mielessä: ”Kouluunkaan ei tarvitsisi välttämättä mennä fyysisesti, kun koulun voisi rakentaa simuloituun maailmaan. Siellä kaikki oppilaat voisivat leijailla luokasta toiseen ja oppia avaruudesta tai Egyptin historiasta pyramidien keskellä. Opettajan olisi ainakin huomattavasti helpompaa saada oppilaat kiinnostumaan aiheesta.” Hm, minkälaisia kiusaamisen ilmiöitä tuo tekniikka voisikaan saada aikaan? Varsin mielenkiintoinen on myös Miklun versio itsensä tuntemisesta. Hän kysyy: Kuka lemmikeistäni olet? Ja lopussa toki Shakespeareen viitaten kolme ihmisenä olemisen perusvinkkiä: ”Korjaa asenteesi. Säästä rahasi. Löydä oma polkusi.”

Niin, ja loppurunossa lisää: ”Ja kun elämä alkaa mieltäsi tallata,/ voit aina kotiin palata ja/ rakkaitasi halata/ Muista silloin, että sanoin näin:/ Kaikki kääntyy parhain päin.”

Täytyy sanoa, että nautiskelin kirjan parissa, enkä tuntenut kiirettä ollenkaan. Humoristisuus piristää aina. Mutta jännittävintä taitaa olla, mikä tulee Miklun seuraavan pläjäyksen nimeksi. Jäljellä ei taida olla enää kuin taivas ja kuolema?

Runeberg yöjunassa – mikä asema?

Lopuksi: junioreiden Runeberg-palkinnon pokkasi jo aikaisemmin esittelemäni Karin Erlandsson Yöjuna (kuv. Peter Bergting, S&S 2020). Kadonneita ihmisiä keräävällä junalla on 24 pysäkkiä eli yhtä monta kuin kirjassa lukuja. Tosin kaksi asemaa on vielä kateissa, joten taikajunaa on korjattava. Runsas dialogi, sopivasti jännitystä piti otteessaan palkinnosta päättäneitä nuoria lukijoita. Vaikka kohdetta saattoi jo ennakkoon arvata, niin onhan suora palaute lukukelpoisen kirjan rakenteista aina opettavaista. Kuvituksen merkitystäkään ei kannata aliarvioida.

Pamputtaako poliisi ja saunooko palomies

 Kotimaisesta lasten tietokirjallisuudesta löytyy helposti ikuisia suosikkikohteita – ainakin aikuisten tekijöiden joukosta. Ja nämähän kirjoja rustaavat. Odottavasta kirjapinosta voi poimia esille tällä kertaa vaikkapa erilaiset ammatit poliiseista ja insinööreistä palomiehiin. Jos jättäisi avaruuden ja luonnon ihmeellisyydet väliin, niin kissatkin ovat löytäneet taas kerran tekijänsä. Mutta jos voisivat niin nostaisivat kenties oikeusjutun.

Poliisi auttaa aina

Mainioin idealtaan taitaa olla Könösen Eemelin Poliisi kertoo työstään (Bookea.fi 2020) Kahdeksanvuotias Eemeli on kyseleväistä ja uteliasta sorttia. Nyt kysyy ja poliisin työtä selvittää ja esittelee kerrankin kirjan kohderyhmän ikäinen kaveri. Ja tuleehan sieltä oleelliset asiat, mutta myös paljon kivaa ja tarkentavaakin.

Kirjassa on haastateltu oikeaa poliisia, ja valokuvatkin on saatu ammattilähteistä. Millaisia tehtäviä poliisilla on lienee hyvä alkukysymys. Sitten onkin henkilökohtaisen tiedonhalun vuoro: miten taskuvaras saadaan kiinni? Mukana ovat DNA-näytteet, turvallisin reitti rahan kuljetuksessa, poliisikoirat ja moninaiset apulaitteet. Mutta lisää näitä ydinkysymyksiä: Miten poliisiautoon pannaan vilkut päälle? Miten kovaa sireenit kuuluvat poliisiauton sisään? Mainio sukellus 8-vuotiaan mietteisiin! Isot aukeamat, hyvät kuvat, selkeä teksti. Mikäs tässä on miettiä poliisia vaikkapa tulevaisuuden ammatiksi – mutta Eemeli kuulemma aikoo jatkaa sarjaa ensiapuläälärillä, lentokapteenilla ja ambulanssin kuljettajalla. Odotellaan!

Anniina Mikaman Päivä maapallolla. Poliisit (kuv. Carlos da Cruz. Karisto 2020) selventää heti alkuun maapallon eri aikavyöhykkeitä ja esittelee eri maiden poliisipäähenkilöt. Saattaa nimittäin olla edellisen kirjan tapaan (Päivä maapallolla. Koulussa. Karisto 2019) hankalaa yrittää saada selvää työpäivästä aukeamalla vilistävien kellonaikojen kera. Kokonaisuudesta tulee tällä ratkaisulla väkisinkin sekavahko, joskin samalla joutuu olemaan tarkkaavaisempikin – jos into säilyy. Kuvittaja on valinnut ratkaisuksi jakaa aukeaman kahtia. Vasemmalla esitellään varusteita ja aamutoimia, oikealla sarjamaisissa ruudukoissa työpäivän tapahtumia. Ne tuntuivat toimivan parhaiten, kun da Cruz saa niihin eloa, vauhtia ja väliin jänniä tilanteita. Hiukan ne alkavat muistuttaa toisiaan, osin kuvittajan helposti samankaltaiseksi hahmottuvien tyypitysten takia. Kun malttaa palata asioihin uudelleen ja selailla tapahtumia, voi kätevästi miettiä ja jutella poliisin työn samankaltaisuuksista ja muutoksissa ympäri maailmaa.

Koulussa –kirjan tutkiminen alakoululaisten kanssa oli alkuun kiinnostunutta, mutta pitemmän päälle tuo samanlainen rakenne alkoi kyllästyttää. Kirjoja toki voi käyttää monella eri tavalla, esimerkiksi valitsemalla kohteen ja seuraamalla vain päivän kulumista. Kaikkia maita ja tietoja ei tienkään mahtuisi mukaan, mutta kiinnostusta idea herätti: ”Miten eskimot käyvät koulua? Mitä kieltä siellä puhutaan?” Ehkäpä järkevästi venäläisten poliisien toimia ei tarkastella lähemmin.

Pillit ulvovat monessa autossa  

Pasi Lönn aloitti ammatteja tarkastelevan sarjan myös piipaa-autojen kanssa. Asiantuntijan mukana on leppoisaa ja kiinnostavaa tutustua poliisin työhön. Johdattelijana on poliisikoira Reetu, ja näin saatiin lukijaystävällisesti juoheva raami työn eri alueiden tarkasteluun. Jussi Kaakinen on tällaisissa työn esittelyissäkin erinomainen välittäjä: kuvat ovat selkeitä ja hauskoja niin Reetussa kuin työntekijöiden touhuissa. Esimerkiksi rikostutkimuslaukun sisältö hahmottuu mainiosti tutkailtavaksi.

Sarja yhteiskunnallisen tukitoiminnan peruspilareista jatkuu Paloasemalla (kuv. Jussi Kaakinen, Tammi 2020). Kokonaisuus on monipuolinen ja toimiva. Erityisen kiinnostavaksi ja selventäväksi kohteen tekee jälleen Jussi Kaakisen mainion selkeä ja samalla kuitenkin omatyylinen kuvitustyö. Sen avulla lukijat pääsevät kätevästi perille niin paloaseman erilaisista osista kuin itse vaativasta työstäkin.  Iloiset palomiehet nähdään reippaan saunomisen jälkeen ensihoidossa, ambulanssin ratissa, sammutustehtävissä, heikoilla jöillä, liikenneonnettomuuden hoidossa, myrskytuhoja korjaamassa ja tietysti kaikkein tunnetuimmassa hommassa eli kissan noutamisesta puusta. Kiinnostavaa pikkupalomiehille on toki kaluston erilaiset ulottuvuudet, ehkä myös letkujen ja paineilman huolto sekä korjaamo. Pieni tietoisku tällä kertaa esittelijänä toimineen dalmatialaisen Donin toimesta vie loppusivulla hevospalokunnan aikoihin.

Erilaisiin turvaoppaisiin erikoistunut Matti Waitinen kantaa kortensa kekoon myös paloturvallisuudessa peräti kahden opuksen verran, ensin Palovaarin turvaoppaassa (kuv. Marjo Nygård. Lasten Keskus 2019). Paloturvallisuudesta ja tulipaloista on lapsia valistanut epämääräinen joukko karhuista muihin eläväisiin. Nyt on vuorossa vaari, ja aasinsiltana eläkeläisen, tottuneen palomiehen kiertely päiväkodeissa kertomassa asioista.Näissä oppaissa ei näköhään ilman koiria selvitä: nyt on vuorossa partacollie Pentti. Tutun perheen lapset, tokaluokkalainen Tauno ja esikoululainen Ansa saavat olla kokemassa, kun tietoja esitellään.

Näin päästään ensin paloasemalle, tutustutaan varusteisiin ja mietitään, miten ollaan turvallisesti kotona. Aukeaman mittaisiin kokonaisuuksiin liittyy myös turvatehtäviä, jotka Pentti esittelee. Entä mitä tapahtuu, kun tulipalosta hälytetään? Tai jos rapussa syttyy palamaan? Näistä kerätään vielä yhdelle aukeamalla muistilistat. Erikseen selvitellään mistä tulipalo voi syttyä ja miten se parhaiten sammutetaan. Lopussa on vielä turvamittari ja ohjeita vanhemmille, lajitteluopas ja turvapassi lapsille. Asioiden puolesta Palovaarin opastukset ovat varmasti asialliset ja oikeat. Alun hiukan kotitekoinen esittely ja johdattelu tuntuivat turhilta selittelyiltä – lapsetkin olisivat halunneet enemmän tietoa palomiehen työstä ja tositoimista. Kuvittaja on nyt tehnyt päähahmosta isopäisen turjakkeen, jota lapset naureskelivat. Olisiko tarkoituksellista humorismia?

Sama linja jatkuu Palovaarin turvatärpeissä (kuv. Marjo Nygård, Lasten Keskus 2020), mihin on koottu tärkeimmät kodin, koulun ja lähiympäristön turvatiedot. Vaaratilanteet mennään läpi juohevasti aiheeseen liittyvien kertomusten kautta. Pääpaino on mukavasti palokuntien nuorisotoiminnan esittelystä, joten vapaapalokunnan toiminnassa on helppo tutustua alkusammutuksesta ensiapuun. Yhdessä vaarin kanssa retkeillessä kerrataan myös koulutie ja suojatiet, heijastimet, pyöräilykypärä ja pelastusliivit. Kaverukset joutuvat tositoimiinkin, kun Vesa putoaa jäihin. Lopussa on kätevä kodin turvatarkastuslista. Kuvitus on jäänyt ylimalkaiseksi. Moniin tärkeään tilanteeseen olisi kaivannut lisää tarkkuutta.

 Ihanat insinöörit konsultin silmin

 

Tässä on Koululaisen insinöörikirja (Readme.fi 2018) ja ensimmäistä kertaa näen kirjan, jonka julkaisutiedoissa tekijöistä suurimmalla esitellään konsultti Carol Vorderman. Taustalla on liuta erilaisia kuva- ja teknisluontoisia avustajia. Alkuperäisteos onkin komeisiin tieto- ja matkaopuksiin erikoistuneen Dorlingin. Ulkoasu ja kuvitus onkin selkeää, värikästä ja yleistajuistakin – sinällään se ei erotu mitenkään erityisesti lukuisista samanlaisista yleistietoteoksista.

Kirja on jaoteltu loogisesti aluksi erilaisten materiaalien tutkimiseen ja samalla omiin helposti suoritettaviin kokeisiin mutatiilistä oman muovin tekemiseen(!). Vahvoista rakennelmista siirrytään koneiden tehoihin ja käyttöön, liikkumisesta energian lähteille. Niin kuin useimmiten tällaisissa kirjoissa tavaraa on paljon ja sitä pyritään keventämään omatoimisilla kokeilla ja tietoiskuilla. Henkilökuviakin on – ainakin minulle on tuntematon koko aukeaman verran esitelty Stephanie Kwolek – kevlar-niminen aine suojaa luotiliiveissä ja tulipaloissa. Leonardo da Vinci, Robert Stephenson ja Wrightin veljekset olivatkin jo tutumpia Fazlur Rahman Khanin, Grace Hopperin ja Nikola Teslan rinnalla. Paljon tavaraa tuottaa myös sekavan kokonaiskuvan – eivätkä nämäkään kirjaa tehneet graafikot ole oppineet, ettei musta teksti punaisella pojalla todellakaan auta insinööritaitojen omaksumisessa. Olisiko tässä kuitenkin perusinnostusta niille koululaisille, jotka ovat vuorenvarmoja insinöörin statuksen tuomasta arvonannosta, työstä ja palkasta? Vai onko kirja jo valmistuneiden kunnonkohennusta.

Niin, se oudoin turhake on mielestäni kissakirja. Anteeksi nyt kissojen ystävät, mutta Izzi Howellin suoritusta Kissa tykkää tieteestä (Otava 2020) ja jatkoa tähtitieteen parissa en oikein ymmärrä, enkä kirjojen tarkoitusta ja kääntämistä. Onkohan idea pikemminkin myydä kissoja fanittamalla humoristinen kuvateos? Ismisten tapaan puettujen kattien kanssa mennä läpi holtittomia valokuvakollaaseja ja muutama irrallinen lausahdus vaikkapa fossiilisista polttoaineista tai yhteyttämisestä. Sekavilta aukeamilta ei tosiaankaan ole helppo kissojen kommenttien ja omituisen YÄK/EI/OMG! –valintataulun kera saada jotain järkeä aiheeseen.

Miau vaan.