Kun roskapusseja viedessään liukastuu
harvoina pakkaspäivinä ja teloo polvensa, optimismia tarvitaan. Toisaalta
pakollisena konkkausaikana on lohdullista tarttua sekä lukemattomiin kirjoihin
että verestää aikaisempia muistiinpanoja.
Kipuja kestää paremmin esimerkiksi Minka
Reitun hyvän olon hymykirjoilla. Kuvittajana hän on ollut pitkään suosikkini ja
varsinkin Prinsessa Pikkiriikin hahmon luojana, mutta nyt maistuu paremmin kuin
aikaisemmat myös Silloin kun on superolo
(Otava 2019). Lapsen kasvaessa taitavat mielikuvitukset ja lauseetkin lisääntyä
– jos elämän ongelmatkin. Nyt Ison kanssa on edelleen mukavaa, mutta
harmituksiakin. Ei osaa lentää heti, on kipeänä, pilalle heti mennyt päivä,
yksinäinen ystävä ja niin edelleen. Näistä selvitään Ison kanssa ja saavutetaan
ns. superolo. Pienen lapsen mietteitä ja tuumauksia kolmannessa kirjassa
somistavat hyvän tuulen kuvat. Mukavasti pyöreän Ison batmanlook on aika
vastustamaton puhumattakaan rauhallisesta pienestä opetuksesta.
Ajattelin seuraavaksi ympätä mukaan
toisenlaista läheisyyttä eli mielenkiintoisen kuvantekijän, Anne Vaskon Lentopusun (Etana editions 2019). Karhu Murr-kirjat ovat menevää materiaalia päiväkodissa. Hurmaavan
nonsensehenkiseksi tätä tarinaa takakansi kutsuu. No jos sellaiseksi mielletään
lentokoneen ja kirjastoauton rakastuminen eli 100 000 kiloa painava
rakkaus niin ok. Lapsille meni perille kyllä perusidea, joka hetken jaksoi
naurattaakin. Tilanteeseen alkoi pian tulla muitakin ehdotuksia asioista, jotka
voisivat tykätä toisistaan. Teksti ei vain jaksanut nyt kiinnostaa, ehkä hiukan
aikuismaisen otteen vuoksikin: ”Kirjastoauto pillahti itkuun. Kun huolenani
ovat kaikki eräpäivät ja sakkolaput, Ei, ei tätä painoa kestä rakkauden
pilvilinnat.” ”Ei kirjastosta saa
sakkolappuja” totesi asiansa tunteva kaveri. Eivätkä lapset oikein jaksaneet
kiinnostua enempää Vaskon rennolla otteella viitteellisesti hahmottamista
päähenkilöistäkään. Tarvittiin lukijan kovaa yritystä, että päästiin loppuun.
Itseni miellyttivät kyllä Vaskon paljolti kirjainkikkailuilla tekemät
vauhdikkaat etenemiset. Itse kirjastoautossa työskennelleenä ideakin tuntui
lupaavalta.
Hemmottelua
jalka suorana
Päätin lohduttaa itseäni myös tuoreella
Jukka-Pekka Palviaisen pläjäyksellä Hanaa,
Kosonen (kansi Reetta Niemensivu, Karisto 2020). Kirjailija nimittäin osaa
tunkea itsensä 15-vuotiaan nahkoihin. Taustamesenaattina on isoisä vanhainkodissa,
jonka mielestä on luuseri, jos ei omista mopoa 15-vuotiaana. Hanke rahoitetaan
isän, isoisän ja Kaapon kanssa kolmistaan. Mopon myy ihana The Jannika, joten
ei tingitä. Mopo varastetaan ja sitten alkaakin hulabaloo ja salapoliisityö.
Palviaisen ratkaisu on pitkittää varkaiden paljastumista, mutta kursiivilla
olevissa tekstipätkissä asia paljastuu tarkkaavaiselle lukijalle hiljalleen.
Ratkaisu on uskalias, sillä se hajottaa eikä ole aivan selväkään – toisaalta
voi nyt seurata ikään kuin kahta tarinaa peräkkäin dramaattiseen loppuun
saakka. Kateudella ja ihastumisilla on syynsä moneen. Takakansi moittii
Palviaista eleettömän hauskaksi. No jaa, tarinointi on ehkä eleetöntä mutta
samalla oivaltavaa ja täynnä pieniä hauskuuksia tai pienin keinoin viljeltyä
luonteen analysointia. Dialogi on Palviaisen tuntomerkki, joten joskus siihen
jauhantaan menee vähän liikaakin aikaa. Showhat. Tämä tässä.
Mimmu Tihinen löysi tiensä sydämeeni
selkokirjallaan, mutta eipä Pieni
numerokaan hassumpi lukuhotkaus ole (kuv. Mari Ahokoivu, Karisto 2019).
Alakoululaisen Petunian äiti on eronnut ja uudelleen naimisissa amerikkalaisen
miehen kanssa. Biologinen isä asuu lähistöllä ilman töitä, mutta mutkattomassa
suhteessa tyttäreensä. Petunia saa isältään lahjaksi päiväkirjan ja alkaa
kirjoitella siihen silloin tällöin tapahtumista. Pääpaino on kuitenkin
näppärästi ajateltuna köyhien auttamiseksi tarkoitetun Ison numeron vastine
Pieni numero, jota tyttö alkaa toimittaa. Tilaajia on peräti kolme. Koulussa
Petunia on ekaluokkalaisen Alisan kummi, mutta kiusaamisissa juuri Alisa panee
asiat järjestykseen. Arki soljuu Tihisen muotissa tutunomaisesti, mutta
näppärästi erilaiset vihjeet tuovat esiin ympäristön, suhteet ja
mielenliikkeet. Pieni numero on aika liikuttava, yllättävän ajankohtainen
humoristisuudessaan ja pienine pikkuvanhoine piirteineen.
Meitä
on niin moneksi
Vuokko Hurmetta olen seuraillut myös
mielenkiinnolla. Kirjoittaja taipuu monenlaisiin kuvioihin kuten nyt Eläinhoitola Pehmossa ja kierossa rakissa
(kuv. Tiina Konttila, WS 2019). Lukupalojen uusien kuvittajien kaarti jatkuu,
tosin samoilla suurisilmäisillä lapsityypeillä tässäkin. Kahdeksanvuotiaalla
Helmillä on eläinhoitola ja sen vaiheita seurataan häntä vipattaen. Itse tarina
on vekkuli pehmoeläinten ja kepparien vammojen parsimista parhaan kyvyn mukaan.
Jokaiselle mukanaolijalle riittää tehtäviä - kunnes löytyy jäteastiasta
Rakki-koira panemaan paikat sekaisin ihan luonnostaan. Rakki alkaa juonia ja
saa muutkin pehmot mukaan valittamaan huonosta palvelusta. Sisu-poika kyllästyy
ja lähtee ns lomalle pihalle keinumaan muitten kavereiden kanssa. Muut jäävät
parsimaan Rakin irronnutta silmää. Ja kas, nyt ympäristö kirkastuu! Sisältä
leikataan pois haisevat täytteet. Potilas pyörtyy! Puhtaat sisuskalut saavat
ihmeitä aikaan, ja muitten valituksetkin laantuvat. Kaiken huipuksi Sisu tuo
kaverinsa auttamaan – ja onhan vielä paljon tehtäviä auki - esimerkiksi ambulanssikuski
(pojillehan se sopii…)
Heti perään otetaan toinen
helppolukuisen sarjan opus eli Kirjakärpänen ja luotettavan tekijän eli Anneli
Kannon Häntähoiva ja Pätkä (kuv.
Tuire Siiriäinen, Karisto 2020). Yhä suositummiksi tulleet sarjakirjat ovat
samalla perusraameiltaankin samanlaisia: alkuun on kätevä esitellä seikkailun
henkilöt ja näin avittaa lukijaa ennakkoon jäsentämään tulevia käänteitä. Kannon
arkitarina kertoo kolmen eläimiä rakastavan lapsen toilailuista koiran
hoitajina. Mukavaa asiantuntevin pienin opetuksin höystettyä realistista
tapahtumaa villin villakoiran kanssa kuvittaa ihan kelpo keinoilla ja humoristisesti
Tuire Siiriäinen. Mainio keksintö on lastenperustaman osuuskunnan nimeäminen
Häntähoivaksi, kun kaikilla lemmikeillä jonkinlainen sellainen on. Ja tuleehan
sieltä hiukan taloudellista neuvontaakin asioiden järjestelemiseksi ja
kokousten kuluksi.
Mutta
ne sairaudet ja mielentilat!
Lopetetaan tämä jalkavaivaisen
kirjakavalkadi asialliseen ja lämminhenkiseen sairaskertomukseen eli Aapoon ja Emmaan: ystävyyttä ja avaruusoloa
(kuv. Marjo Nygård, Epilepsialiitto 2019). Asiantuntijoiden avustuksella alakoululaisen
Aapon epilepsiaan liittyvät oireet ja kohtaukset ovat varmasti oikeita, mutta tuottelias
ja pätevä Titta-Mari Marttinen saa niihin uskottavuutta ja lomittaa ne
normaalin arjen ja koulun tilanteisiin korostamatta, lämpöisesti, muttei
aliarvioi taudin merkkejä. Luonteeltaan erilaiset ystävykset ja heidän
kaveruutensa tulee esille monissa tapahtumissa, toistensa auttaminen ja arvostaminen
samaten. Mukana ovat kivasti myös koko luokka, opettaja ja vanhemmat – kaikilla
on roolinsa. Sairaudesta kertominen kavereille on tärkeää – silloin siihen
suhtaudutaan normaalisti ja voidaan auttaa tarvittaessa. Ammattikirjailijan
käyttäminen tässä yhteydessä on ollut hyvä valinta. Marjo Nyqård on tällä
kertaa kovin punaposkinen ja pyöreänaamainen – näin aihetta samalla
reipastetaan pitäytymällä iloisissa väreissä.
Lasten- ja nuortenkirja on oikein hyvä
vaihtoehto sairasvuoteen vierelle, kun haluaa polvihoitoa. Kokeilkaapa, miten
syntyy Superolo, Häntähoiva tai Avaruusolo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti