Tpelius jaLydecken - lohikäärme ja vampyyri

Joulun ja uudenvuoden vietto on lopeteltu yleensä loppiaiseen, mutta minulle paras lopetuspäivä on sopivasti 11.1. nimipäivänä. Voi huokaista ja miettiä mitä on jäänyt käteen.

Joulusta tietysti melkoinen kasa yritteliäitä sesonkimyyntikirjoja. On näppärää jouluista myryä, on vähän sekavampaa joulua, joka juksaa, on Kissa Lempisen villapaitaa, tonttuja ja niiden historiaa valottavia tietokirjojakin. Mutta onpa myös mainio joululahjan kierrätysidea. Varsin paljon kuvitustöitä viime vuonnakin saaneen Carlos Da Cruzin 24 päivää jouluun (S&S) oma faktio lähtee sinänsä kivasta ideasta: kuvakirja on kuin joulukalenteri. Jokaisen päivän kohdalla tontut saavat kertoa, mikä hetki joulun alla on ollut se tärkein tai hauskin. Samalla jaetaan faktatietoa asian tiimoilta television ensimmäisestä joulukalenterista ja joulukortista viimeiselle aukeamalle joulupukista. Da Cruzin kulmikas ja värikäs kuvitustyyli sopii kätevästi joulun erilaisiin tilpehööreihin. Ja voihan olla että lapset malttavat lukea kirjaa yksi aukeama kerrallaan – vähän kuitenkin epäilen.  Mutta kirjan idean ei tarvitse loppua yhdellä joulun odotuksen lukemisella – senhän voi kätevästi lahjoittaa uudelle lukijalle!

Palkintosadetta heti vuoden alkuun

Suomen nuorisokirjailijoiden vuotuiset Topelius- ja Lydecken –palkinnot on ajoitettu kätevästi: vuoden lopussa ehdokaskirjat ja  palkinnonsaajat sopivasti juhlien päätyttyä. Palstatilaakin medioissa löytyi hyvin tällä kertaa.

Omituisuudeksi voinee kirjata raadin kahtalaisen roolin – se valitsee ehdokkaat ja sitten palkitsee voittajat. Hiukan hymyilyttää, eiköhän raadissa keskusteluissa rajapinnat ole jo joltisenkin hahmottuneet aikaisemmin.

Kokonaisuutta on vaikeampi arvioida, koska tässäkin palkinnossa näyttää olevan tapana lähettää tyrkyllä olevat kirjat raadille. Ehkä kuitenkin kustantajatkin arvostavat traditionaalisia ja arvostettuja nimiä niin, että relevantti määrä on löytynyt.

Raati on poiminut ihan kivoja nimiä mukaan. Silti mutristelee tätä taipumusta poimia kesken olevasta sarjasta jokin osa mukaan – mistä sitä tietää, onko tämä se paras ja vakuuttavin? Finlandioissakin näin tapahtui, mutta siellä Anniina Mikaman Huijarin oppipoika oli selvästi itsenäinen kokonaisuus. Sitä ei ole Timo Parvelan Kuiskaajien kaupunki eikä Kimmo Ohtosen Kuiskaajien kilta, joka mielestäni ei vedä vertoja sarja aloittaneelle Soturin tielle. 

Mateli laulaa luonnon puolesta

Muutenkin raati näyttää hurahtaneen fantasian puolelle. On Ilkka Auerin kauhua, Mikko Koirasen ja Sanna Iston aikamatkustamista. Pisteenä f:n päälle Topeliuksen voittajakin, Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille (Otava) esittelee vaihtoehtohistoriaa 2000-luvun Suomesta. Anarkistit yrittävät muuttaa säätyeroja kuninkaallisten ja aatelisten hallitsemassa yhteiskunnassa. Näin toki saadaan mukaan mielenkiintoinen häivähdys nykyhetkestä, varsinkin kun Hepo-oja tuo mukaan vielä luonnonuskonnot, kansanparannuksen ja teknologian eri muodot. Romantiikkaakin löytyy. Ja onhan tämä itsenäinen seikkailu – vai tuleeko jatkoa kurittomien pikkulohikäärmeiden kasvatuksessa?

Lydecken saa monipuolisen kattauksen

Niinpä nuorempien seikkailujen kohdalla raatikin on innostunut varioimaan reippaammin. Monessa mainittu ja tyrkyllä Finlandiassakin ollut tuotteliaan Lena Frölander-Ulfin Nelson Tiikeritassu (Teos&Förlaget) sai nyt Lydeckenin hohtoa aikuisten järjetöntä maailmaa kuvaavalle pojan ja tiikerin matkalle. Yhteiskunta on siis mukana varsin epämiellyttävän tuntuisena paikkana – ainakin lasten mielestä. Järjestys, laki, kaaos, epäjärjestys on kitkettävä pois.

Toisaalta hämmästyttävän tuotteliaan Ville Hytösen tällä kertaa pienelle Enostone-kustantamolle tehty Pikku-Matelin laulu (kuvitus Pete Revonkorpi) on täynnä tunnelmaa juuri kuvituksen ansiosta. Taivaan kantta kannattava valtava puu vie ajatuksen kansanuskomuksiin. Omanlaisensa pienet olennot luonnistuvat hyvin puiden varjossa tätä maailmaa kansoittaviksi. Kun Mateli alkaa laulaa ja jatkaa laulamistaan, kaikki kukoistaa. Kun tytön ääni ei enää kestä, luonto kuihtuu ja taivaankansi hiiltyy. Tarinalla on sanomansa, joka muuten välittyi hyvin myös päiväkotilaisille: Mateli huomaa, ettei hänen tarvitse laulaa yksin, vaan pienen mummon lisäksi seuraan liittyy yhä uusia laulajia. Ei siis tarvitse pienten kantaa huolta kaikesta yksin, vaan kaikkien yhdessä. Toki Hytösen riuskasti tekemissä kirjoissa on epätasaisuutta, mutta soisi kaverin saavan lisää ansaitsemaansa huomiota.

Tuottelias on myös Veera Salmi, joka puolestaan elollistettujen lintujen avulla kertoilee hiukan osoittelevastikin masentuneiden pullajonosta. Sorsa Aaltonen ja lentämisen oireet (Otava) kuvittanut Matti Pikkujämsä saa tutulla tyylillään Aaltosen pelot havainnollisiksi. Rajoitteet on tarkoitettu voitettaviksi.

Linsa Bondestamin kuvitusta olen välillä ihastellut, välillä rämpinyt lasten kanssa. Nyt Annika Sandelinin Silkkiapinan naurussa (Teos&Förlaget) originellit eläintulkinnat pääsevät mielestäni hienosti esiin isoilla aukeamilla, sademetsän väreissä ja varsinkin puiden erilaisissa muodoissa.

Viehättäväksi tätä tarinaa voisi kai kutsua, vaikka siinä käsitellään kuolemaa. Sandelinin tapa kertoa on yksinkertainen, mutta samalla taitavasti ilmaisevaa. Kaksi erilaista eläintä, tapiiri ja apina, elävät toistaan arvostaen sademetsässä. Apina on keksimisen ja iloisen leikin tekijä, jota tapiiri seuraa ja nauttii. Kun apina sairastuu ja kuolee, tapiiri huomaa todella menetyksensä. Sandelin tiivistää sen hyvin kirjansa nimeen: nauru on poissa. Kestää aikansa, ennen kuin tapiiri pääsee surustaan eroon, mutta muut eläimet ovat tukena. Jakamalla muistojaan ne samalla tuovat silkkiapinan olemuksen kaikkien mieleen hyvällä tavalla. Tässä on lohdullinen analyysi menetyksestä ja sen hallinnasta.

Mitä muita viime vuodesta?

Kahlasin muistiinpanoni viime vuoden kirjoista ja löysin toki useitakin erinomaisia tapauksia kuten Hytösen ja Salmen tapaan monipuolisen Reetta Niemelän Kammotuksia (Lasten Keskus), joista runoilija Lydecken olisi voinut pitää. Ne kun ovat nimiään myöten mielenkiintoisia otuksia. Ja jos ajattelen kirjoja muutenkin lasten ehdoilla ja perillemenon kannalta, tämä kirja oli varsin in. Voi aloittaa vaikka ihmettelemällä, millainen hirviö voisi olla Röyhky tai Sylirontti tai Tuhmero. Niemelän sanamagia sointuu kätevästi kuvittaja Marjo Nygårdin selkeärajaisiin ja humoristisiin tulkintoihin. Mutta löytyi sieltä meikäläisenkin lapsuuden tuttu hirviö – Möökö! ”Möökö on aika söpö!/ Röhömassu/ höpönassu./ Nenä on nöpö/ ja häntäkin töpö./ Sen omaksi omaksi peikoksi ottaisin,/ jollei se olisi mitä sottaisin.” Nygårdin otukset kätkevät lisäksi usein tekstin näppärästi sisäänsä.

 Jos haluaa jatkaa kauhulla, niin Madgalena Hai on luotettavaa seuraa. Painajaispuodin jatko-osassa Hampaat hukassa (WS) meno vain yltyy. Tai miten sen ottaa: Ninni on ensimmäistä päivää töissä puodissa, ja siivousta on riittänyt. Hopeakolikkopalkalle ei saa kuin jäätelön. Ullakolta löytyy hammaspeikkojen lisäksi outo kirja vampyyrien historiasta – ihan limassa!  Varsin hauska pienten kuulijoiden mielestä oli vampyyrille sopivien hampaiden esittely – pupun hampaat eivät nyt ainakaan! LIMAINEN VALEVAMPYYRI eli Löllis Tursiainen alias mustekala paljastuu ja tavarat palautetaan. Mukavasti vampyyritietoutta kaiken muun imuttelun ohessa, eikä painajaispuodin rekvisiittakaan jätä kylmäksi – varsinkin kun kuvittaja Teemu Juhani saa kivasti omanlaiseen tyyliinsä niin vauhtia kuin yksityiskohtia – ja huumoria. Eli tämä hammaskierros hakkaa mennen tullen vaikkapa Paula Norosen ”ihan lällyt jutut” kuten eräs kuuntelijoista totesi painokkaasti.

 

Eli tervetuloa uuteen 2020 –luvulle Topeliuksen, Lydeckenin, vampyyrien ja tekohampaiden pariin. Saapa nähdä, minkälaisiin suorituksiin Runeberg Junior pian yltää.