Tubettaja, pappeli ja qr-kännykkä

Kuka pelastaa suomalaisen lukutaidon, kun aamulla jopa radion kuuluttaja näyttää menettäneen toivonsa. Mainostaessaan tämän päiväistä (8.9.2019) kansainvälistä lukutaidon päivää hän hiukan värisevällä äänellä totesi heikentyneen tilanteemme. Totta onkin, että noin joka kymmenes ei omaa riittävää lukutaitoa.

Kun siis kello 19 kaikki suomalaiset manataan kokoontumaan lukuhetkeen, mitä me oikeastaan haluamme lukea? Joillekin valinta on itsestään selvää, useimmille ei, vaikka mahdollisuuksia on todella paljon. Onko ongelma jo siinäkin, runsauden viidakossa?

Itse historioitsijaguru Tuomas Keskisarja on monissa esitelmissään painottaen jopa karjuen, että jos jostakin haluaa löytää vielä todellista arvoa, niin omalla kielellä. Pessimisti taitaa hänkin olla, koska perään lakonisoi: meillä ei edes sitä arvosteta.

Tubettajista apua?

Silloin tällöin koulukeikoillani joku neropatti luokasta kysyy virnuillen mutta tosissaan: Mikä on ohuin kirjoittamasi kirja? Tähänkin toiveeseen on jo vastauksia siellä täällä, mutta olisiko tubettajilla enemmän arvovaltaa?

Miklun vastauksessa Paras kirja ikinä (2019) ei ole tarvittu Otavan markkinointiosaston avustusta. 17-vuotias tubettaja Miklu hoitaa homman ihan itse. ”Mahtavaa päivää toveri! Kiitos kun katselet tätä kirjaa. :) Eikö olekin hauskan näköinen? Jos olisin sinä, niin ostaisin tämän, koska kuten nimestä näkee, tämä on Paras kirja ikinä! Tässä kirjassa pääset oudon pääni sisään. Kerron myös vihdoin erittäin paljon kysytyn nolon tarinan lapsuudestani. Ihan sama, oletko lapsi, vanhempi, mummeli, pappeli vai kameli, tämä on oikea kirja juuri sinulle.”

Mitä muita vinkkejä Miklulla on kamelille? No, paksuja kirjoja kammoksuville ja lukemisesta tuskastuville mainio esimerkki on sivuilla 10-19. Jokaisella on yksi iso sana: ”Moi!/ Miten/menee?/Hyvin?/Ok!/Kiva./:)/10 sivua/meni/jo.” 

Kun lukeminen todistetusti pidentää elämää, niin onko tämä nyt sitten lumelääkettä vai loistava keksintö nopeuttaa vaikutusta? Erilaisten ihmissuhdeoppaiden ja nuorten seurusteluoppaiden sisällöstä Miklu ei paljonkaan poikkea, vaan kertoo pätemisen tarpeesta ja olemattomasta tyttöystävästä, miksi olen yksin maailmassa (tähän johdatetaan miettimällä filosofista kysymystä maidon juomisen salaisuudesta ja lehmän utareista), on 7 vinkkiä tyttö- tai poikaystävän hankkimiseen (vähän enemmän kuin varsinaisissa suhdeoppaissa), jotka tosin näyttävät tiivistyvän yhteen neuvoon: ole itsevarma. Entä miten selvitä noloudesta eli kättelystä? En paljasta, sillä lukekaa itse! Miklu käyttää myös vanhaa keinoa kehottamalla repimään yhden sivun kirjasta mahdollisimman luovalla tavalla. Aikaisemmin isot kirjailijat ovat kyllä menneet pitemmälle eli kehottaneet repimään koko kirjan. Sehän ei varmaan käy, koska tässä on paras kirja ikinä! Syvin osasto on säästetty viimeiseksi eli Miklun elämänneuvot. Älä ikinä lopeta kasvamista/antamista/kiitollisuutta/avoimuutta. No, ei viimeiseksi. sillä 13 lukua ei ole hyvä asia. Todella viimeisenä ovat kiitokset mm. äidin makaronilaatikolle.

Kiinostaako arki - löytyykö lukuhinku?

En tiedä onko tämä paras lukemani kirja ikinä, mutta asettuu varmasti huumoripläjäytysten eturintamaan. Varsinaista tekstiä ei ole peräkkäin asteltuna todellakaan liikaa, mikä ilahduttanee siis nykykoulussa monia. Suuren osan tilasta vievät myös Miklun ihanat viivapiirustukset, jotka eivät tosin ihan yllä esimerkiksi Dav Pilkeyn Neropatin päiväkirjan tai Koiramiehen tasolle. Eikä tämä ole Ohuin kirja ikänäkään – 77 sivun alle on päästy monesti.

Olisi kiinnostavaa kuulla Tuomas Keskisarjan arvio Miksun ajatuksista.  Tosin se tulisi ihan vain kirjallisesta puolesta, koska Keskisarja ei ole lainkaan sosiaalisessa mediassa. Hän varmaan miettisi, miten Miklun kieli määrittää, mistä voimme puhua ja keskustella, mutta toisaalta – peittävätkö sanat todellisuuden?

Nollapisteestä QR-koodeihin

Lyhin kirja ikinä saattaisi olla Osmo Jokisen runokokoelma Nollapiste (1964 ja kaksi lisäpainosta, käännös hollanniksi). Populaarikulttuurin moniosaajan – ja muuten Tiina Eskolan kanssa lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön alkuaikojen toimittaja - hengentuotteessa kun on pääasiassa tyhjiä sivuja. No, tietenkin sivunumerot, mutta muuten arvoituksellisia pisteitä vain muutamissa kohdissa, jopa kerran kolme. Koulussa voisi tehdä arvaamattoman syvällisiä tulkintoja: tämä kokoelma haastaa lukemaan hiljaisuuden, taukojen ja tyhjien tilojen kanssa.

Jos sitten haluaa kuitenkin räplätä puhelinta, voisi kompromissina käyttää Ilkka Mattilan Mysteerinmurtajia (kuv. Heikki Väyrynen, Reuna 2019) - jo toinen dekkariarvoituksia sisältävä kokoelma, jossa käytetään hyväksi puhelinta ja QR-koodeja. Ensimmäiseen kokoelmaan verrattuna nyt on sommiteltu kiinteämpi juonikokonaisuus, joka näin koukuttaa paremmin eri arvoitusten ratkomiseen. Etsiväperhe hyppää mummon sitikkaan ja lähtee viettämään laatuaikaa Tykkymäelle. Huvipuistossa alkaa tietysti tapahtua rikoksia, varkauksia ja vandalismia, lopulta jopa kidnappaus, jotka Mysteerinmurtajat kukin kohdaltaan selvittävät. Interaktiivisuus tuottaa rikospaikoilta videoita, valokuvia ja äänitiedostoja, joiden avulla päästään eteenpäin ja saadaan lisävihjeitä. Näppärät salapoliisi-ikäiset koenäprääjät selvittivät sutjakkaasti tekniset alkuhommat ja ei kun menoksi. Varttuneemmille saattaa tulla QR-koodiahdistus – runsaita vihjeitä ilman ei taida Holmeskaan kaikkia juttuja selvittää.

Hauskin kirja ikinä

Välillä tuntuu siltä, että huumori on tätä nykyä puristettu ns. omassa häpeässä piehtaroimiseen. Siitähän Miklullakin oli esimerkkinsä. Mutta onko se vielä hauskaakin? Sitä lukijat kuitenkin haluavat. Markus Ikolan mestarimokaajaversio on ehtaa suomalaista.  Jasun (kansi Jii Roikonen, Karisto 2019) arki jatkuu pöljänä – mutta väliin riemastuttavan hauskana. Tosin Jii Roikosen tunnistettava tyyli on iskostunut niin Reuhurinteen koulusarjaan, että kestää hetken irrottautua mielleyhtymästä.

Markus Ikola nimittäin alkaa yltää ja välillä mennä ohikin Timo Parvelan klassisista koulukuvauksista, jotka viime aikoina ovat olleetkin ongelmakeskeisiä tutuntuntuisia tuunauksia kuten sukututkimus Ella ja kaverit ihan kuninkaina (Tammi 2019) tai nimeään myöten huolestunut Ella ja kaverit hillijalanjäljillä (2019). No, lastenkirjakin ottavat kivasti kantaa ajankohtaisiin ongelmiin ja toivottavasti vaikuttaa.

Kuvitus Mervi Lindman

 Jasun alku on sinne Parvelaan päin.  ”Meidän luokkaa opettaa Nieminen. On opettanut jo ykkösestä lähtien. Se väittää vanhentuneensa kolmetoista vuotta sinä aikana. Miten mies on päässyt opettajaksi, jos ei osaa laskea! Ehkä se pääsi koulutukseen vähälahjaisten kiintiössä.” Rajunpuoleisesta alkukritiikistä huolimatta lukihäiriöinen Jasu antaa lopulta ymmärtää, että Nieminen on oikeastaan aika mukava ja oppilaittensa puolta pitävä kansankynttilä, jonka opettamisessa toki on vielä tekemistä. Mutta ensin niin tavalliset arjen kiemurat paisuvat tässä luokassa melkoisiin mittoihin. Vain muutamia mainitakseni: pojat harjoittelevat suutelemista räsynukella huulet rohtuneina. Totuus on ihmeellinen.

Maria pussaa Jasua SUORAAN SUULLE: ”- No oliko tuo parempi kuin Henkan mutsin Molla-Maija? kysyi Maria kiusoitellen. – Elämäni paras sekunti, mä huokaisin ja leijuin höyhenenkevyenä ulos unisex-vessasta.” Tai sitten kouluvuoden kliimax eli joulunäytelmä. Jasu on Joosef, joka kihlattunsa Marian kanssa saapuu komeasti lavalle: ”Salin oven avauduttua ratsasti Maria aasilla sisään. Mä seurasin vieressä. Kahteen aasiin perheellämme ei kai ollut varaa, eikä yksi aasi jaksanut kantaa kahta aikuista. Varsinkaan, kun toisen maha oli pömpöllään. Marian paidan alla oli tyyny. Aasi oli kyhätty Henkan mummon rollaattorista ja poron taljasta. Pää oli lainattu Sallan kotoa. Sallan vanhemmat antoivat huutokaupasta ostetun hirvenpään ilman vuokraa lainkaan!” Joulun sanoma kirkastuu koko yleisölle monen mutkan kautta.  Seimessä olleen kännykän piti ohjatusti esittää vauvan huutoa, mutta jotenkin sieltä alkoi kuulua Strandin papan iloista jutustelua: ”Hei, mitä teille sinne kuuluu? Minä tässä vähän makoilen ja lepään lumitöistä. Mahottomasti on tullut lunta koko päivän!” 

Suosio on tietysti valtava. Jopa reksi, opetuspäällikkö ja sivistystoimenjohtaja ihailivat komediaa epäonnistuneesta joulunäytelmästä. ”Näytelmä oli niin ammattimaisesti esitetty, että olisi luullut tapahtumien tulleen yllätyksenä näyttelijöillekin. --- Kuin kirsikkana kakun päällä oli luokkanne upea laulu juhlan lopussa. En ole koskaan kuullut kenenkään esittävän yhtä kauniisti tätä laulua. Nieminen… en tiedä miten olet toiminut luokkasi kanssa, mutta työ on ollut huikeaa.”

Markus Ikola sattuu olemaan jämsäläinen opettaja. Mitähän sielläpäin keksitään seuraavan kirjan aiheiksi? Odotusta on ilmassa.

Vai olenko jo pappeli tai kameli, joka ei oikein ole huumorin nykytrendin harjalla, vaan piehtaroi Ludwig Wittgensteinin syövereissä?