Hämärää tunnetyrkkyä lapsille?

Ollaanko saatu taas uusia buumeja lasten ja nuortenkirjoihin? Jos katselee vaikkapa pääkaupunkiseudun kirjastojen hankintamääriä, niin Helmet –ostajat näyttävät olevan hyvin huolissaan. Isät ja äidit potevat selvästi voimattomuutta ja tunneköyhyyttä. Niinpä hyllyille ilmestyy kasapäin näitä lapsen eri tunnetilojen tukikirjoja ja hymyssä suin neuvoja suoltavia elämäntapaohjeistuksia. Osa niistä on tavallisen mukavia ja arkipäivään realistisesti suhtautuvia, osa kuin konsulttiraamattuja. Täytyy tässä kerätä voimaantumista ja jossakin välissä sukeltaa tunteiden viidakkoon ja katsoa mitä jää käteen. Kirjastotkin voisivat ehkä harrastaa arvioivampaa ostohysteriaa...

Entäpä sitten tarinat, joiden äärellä jää miettimään, miten niitä lapsille välittäisi tai tarvitseekokaan yrittää selventää? Olisiko tässä menossa jonkinlainen filosofinen elämänselitys tai hullaantuminen mielessä velloneeseen ideaan?

Hämärässä on lukemista

Jo Jenna ja Noora Kunnas revittelivät pimeän rajamailla Hämärävaareissaan (Otava 2918) ja sotkivat kirjahyllyt ja esittelivät trendejä: on Herrasmiesvaaria, Fauna-vaari, Trendi-vaari ja niin edelleen. Kun Pappa-vaari katoaa yllättäen, koko joukkue lähtee etsimään. Aikuinen voi nautiskellen näpsiä kirjahyllyistä ja –kasoista selkiä Kalevipoegista Mihail Bulgakoviin, Peppi Pitkätossun Harper Leen vierestä. Ja ehkä lapsetkin tunnistavat nykyisin ilman muuta virallisen historiallisen Draculan?¨

Kuvakirjapinosta Inka Nousiaisen Olemattoman Olgan (Otava 2918) kansikuva oli viimeiseksi toivottu. Lasten reaktion ymmärtää. Kannessa ei oikein ole mitään koukuttavaa. jollei aikuinen hiukan avita: eikös tuossa keskellä voisi olla juuri se Olga? Kannet pitääkin avata selkosenselälleen, jotta vaikutelma parantuisi. Nousiaisen tapa lähestyä lukijaa on tuttavallinen sinuttelu: ”Hei sinä siellä. Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Haluan esitellä sinulle Olgan, luulen että pitäisit hänestä.”

 Tyyli tuntuu aluksi mukavan erilaiselta, mutta kun se toistuu ja Olga on aina karussa, niin lapset alkavat väsyä. Nousiaisen tyyli on myös hiukan junnaava kysymyksineen (niitä on siroteltu eri tekstityypillä myös lauseiden väliin). 

Satu Kettusen tutussa, palkitussakin tyylissä värit vaihtuvat mukavasti, mutta esimerkiksi tummahkon lilan värisessä pohjassa ei teksti erotu kunnolla. Kun Nousiaisen tyyli muuttuu filosofisen pohdiskelevaksi huomaamattoman ihmisen ongelmasta, alkaa pienen kuvakirjaikäisen lapsen mielenkiinto herpaantua. Eikö tässä etsitäkään sitä Olgaa, joka on piilossa? Kyllä vaan, mutta kun pitäisi löytää sirkusaukeamalta nopeat pienet jalat hattarasi takaa, niin ei aukeamalta erotakaan vikkeliä kinttuja, vaan ehkä paikallaan jököttävät. Tuntomerkkejä opiskellaan, esimerkiksi sormenjälki on aitoa sinua!

Hämärään katoaa olematon

Vinkkejäkin saadaan, joskin epämääräisiä: ilmeisesti Olga saa kielensä rullalle? Filosofinen neuvo hukkaajille ja huonoille päiville onkin: ”Oleellista on muistaa tämä: Aina on mahdollista valita myös ilo. Ainakin melkein aina. Ainakin toisinaan. Ainakin aina on mahdollista olla toiselle ystävällinen. Kuten Olga on.” Sitten kertoja ottaakin ylivallan ja alkaa kysellä lukijan mieltymyksistä ja pitämisistä ja luettelee omansa. Mutta missä on Olga? Hups vain, hän taitaa olla poissa. Eli takakannen kysymykseen Joko sinä olet tavannut Olgan? täytyy vasta kieltävästi.

Kirjan sanoman tärkeän ytimen toki aikuinen välittäjä ymmärtää: miten olla näkyvä, miten itsetunto kehittyy, miten huomata toinen, miten ottaa kaikki mukaan – ja millainen sitä itse oikein on. Satu Kettunen yrittää parhaansa aukeamilla, mutta väliin nekin tuntuvat sisältävän niin paljon tavaraa, että Nousiaisen mietteet jäävät hahmottomiksi tai liian konstikkaiksi.

Tästä on tullut pohtineeksi kuvakirjan tekotapaa näin pitkälti siksikin, että kohderyhmän ja tekijän välinen yhteys on tiukilla: minkäikäiseksi kokijaa oikein arvellaan? Kuvakirjan muoto ja kuvituskin muokkaavat kirjaan tarttuvan oletusta. Jonkinmoinen pettymys tuntui olevan, kun Olgaa ei löytynytkään – alussa verhojen takaa kurkkiva ”tätikin” taisi olla kirjailijan alter ego?

Hämärässäkö suojelusenkeleitä?

Miten sitten psykologinen jännäri puree lapsiin? Maija&Antti Hurmeen Varjostajissa (S&S 2018) tytön sängyn viereen ilmestyy outo sateenvarjoa kantava olento. Salaperäiseen, unenomaiseen tarinan taustaksi annetaan pieniä vihjeitä: aamulla tyttö näyttää olennolle äidin kuvaa ja kysyy onko tätä nähty. Myöhemmin tyttö toteaa, miten äiti varmaan keksisi jonkin ratkaisun ongelmaan. 

Missä äiti on, ei selviä, mutta hän voi olla varjostajien tulon syy. Näin ainakin lapsikatras arvelee ja innostuu tarinan edetessä arvailemaan. Aamulla olento on kiivennyt sänkyyn ja tulee mukaan kaikkialle. Kun se avaa varjonsa, alle syntyy pehmeä hämärä, joka sulkee tytön syliinsä. Varjostajat ovat sekä hiukan pelottavia että samalla turvaa tuovia. Mutta rasittavia: ne monistuvat ja isäkin saa oman varjostajansa lähtiessään töihin. Varjostaja haluaa tytön kaiken huomion, lukee vessassa niin kauan, että tytöltä tulee housuihin, kasvaa valtaviin mittoihin eikä enää mahdu edes taloon.

 Kun varjostajat eivät enää ole sisällä, uni tulee nopeasti ja voi uneksia tähdistä, lentämisestä. Ja äidistä. Tekijät eivät selittele sen kummemmin tarinaansa: tyttö keksii tuulisena päivänä lennättää leijaa. Kun varjostajat avaavat sateenvarjonsa, ne lennähtävät taivaalle ja tiehensä. Mutta tyttö tietää, että varjostajat tulevat takaisin. 

 On oikeastaan mukavaa, että annetaan lukijan mielikuvituksen tehdä omaa työtään ja selityksiään. Se näkyi lapsissa, jotka keksivät aika huimia selityksiä. Mutta tuli sieltä tuo mielenkiintoinen ehdotuskin: jos sen tytön äiti oli lähettänyt suojelemaan? Tai muistuma elokuvasta ja kirjasta: Maija Poppanen tuli sateenvarjon kanssa ja auttoi lapsia.

Mutta olivatko varjostajat sitten kilttejä vai kauheita? Äänestyksen jälkeen tuomio oli selvä: ne olivat puoliksi kilttejä ja sitten kauheasti halusivat vain itse tehdä kaikkea. Summa summarum: omalaatuisen fantasiapitoinen arjen ja mielikuvituksen yhteensulautuma voi sekin irrottaa lisää tarinointia, pakottaa ottamaan kantaa ja keksimään selityksiä. Välittäjän kannalta oikeastaan oiva tilanne – pitää vain vähän toppuutella yhteishuudahtelua ja jakaa puheenvuoroja…