Ensimmäisen
kirjan jatko on usein melkoisen uurastuksen tulos. Mutta miten sarjamuotoisessa
julkaisemisessa pystytään uusiutumaan ja tuomaan uusia ulottuvuuksia? Milloin
kirjan työstäminen muuttuu tottuneen kirjoittajan ammattitaitoiseksi työksi,
joka ei oikein säväytä. Tuntuu mukavalta tai toteaa tuttujen ratkaisujen
toimivan, eikä enää valpastu ja totea tuossa olevankin ihan uudenlaisen
väläyksen.
Taitaa olla ainakin alitajunnassa tuttu
tunne meillä kaikilla pitempään alalla olleille ja sarjaansa eteenpäin
johdattelijoille. Monet muutkin asiat vaikuttavat tietysti asiaan. On
aikapulaa, ongelmia omassa elämässä, väsymystä ja väliin stressiäkin.
Kotimaisista kirjoista voi kuitenkin sanoa hyvillä mielin, että ne enimmäkseen
ovat lasta ilahduttavia ja lukemaan koukuttavia. Aikuinen tottunut
makustelijakin löytää kivoja pyrskähdyksiä – jopa ajankohtaisia vastaanottajia
tukevia hyviä malleja.
Perhemallien
suhdeongelmista koulun penkille
Näitä
ajatuksia tuli mieleen, kun tartuin Riikka Ala-harjan palkitun Ebban jatkoon, Kahden perheen Ebbaan (Otava 2018, kansi
Marika Maijala). Nimensä mukaisesti uusperheen trina jatkuu viidesluokkalaisen
Ebban kertoessa elämästään kahdessa eri maassa. Jatko ei vain oikein iskenyt
samalla tavalla kuin palkintoehdokkaana ollut Kahden maan Ebba. Nyt eronnut isä tulee Saksasta tapaamaan Ebbaa
Suomeen uuden vaimonsa Jolankan ja 8-vuotiaan Anna-tyttären kanssa. Ammattimaisin
vedoin kirjailija toki kuvaa Ebban ja Jolankan vähittäistä lähentymistä,
hienotunteista selvitystä ensimmäisten kuukautisten tulosta ja shokista
selviämistä, raivostuttavan pikkusiskon roikkumista ja käskyttämistä. Saksan-matkoilla
tutuksi tulleen Hansin tapaaminen yhteisillä päivällisillä tarjoaa uusia puolia
molempien mielipiteissä. Arkipäiväisiä sattumuksia, äitien välistä pienoista
kisaamista ja totuttautumista tilanteisiin tarjoillaan sujuvasti.
Entäpä Jukka-Pekka Palviaisen luonteikkaan
Allun jatko? Kun Allu ja salaperäinen
ihailija oli viehättävän erilainenkin ystävystymistarina, niin jatko, Allu ja salaperäinen opettaja (WS 2018,
kuv. Christel Rönns) tuntuu hiukan tehdyn tuntuiselta arvoitukselta. Uudella
opettajalla on musta silmälappu, ja hän paljastaa olevansa merirosvo. Tuttuun
vakoilutyyliin Allu ja kaverit kuulevat katkelmia sieltä täältä, jotka selvästi
paljastavat jotain vaarallista olevan tekeillä. Palviaisen huumori on kyllä
tallella, sopivasti erilaisena kuin vaikkapa Timo Parvelan tutut yhdistelmät.
Entinen opettaja rakastui ja muutti Huittisten Nevadaan. Ja taas jostain syystä
Allu saa ristikseen omaperäisen pojan, joka hymyilee hänelle leveästi ja puhuu
kummia: ” Moi, minä olen Paavo. Onko sinun isäsi astronautti? – Ei, Kuinka
niin? – Koska sinun silmäsi ovat kuin tähdet. Allu meni sanattomaksi. Sitä ei
tapahtunut usein.” Mukana on myös mukavaa hevostouhua, kun Allu auttaa Minttua
Petteri-hevosen hoidossa. Onjalkapallo-ottelua tytöt vastaan pojat, on
lemmikkieläintä sekä onnen ja rakkauden pohdintaa nasevien palvialaismaisten
kommenttien kera. Mutta niin kuin jo vähän on voinut aavistella, opettajan ja
hänen ystäviensä outo käytös selittyy roolipelaamisella ja sitähän alkavat
sitten Allu ja ystävätkin suunnitella. Rönnsin hahmot ja tilannekuvat ovat
kuten odottaa sopiikin mainion humoristisia ja vereviä.
Lukemisen
ongelmat - ja kasvamisen
Reuhurinteen
opettaja ja oppilaat ovat uurastaneet koulussa varmaan yhtä kauan lähes samalla
luokalla kuin Parvelankin melkein kolmasluokkalaiset Ellat. Mukaan on mahtunut
kokonainen tuoteperhe. Kallioniemi on kuitenkin varannut itselleen kirjojen ja
kirjaston maailman. Kirjoja ja
kummituksia (Otava 2018, kuv, Jii Roikonen) tulee mukaan tämän hetken
trendiin aavemaailmasta. Tarinoissa jäädään lukkojen taakse kirjastoon,
rakennetaan risumajoja ja selvitetään oudon naurajan salaisuutta. Viimeinen
parin jutun kokonaisuus pureutuu sitten Mölyn kirjakammoon. Jotenkin jutuista
noin yleensä tuleekin mieleen Timo Parvelan luokkakohellukset, mutta enpä tiedä
miten nämä luokkamaailmat ajallisesti oikein toisiinsa suhtautuvat. Sama
ntyyppistä opettaja – oppilastyyppinaljailua ja vitsistöä esiintyy molemmilla.
Vai onko kysymys siitä, että koulumaailmamme on tällainen todella?
Mölyn kohdalla hyvin modernisti sivutaan
tärkeää lukuongelmaa, kirjainten hyppimistä ja niin edelleen. Ja vielä paremmin
ajan hermolla ollaan, kun pelastajaksi saapuu Lukumummo eli opettajan mummo
jännän kirjan kanssa. Ja Mölyhän haluaa lukea vaaralliseen kohtaan jääneen
tarina heti eikä vähän kerrallaan. Tarinoissa toki käsitellään henkilöiden
kautta tärkeitä asioita niin itsetunnosta ja kuuluisuushakuisuudesta melun
merkitykseen luokassa.
Kalle Veirto vastasi mielestäni varsin
napakasti minullekin kouluissa usein esitettyyn kysymykseen ”Mikä on ohuin
kirjoittamasi kirja?” Veirton ykkösessä
kadonnutta ohutta kirjaa metsästettiin ihan hulvattomasti. Ohut hauska kirja 2
(Karisto 2018) ei edelleen sutjakkaasta
kerronnasta huolimatta aivan yllä ykkösen rinnalle. Ei antikvariaatin miljöö
huono ole, mutta nyt ei tuo kirjan lukemisen helppous tai vaikeus tule niin
hyvin ja huumorilla esiin kuin ykkösessä. Kolme kaveria joutuvat vanhojen
kirjojen kauppaan suorittamaan tet-jaksoa. Kaksi laistaa hiljalleen, mutta
Anselmi jatkaa sinnikkäästi ja saa samalla oivaa oppia niin kirjojen
monimielisestä maailmasta kuin talouden laeista. Osta halvalla, myy kalliimmalla.
Mukana on ongelmia varastetun pyörän korvauksista, hakkeroinnista ja lain
rajamailla toimimisesta sekä tietysti seksistä. Anselmin pääkirjaksi taitaa
jäädä ainakin lainauksista päätellen Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Miksei,
saattaa olla hyväkin valinta. Tai sitten ei.
Suomessa
mellastavat hirviöt 1-2
Tuottelias
Tapani Bagge lanseerasi taas yhden uuden salaseuran Aavehevosen arvoituksessa (Karisto 2018, kuv. Carlos da Cruz.)
Virkeänä erilaisena piirteenä Apassit-sarjan ensimmäisessä (Apassit muuten on
tuttu jo Martti Sirolan sarjakuvista) käytetään taustamiljöönä 1910-luvun
Helsinkiä, jolloin Stockmann aloitteli kilpailijanaan Kellermanin kauppaliike.
Eri sosiaaliryhmistä mukavasti ja vivahteikkaasti koostuva poikaryhmä
pakollisine pikkusiskoineen päättää perustaa salaseuran (metodit jotenkin
tuovat mieleen Uolevi Nojosen Tarzan-seuran vihkimiset), jonka ensimmäisenä
tehtävänä on selvittää omituisen varastelevan aavehevosen tapaus. Poliisit ovat
tutun avuttomia tai ylimielisiä, joten salaseuran neuvokkuuden ansiosta
salaisuus selviää.
Loppujen lopuksi taustalla on teatterin
ahdingot, ja näyttämölle tarkoitettu hienon mekanismin ja teatterinjohtajan
notkean vaimon kuljettama metallihevonen on kaiken takana. Bagge on ottanut nyt
käyttöön tuttujen lukemista vauhdittavien keinojen – karttoja, puhekuplia –
lisäksi lukujen alussa olevia lyhyitä sisältöselosteita. Pari taittajan
kömmähdystä heti alussa jakaa hankalasti ajatuksen eri sivuille, eikä mustalla
pohjalla oleva valkoinen teksti oikein anna lisäarvoa, vaikka yö olisikin.
Carlos da Cruz käyttää sivuja graafisesti ja monipuolisesti, mutta hänellä
kuten monella muullakin paljon käytetyllä kuvittajalla alkaa olla edessään jo
oman tunnistettavan tyylin hyvät ja huonot puolet. Samanlaiset hahmot
erilaisista kirjoista toisiin eivät ehkä enää niin riemastuta. Kirjan lopussa
on vielä tietoisku Helsingin sen aikaisista rakennuksista, missä nytkin
tapahtumat tiivistyvät.
Pika pikaa perään tehty jatko, Vanajaveden hirviö (Karisto 2018) onkin
sitten aivan saman kaavan mukaan synnytetty Hämeenlinnan Baggelle tuttuihin
maisemiin sijoitettu tarina. Kuten usein käy, innostuminen johonkin asiaan vie
hiukan paasaamisen puolelle niin nyt esitellään seudun mahtimies, upporikas
HugoStandertsköld edestä ja takaa. Kun hieno Fabergen muna varastetaan,
paikalle kutsutaan kukas muu kuin Apassit-salaseura. Ja kuinka ollakaan,
salaperäisen vesihirviön on rakentanut innokas insinööri, jonka mestariteosta
roistot käyttävät hyväkseen. Siinä sivussa Hämeenlinnan maisemat tulevat
tutuiksi rautateineen, höyrysahoineen ja vankiloineen.
Nyt
kyllä jännittää, mikä vekotin löytyy seuraavaksi ja missä? Ja mitä keksivät
Allu, Ebba ja Reuhurinne?