”Se on
ajankohtainen ja tärkeä kirja, joka kertoo että ihmisillä on enemmän yhteistä
kuin eroavaisuuksia”, perusteluissa todetaan. ”Mennään jo naapuriin kertoo tämän päivän
Suomesta.” Näin kuuluu Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnon perustelusta. Tunnustus jaetaan
kotimaiselle lasten- tai nuortenkirjan tekijälle esikoisteoksesta tai rohkeasta
avauksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Punnihan oli Kirsi Kunnaksen
jänis, toisenlainen loikkija ja oman tiensä kulkija.
Mutta sopii
painokkaasti lisätä, että Riina Katajavuorella ja Salla Savolaisella Mennään jo naapuriin (Tammi 2017) on
parivaljakon toinen analyysi suomalaisesta lasten maisemasta. Mennään jo kotiin (2007) on kiinnostava
dokumentti, josta päästään suoraan tarkistamaan parinkymmenen kodin ilmettä
2000-luvulla. Eri-ikäisten lasten kertomusten kautta koetaan Vilhelmiinan,
Priskan, Urhon, Oliverin, Emilin ja muiden kanssa tunteita, toivomuksia, arjen
valloittamista leikillä, suruja ja toiveiden täyttymistä. Kontrasti nykyhetkeen
on monimielinen. Toisaalta niin samanlaisia asioita, toisaalta muutoksien
vauhti on hurja.
Vilja-Leenan huone kymmenen vuotta sitten |
Katajavuori
osaa asettua hämmästyttävän luontevasti eri-ikäisten lasten pään sisälle. On
pienempien ajatuksia kuten Emilillä: ”Kotona minulla on surunpaikka. Se on iso
pahvilaatikko, jossa meille tuotiin pyörivä hauska tuoli. Jos tulee suruja,
menen surunpaikkaan pahvilaatikkoon. Sinne minä menin piiloon, kun meidän
Juuli-koira oli kipeä ja se vietiin eläinlääkäriin. Pahvilaatikossa suru meni
ohi. Sitten aloin hakata vasaroilla pahvilaatikkoa, koska se kaipasi
remonttia.” Isommat tytöt puhuvat jo koulusta, läksyistä ja salaisuuksistaan,
mutta Lennart-pojun maailmassa isä on ihmeellinen: ”Meidän katossa asuu
aurinkokissa. Isi taikoo rannekellolla kattoon vilkkuvan välkkyvän valon.
Aurinkokissa liikkuu niin nopeasti, että minä en ehdi heilauttaa päätä perässä.
Kerran minua itketti, ja silloin Aurinkokissa alkoi juosta keittiön katossa ja
seinillä ees taas. Ja minua nauratti niin että banaanimössö lensi suusta
lattialle. Isiäkin nauratti. Nauru on jotenkin tarttuva asia, vähän niin kuin
nuha. Isin kädenliikkeissä on se taikavoima. Isona minäkin opin taikatemppuja.”
Kuvittajan
hienoa tulkintaa
Kirjailijan
taitavien lasten henkilökuvien rinnalla Salla Savolainen on tehnyt upean työn
kuvittaessaan kappaleen perheasumisen todellisuudesta kymmenisen vuotta sitten.
Harvoin takakansitekstit kuvaavat niin hyvin kirjan kokonaisuutta:
”Lastenhuoneita, olohuoneita, makuuhuoneita. Keittiöitä, alkoveja,
kylpyhuoneita. Sukkamyttyjä, leluröykkiöitä, leikin tuoksinaa.” Rudolf Koivu
-palkittu kuvittaja Salla Savolainen on tallentanut piirustuksiinsa 2000-luvun
lapsiperheiden arkea: vauvahuusholli, uudelleen yksityiskohtia, jotka saattavat
nostaa muistista ahaa-elämyksiä tai johtaa keskusteluihin tavaroiden alkuperästä
ja tarkoituksesta.
Kymmenen
vuoden takaisesta tähän hetkeen päivitetty jatko, Mennään jo naapuriin -kirja (2017) esittelee parikymmentä
maahanmuuttajataustaista lapsiperhettä. Kuvittaja Salla Savolainen piirtää
edelleen kuvia kodeista, Riina Katajavuori taas kirjaa lasten monologeja. Johdattelijana
on kahdeksanvuotias Vellamo, joka alkaa miettiä millaista eri kielisten
perheiden kotona oikein on. Päiväkodissa ja koulussa kun on jo tutustunut
monenlaisiin tervehdyksiin! Mukana on käsinukke Siili, koska on vähän
ujostuttavaa soitella ovikelloja.
Kirja
raottaa ovia muualta tulleiden tiloihin ja lieventää pelkoja, ennakkoluuloja ja
oletuksia. Kohteina ovat vierailut muun muassa marokkolais- ja
syyrialaisperheissä, kreikkalais-brasilialaisessa, intialais- ja filippiiniläiskodeissa.
Näissä kodeissa syödään ja leikitään ja eletään niin kuin
kantasuomalaisissakin. Kirja on myös tietokirja jakaessaan samalla tietoa
lähtömaasta ja sen kulttuurista. Rankatkin tarinat esimerkiksi sodan jaloista
pakenemisestä kerrotaan lapsille hienovaraisesti ja turvallisesti.
Tekniikkana
on haastattelunoloinen tyyli antaa ensin perheen nuoren kertoa lähdöstä ja
muuttamisesta, Vellamon omat kommentit ja lisäksi myös nuorimman lapsen
päivitys tämän hetken tilanteesta. Kirjaa voi selailla yhdessä monen ikäisten
kanssa. Se esittelee uutta monikulttuurista Suomea ja sen ulottuvuuksia ja
rikkauttakin.
Yhdessä
aikaisemman kirjan kanssa saa oikeastaan ällistyttävän hienon ja miettimään
pakottavan vertailuparin maailman menosta, historian kulusta ja kulttuurin muuntumisesta.
Miltä suomen
kieli kuulostaa?
Hiljalleen
maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten elämää kuvaavia tekstejä tehdään
enemmän. Johanna Venhon Kaksi päätä ja
kahdeksan jalkaa ( kuvitus Hanneriina Moisseinen 2018) voitti puolestaan Kariston Rohkeus-aiheisen
kirjoituskilpailun. Rohkeus on tässä kytketty mielenkiintoisesti
maahanmuuttajataustaisen Amirin elämään ja sisäisen monologin etenemiseen.
Venho näyttää kätevästi tällä tavoin, miltä kielen hallinta vaikuttaa niin
viihtymiseen kuin suorituspaineisiinkin.
Koulussa
opettaja haluaa, että kirjoitetaan riimillinen runo. Amir ei tiedä mikä on
riimi, ja kielen hallinta on vielä ontuvaa. Opettajan lukema runo Oli ennen
Onnimanni ei avaudu. Sanat ovat kummallisia, eikä niistä kehtaa kysyä
tarkemmin. Venho rinnastaa havainnollisesti kielten eroja. Amirista suomi on
kulmikasta, sanat jäävät kuivina kielelle. Oma kieli on täynnä pehmeitä
kurkkuäänteitä, lauseet liukuvat suussa.
Pojan mieleen
tuleva otus on kuin suomen kieli: kolinaa ja paukahtelua, hitaasti ja
tasaisesti eteenpäin. Mielikuvitus eläin Hauf valtaa Amirin mielen, ja hän
alkaa piirtää hahmoa – kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa. Ensimmäinen lause
syntyy vaivalla: Luletko etä hau on kilti.
Poika
piirtää Haufille laatikon, valjaat ja taateleita. Ajatuksia on päässä vaikka
kuinka paljon, mutta paperille ne eivät tule. Itkettää, kun on luettava runo
koko luokalle. Mutta alun jälkeen runo onkin mielessä – sen voi kertoa ääneen:
”Luuletko, että hän on kiltti? Se on joskus tosi kiltti, joskus vihainen kuin
myrsky, ota se syliin ja pidä siitä kiinni.”
Mietin
palkitun Moisseisen kuvitusta. Ulkona koleus, alkava talvi näkyy alussa
tummina, harmaina, murrettuina väreinä. Jotenkin odotin, että Amirin
pohdiskelun ja tilanteen haltuunoton jälkeen värimaisema olisi edes hiukan
valaistunut. Moisseisen tyyli kuitenkin näyttää olevan samanlainen, joten
kuvitus ei oikein tue myönteistä loppua, vaan jää jopa masentavan tummaksi,
uhkaavaksikin.
Amirille
taputetaan ja kuva herättää luokassa intoa. Poika selittää, että kuvassa on
HAUF, ei hau. Hauf tarkoittaa pelkoa. Mutta Haufillakin on kaksi päätä, joista
toinen on iloinen. ”Vähitellen
kirjaimista tulee ihan kokonaisia sanoja. Suomen kieltä. Matikka, pytikkä.
Palikka. Pallo. Pisara.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti