Satavuotiaan Suomen palkintogaalat

Ainakin tänä vuonna satavuotias Suomi on palkintojen luvattumaa. Parhaimmaksi taitaa laittaa Turku, joka lokakuun puolessa välin järjestää Suomen kulttuurigaalan. Siellä on hienoja kategorioita: Vuosisadan kulttuuriteko, Kulttuurivaikuttaja sekä Kulttuurin kansainvälistymispalkinto. Yleisökin saa osallistua valitsemalla Vuosisadan kulttuuripersoonan.

Onkohan traditionaalisillakin palkinnoilla jokin lisäarvo, kun ne myönnetään juhlavuonna? Eipä kauankaan, kun Finlandia-ruletti pyörähtää käyntiin. Juhlagaala sielläkin odottaa sitten Kansallisteatterin juhlavissa puitteissa.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan palkinnoista on helppo poimia lastenkulttuurin saralta molemmat elämäntyöpalkinnon saaneet uurastajat. Kun Suomen tietokirjailijat luovutti toissa vuonna merkittävän Warelius-palkintonsa Raisa Cacciatorelle, neuvottelukunta toistaa varsin paljon samoja perusteluita.

   Itselleni Raisan töistä vaikuttaviksi ovat jääneet mieleen ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen. Jo vuonna 1997 hän otti nimittäin nimenomaan pojat mukaan kuvioihin. Lääketehdas oli toteuttanut Raisan nuorten ehkäisyvastaanotolla ilmaiseksi jaettavan infokirjasen.  Kaikki mitä olet aina halunnut tietää tytöistä – ja pojista – perustieto oli saatavissa myös verkossa. Seuraavaksi valistuskirjojen joukkoon ilmestyi Raisa Cacciatoren johdolla Legopalikoista leopardikalsareihin. Pojan matka mieheksi (2001).

   Hänestä tuli lastenkasvatuksen ja tunteiden äänitorvi monessa mediassa. Väestöliiton asiantuntijalääkärin ja Vanhemmuuskeskuksen johtajan mielipiteillä on myös painoa. Tärkeitä kohtaamispaikkoja syntyi myös nuortenlehti Demin tai Vauva -lehden vastauspalstoille. Tietokirjailijan ura alkoi lähes sattumasta: ”Tammen kustannustoimittaja käveli sisään ja pyysi koko kirjaa yhden Hesarin mielipiteen perusteella. Kokosin asiantuntijat yhteen ja aloimme kirjoittaa. Syntyi Legopalikoista leopardikalsareihin – pojan matka mieheksi. Se on uudistettu 2009 ja myyty varmaan parikymmentätuhatta. Sen pohjalta aikanaan sain Tietopöllö-palkinnon 2003.”

    Legopalikoista leopardikalsareihin on myös esitystavaltaan ronski, mutta asiallinen. Siinä otetaan pojan kehittymisen erilaiset vaiheet ymmärtäväisesti lähelle: ”Mieheksi tuleminen on työtä ja taistelua: ihmettelyä ja normaaliuden tavoittelua, himoa ja rakastumisen huumaa, pettymystä ja sydänsurua, yksinäisyyttä ja sankaruuden yrityksiä. Tiedonjano on valtava. Mitä minussa tapahtuu? Miksi pallit paisuvat, mutta penistä ei saa edes venyttämällä kasvamaan? Mitä naapurin tytölle on tapahtunut, kun punastun hänen lähellään? Ja seksi – osaanko, saanko, pystynkö ja pitäisikö jo haluta?”

    Kirja on koottu 12-18 –vuotiaiden poikien kysymyksien perusteella. Se alkaa pitkällä muistiinpanolla lapsuuden leikeistä varttumiseen ja seksuaalisuuden heräämiseen. Sisällysluetteloa ei ole, mutta kirja etenee loogisesti tyttöjen ja poikien leikeistä rakastumisen alkeisiin ja seksiasioista kiinnostumiseen. Tabuja, myyttejä ja tosiasioita selvitetään. Saako nuori ja kokematon poika, joka ei ole kovin komea tai suosittu, ylipäätään seksuaalista nautintoa tai kokemusta? ”Tuo kaikki on silkkaa pötyä. Niin pötyä ettei pödympää ole koskaan sanottu. Idiotismia ja joukkoharhaa, puppua ja potaskaa.” Kehon ja seksuaalisuuden kautta murrosiän itsetunnon kohottaminen nostetaan arvokkaaksi ja elämänmyönteiseksi voimavaraksi. Toisaalta painotetaan omaa yksityisyyttä: ”Sinun ei ole pakko paljastaa kenellekään tuumaakaan kehostasi tai ajatuksistasi, kenelläkään toisella ei ole niihin prosentinkaan omistusoikeutta.”

   Yhdessä Susanne Ingman-Fribergin kanssa toimitettu Keho on leikki (2016) on tietopaketti luonnollisen seksuaalikasvatuksen tukemiseen ja opettamiseen alle kouluiässä. Siinä korostetaan oikean tiedon antamista sopivassa määrin ja ikätason mukaan. ”Seksuaalikasvatus ei saa koskaan olla pelottelevaa tai tuomitsevaa. Annetaan lapsen kehitykseen liittyvää, lasta voimaannuttavaa ja lapsen seksuaaliseen oikeuksiin liittyvää tietoa.”  Kirja jakaantuu kolmeen kokonaisuuteen, tutkimukseen, tietoon ja taitoon. Väestöliiton tutkimuksissa vanhemmille ja varhaiskasvatuksen henkilöstölle tuli esille selvästi seksuaalikasvatuksen ja käsitteiden hämmentävyys ja epäselvyys. Mitä ovat lapsen turvataidot tai oikeus olla oman kehityksensä toimijana, tutkia ja olla utelias?

    Yhä edelleen valistusta tarvitaan – ainakin jos uskomme palveleviin puhelimiin, kentän palautteeseen ja tutkimustuloksiin.

Leonardon ja myyttien tulkitsija

 

Julia Vuoren puunhaltijat opintoretkellä

Toinen elämäntyöpalkinto meni puolestaan museopedagogiikan kehittämisestä. Lasten ja nuorten oppaiksi tehtyjen taidekirjojen laaja kirjo löytyy Marjatta Levannon tuotannosta. Vireä tekijä ei jää laakereilleen.  Viime vuoden luotaus vie kokijan suomalaiseen metsään ja sen kuvaajiin 1800-luvulta nykyhetkeen. Metsän pienessä kansassa on johdattelijoina itse Väinämöinen ja puunhaltijoita.  Julia Vuoren luonteikkaina hahmoina ne arvioivat tyylinsä mukaan kukka- ja lehvähattuineen maalauksia. Mukana monenlaisia mielikuvia herättäviä taiteilijoita Kansallisgalleriasta Akseli Gallen-Kallelasta Stefan Bremeriin tai Werner Holmbergista Elina Merenmieheen. Ja sisällöstä voikin sitten oman makunsa mukaan poimia tarinoita ja tietoa ilman ja veden ja metsän asujaimistoa unohtamatta vainajia ja kummituksia, tonttuja, jättiläisiä tai vuorenpeikkoja. Täytyy sanoa, että Marjatan teoksessa nämä olennot tulevat lähemmäksi ja tutuiksi paljon viehättävämmin kuin esimerkiksi Eero Ojasen Suomalaisissa taruolennoissa (Minerva 2017). suurikokoinen Sirkku Linnean kuvittama opus soveltunee paremmin jatkotyöskentelyyn vaikkapa koulumaailmassa. Sen verran oppikirjamaista tiukkaa asiaa siitä välittyy.

   Oma mielikirjani Marjatan tuotannossa on pitkään kypsytelty suurtyö renessanssin yleisnerosta Leonardo da Vincistä maassa, ilmassa ja meressä  Leonardon valtavasta määrästä muistiinpanoja on säilynyt noin 14 000 sivua, joiden sisään Levannon kirjan Leonardo oikealta vasemmalle (2014) myötä voi aavistaen kurkistaa.

   Kirjan graafinen ilme on myös korkeatasoinen: on hienoa saada omin silmin nähdä lähes autenttisia päiväkirjan sivuja läpinäkyvällä erikoispaperilla, runsaasti rakennepiirustuksia, maalauksia, hahmotelmia, mietteitä. Nämä kaikki kudotaan yhteen säästeliäästi, selkeästi, sopivan mittaisina selvityksinä kustakin aiheesta. Kysymyksiä on paljon, faktoja vähemmän, mutta Levanto antaa viitteitä ja mahdollisuuksia ja muiden tutkijoiden päätelmiä mietittäviksi.

   On hätkähdyttävää asiaa tarkemmin tietämättä huomata vaikkapa miten Mona Lisan hymy oikeastaan rakentuu – tämä on tekijän oma tulkinta – tai miten Leonardo jaksoi tehdä tärkeät asiat loppuun, mutta jätti muotokuvissaan taka-alalle jäävän käden viimeistelemättä. Maalauksia syntyi lopultakin varsin vähän, parisenkymmentä. Komea Viimeinen ehtoollinen on ihailtavissa kolmen sivun aukeamana. Leonardolla oli kuitenkin aina kiire uusiin kokemuksiin ja kokeisiin: muutama vuosi ennen kuolemaansa hän kirjoittikin: NAKTAJ ÄNIM

   Leonardosta saa kokonaisen elävän tiedonjanoisen ihmisen kuvan - varsinkin Leonardon viehtymys juhlien järjestämiseen ja yllättävien rakenteiden ja tapahtumien kokeilemiseen tekee hänestä inhimillisen yleisneron. Luotettu keventäjä ja kommentaattori Julia Vuori on luonut mukaan varsin säästeliäästi robottihahmoja ja koko aukeaman symbolisia "sisältökuvia" rytmittämään eri kokonaisuuksia. Pääosassa on nyt itse Leonardo ja hänen uupumaton maailman tarkastelunsa.

   Tätä perinnettä jatkavat Cacciatore ja Levanto hienosti. Meidän riemuksemme ja opiksemme.

Metsän pieni kansa esittelee kuun maalaajan  Rahkon