Terhakkaimmat tekijät esiintyvät jopa useammalla tarinalla kuten Paula Noronen, jonka Tagli ja Telle (2016) on jonkinmoinen versio lasten salapoliisitoimistosta höystettynä tutulla vilskeellä, juoksemisella, keksinnöillä ja sirkussaaren mysteerillä. Vanhempia ei nyt näy oikeastaan lainkaan, he kun ovat muualla maailmalla pelastamassa mm. eläimiä. Sisarukset joutuvat siis itsekseen hoitelemaan asioitaan. Juonen kaava on tutunoloinen: sirkustirehtöörin kaksoisveli kokee olevansa kaltoin kohdeltu ja yrittää tuhota koko toiminnan. Mukana on kirjava joukko osallistujia kuten puhuva papukaija ja ehkä mielenkiintoisin hahmo, ruotsiksi kommunikoiva susi. Kuvittajana Oili Kokkonen luottaa punaposkisiin karikatyyreihin – ja sopivathan ne kirjan tyylilajiin.
Selkeimmin aikuisten määräysvaltaa vastaan yllytetään kuitenkin Supermarsussa ja lasten valtakunnassa (2016). Isotekstinen kirja yltää melkein pariinsataan sivuun. Ongelmina ovat paitsi äidin tinkimätön asenne yökylässä juoksemiseen arkipäivinä, myös miesystävä Pertin kurlausäänet. Niinpä kirjailija keksii, että Emilian luokan osa koulusta lennätetään Lappiin, missä lapset saavat olla kuin Ellun kanat omissa oloissaan. Pian tulee tarve jotenkin järjestellä asioita ja monien esikuviensa tavoin (muistakaapa vaikka upea Sven Wernströmin tulkinta samasta aiheesta) lapset äänestävät johtajasta. Väliin tosin pitää pelastaa omituiset kissaporot, joita häijyt aikuiset metsästävät kotilemmikeiksi.
Me halutaan vapautta!
Melkoisessa tapahtumien hulivilinässä neuvotellaan vanhempien kanssa uusista säännöistä, rakennetaan riuku tarpeita varten ja löydetään komerosta koulun keittäjä. Kakkahuumoriin liittyy sujuvasti mainio kohtaus vallanvaihdosta. Kirjan pahis Rasva-Antero manipuloi muut puolelleen uusintaäänestyksessä lupaamalla mm. kultaisen riukukortin, jolla pääsee tarpeilleen ohi jonon. Kirjassa on tietysti happy end, ja Emilian hiukan pikkuvanhan kerronnan myötä lapset otetaan ainakin jonkin verran paremmin neuvottelukumppaneiksi.
Hauskaa, miten kuvittajan tyyli muokkaa mielikuvia. Terese Bastin hahmot ovat jo Supermarsun monien kirjojen myötä tuoneet Emilian ja muut tyypit kuvaamaan tietynlaista seikkailutyyliä. Vaihtaminen toiseen sarjaan luo helposti mielikuvan samanlaisesta sisällöstä. Ja näin käykin Sari Kaarnirannan Supertavikselle (2016). On itseensä kyllästynyt, itseluottamusta vailla oleva tavallisen perheen tavallinen poika. Mummon vanhan syntymäpäivälahjan mukana löytyy outo muodonmuutosresepti. Kafkamaiseen analyysiin ei ylletä, mutta pian Onni lentelee kärpäsenä muiden kodeissa ja selvittelee outoja tapauksia.
Takakansi lupaa älyttömän hauskaa ja naurua tikahtumiseen saakka. No, takakannethan tiettävästi liioittelevat hervottomasti, mutta kyllä Kaarniranta osaa sujuvasti edistää Onni-pojan turnauskestävyyden kasvamista. Kun Norosella on Supermarsueliksiiriä, Kaarniranta on tarttunut yhtä normaaliin taikakuvastoon. Siinäpä lennellään ja parissa kohtaa ihan hymyilläänkin – Onnin itseironisuuteen taipuvainen maailmankatsomus on välillä ainakin aikuisesta varsin mainio esimerkki taviksen maailmoja syleilevistä ongelmista nyky-yhteiskunnassa.
Reippaat vauhtikoneet
Varsin monella kerrontatyylillä operoinut Lauri Hirvonen ottaa hiukan uudenlaisen kuonokulman poikaviikarien toilausbuumiin. Nasta ja turbo neliveto (2016) tutustuttaa realistiseen tarkkailijaan – Takku- koira avaa luvut omilla mietteillään. Ja melkoiseen höykytykseen luontokappale joutuukin, kun ukilla on syntymäpäivät ja Nasta ja Toivo päättävät hankkia lahjan. Jollakin ihmeen tavalla tarjolla on pian poni, jota kuljetaan sinne tänne ja josta ei oikein lopulta pääse eroonkaan. Tämä kirja on väärinkäsitysten ja tapahtumien tykitystä, ja jollain ihmeellä Lauri Hirvonen saa kuitenkin pidettyä langat käsissään – kunhan lukija malttaa vähän hengähtää ja nauttia mukavan sutjakkaasta sanallisesta hauskuudesta ja väärinkäsityksistä. Ehkä tilanteita on vähän liikaakin, joten pientä taukohengitystä olisi voinut harkita. Mutta aika veijareita nämä natikat ovat ja tarkoitus on mitä parhain. Lopulta ukki taitaa saada ihan kivan lahjan, kun tapaa poikien bongaaman mummin. Ja Takku syö mustikkamuffinsit.
Maria Kuutti puolestaan on pohjustanut veijareitaan useammassa kirjassa. Nyt on vuorossa Anna & Elvis ja vaahtokarkkivakooja (2017). Sarjan viides opus vie henkilögallerian Tampereelle viihtymään mm. Särkänniemessä ja muissa kaupungin vetonauloissa. Näin kirja vertautuu tuttuun raamiin kaupunkiesittelyistä. Enimmäkseen pyöritään Särkänniemen härveleissä, varsinkin kun porukan ylivilkas Annan mummo pääsee vauhtiin. Tietynlaista Kiljusen herraväkeä taustalla on, mutta Anna kertojana ja tarkkaavaisena havainnoitsijana löytää muutakin outoa ja mielenkiintoista. Tasapainottavana puolena on Elvis, jonka isä ei uskalla myöntää pelkäävänsä nopeita huvitushärveleitä. Itse vaahtokarkkivakooja paljastuu loppujen lopuksi mummon miesystävän veljeksi, joka on urkkimassa käskystä kenen miehen kanssa mummo oikein Tampereella pyörii. Leppoisan pikkuvanhaa tarinointia, josta tulee mieleen vaikkapa Maijaliisa Dieckmannin mummo omissa hurjissa puuhissaan, viimeksi Ville Romusen kanssa Sibeliuksen kadonnutta säveltä etsimässä (2016).
Mummot ja pikkuprofessorit
Jeanin juhlavuotta ajatellen seikkailu on myöhässä, mutta pätee kyllä johdatuksena Ainolassa käyntiin. Välillä piipahdetaan Aleksis Kivenkin kuolinmökissä, jonka vaiheet Dieckmann toki tuntee perustuksia myöten. Seikkailunjuonteena toimii mummu Mutikaisen piintymä löytää Sibeliuksen kadonnut kymmenes laulelma, jota sitten häikäilemättä etsitään joka ainoasta Ainolan kolosta. Mukana on vielä kriittisen oloisesti hössöttävän naiivi amerikkalaisperhe. Näissä yhdistelmissä – seikkailua ja oikeaa paikallista tietoa – on aina vaaransa juuttua väliin selittäviksi, mutta aina on Dieckmann selvinnyt huumorilla ja yllättävillä käänteillä.
Parivaljakkogalleriaan on ehdottomasti lisättävä myös Ansu Kivekkään Ykkösjätkät ilman jarruja (2017). Kuvittajana muuten Terese Bast – eikä lainkaan hullummin. Vaikka kuvitustyylin tunnistaa helposti, se sopii mainiosti poikatyypeissään Kivekkään verbalisoimaan poikamaailmaan. Ekaluokkalaisen Antonin kolmasluokkalainen kaveri Kyösti on pikkuprofessori, jolla on sekä tietoa että ideoita vaikka muille jakaa. Aina nuo ideat eivät ihan onnistu, mutta melkein. Toisessa kirjassaan he kertovat kolme tarinaa, joita yhdistää syvä huoli äidin uudesta ihastuksesta, postinkantaja-runoilija Paulus Tikasta pierupuusteineen. Kivekäs yhdistelee kolmiodraamassaan pätevästi perheeseen tunkeutuvan tulokkaan tuoman epävarmuuden ja oma roolin muuttumisen. Lopussa Antonin oma ihastuminen tuo ymmärrystä tähän vaativaan taidelajiin. Mukana on kovin tuttu kellarin pimeyden aiheuttama kauhu ja sen selvitykset – varma kuvio on myös Kyöstin äkkiä puhjennut kantrirunoilu ja laulunlahja.
Kyösti pääsee Antonin mukana tämän rokkistara - isän luokse maaseudulle. Kivekäs osoittaa hienovaraisesti, kuinka pieni vauva voi hellyttää kaikkitietävän kolmasluokkalaisenkin tai miten Anton ja jopa tämän ärsyttävä sisarpuoli voivat olla jumpassa paljon parempia. Antonin heräävää kauhua lammaskatraan kohtaloa mietittäessä olisi lukenut pitempäänkin. No, oma pässi Pressa näyttää olevan turvassa. Se ei tule kutsuttaessa, koska on muissa hommissa. ”- Pässi tekee vain työtään, Kyösti sanoi. – Kohta uuhi synnyttää luultavasti harmaita vauvoja. Tai raidallisia. Tai pilkullisia. Jopa aaltokuvioisia on nähty.”
Puluboin vivahteikkaat serkut
Itse en koskaan ole kunnolla päässyt Puluboin räpyttelevään keskustelutyyliin mukaan, mutta tämä lienee vain ikäpolvinen ongelma. Toisaalta kun Veera Salmi jatkaa Maurin ja älypuhelimen linjalla jatkollaan Mauri ja mini-isoveli (2016), arkiset tempaukset Pasilan tienoilla vievät mukanaan. Nyt koulussa riehuu lähes Ebolan veroinen oksu eli oksennustauti. Näppärästi Salmi punoo juoneen mukaan Maurin taistelun – hän vetelee aina uutta suojauskeinoa kokeiltuaan ristin muistiinpanojensa päälle: ei toimi.
Ja kirja loppuu sankarilliseen viimeiseen keinoon: oksennusämpäriin. Sillä välin mukana ovat tutut mielikuvitusystävät, puhelimen muuttuminen viimeisen mallin mukaiseksi superkännykäksi, mukavaa olemista ystävien kanssa, kiusaamista ja sopimista. Salmi liittää kivasti mukaan koulussa vierailevan Mustan Barbaarin kautta jonkin verran myös maahanmuuttajataustaista pohdiskelua. Tämä onnistuu korostamatta ja sijoittamalla kiusaamisetkin omiin yhteyksiinsä. Ratkaisumallejakin löytyy. Joissakin kohdissa paistaa läpi Maurin kertomuksissa turhan aikuinen ote, mutta yleensä tarina etenee sutjakkaan modernisti tavoitellen viimeistä huutoa olevia ilmaisuja. Eronneen perheen molemmat puoliskot kuvataan kerrankin miellyttävän myönteisessä valossa.
Tuottelias kirjailija onnistuu myös toisessa lasten oikeuksia miettivässä kuvakirjassaan Päiväkoti Heippakamusta. Rebekan rapupäivässä (2016) tavataan perusjengin eli Rebekan ja Mummon lisäksi moninainen ja monikulttuurinen päiväkodin porukka. Mukana on lisäksi musta Pahamieli, kiireiset vanhemmat ja kurja aamu. ”Isän naama oli kireä. Kiireestä tuli riita.” Unikaveri Pilvestäkään ei nyt ole apua.
Siivooja Siiv yrittää puhaltaa pahan mielen pois ja imuroida lopuksi, mutta ei onnistu. Tson-Osman on päiväkodissa lasten tukena, mutta ei hänkään saa asioita kuntoon. Leikeissä ei Rebekalle oikein tunnu löytyvän paikkaa kenenkään vierestä. Kun järjestetään rapujuhlat, kaikilla on tekemistä. Rebekka jää yksin vain Pilvi seuranaan. Hän ei halua, että Mummo tulee hakemaan hänet kotiin. Missä ovat vanhemmat? Löllömummo!
Kun hoitajat alkavat leikkiä satavuotiaita löllömummeja, olo alkaa parantua, ja rapujuhlista tulee parhaat ikinä. Kun Mummo tulee sitten hakemaan, hän onkin ihan paras, ja kun ei tarvitse syödä homejuustokeittoakaan, kaikki on hyvin. Isä joutuu leikkaamaan partoja myöhään, mutta Mummon kanssa mennäänkin katsomaan yhdessä äidin ottelua!
Mielenliikkeet ja kanssakäyminen
Veera Salmi tavoittaa pienen tytön mielenliikkeet päivän mittaan vaihtuvina ja osoittaa kuinka kaikki tapahtumat vaikuttavat toisiinsa. Realistisen tapauskulun kautta päästään päiväkodin arkeen ja annetaan hatunnosto henkilökunnan ammattitaidolle. Elina Warsta käyttää kuvituksessaan vaihdellen isoja värikkäitä aukeamia. Tummien taustojen ongelma on kuitenkin tekstin uppoaminen vaikeasti hahmotettavaksi.
Väliin hahmot pomppivat sarjakuvan tapaan sivulta toiselle, väliin käytetään isoja kasvokuvia. Näin kuvitus ikään kuin juoksee Rebekan mielenliikkeiden mukaan hauskasti eteenpäin.
Viikareiden, mummien ja vaarien ja opettajien kanssakäyminen ei totisesti lopu tähän. Uusien helppolukuisten sarjojen myötä alkaa irrota myös aivan tämän hetken ongelmia tyttöjen ja poikien elämässä. Ja kyllä sinne jokunen roistokin mahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti