Lastenkamarin aarteet ja YLEn antikvariaatti

YLEssä on menossa itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi kirjakavalkadi, missä keskustellaan aina yhdestä kirjasta kultakin itsenäisyyden vuodelta. Toistaiseksi esittelyjen intohimon mittari ei ole kivunnut kovin korkealle, mutta miten käy kun mukaan tulevat lastenkirjat? Jos niitä löytyy? 

Lastenkamarin aarteiden Tiina

   Ensi alkuun ei näytä hyvältä tästä vuodesta lähtien. No, vuodelta 1997 löytyy Mauri Kunnaksen Koiramäen joulukirkko, joka lienee valikoitunut mukavasti jutunainesta tarjoavan taustansa takia. Sitten saakin mennä aikapyörässä rutkasti taaksepäin aina vuoteen 1961, jolloin Anni Polva oli jo lanseerannut Tiinansa (1950) – käsittelyyn pääsee arvatenkin tyttökirjan ja tyttöjen roolituksen ansiosta Tiinalla on hyvä sydän.

    1950-lukua eivät Ylen toimittajatkaan voineet sivuuttaa ihan noin vain. Vaikkei Aapelin Pikku Pietarin pihaa tai Yrjö Kokon huimaa koulu- ja vaellussaagaa Sudenhampainen kaulanauha (1951) laskisikaan ihan selväksi lastenkirjaksi (1958), niin Kirsi Kunnas (Tiitiäisen tarinoita 1957) ja Tove Jansson (Muumipapan urotyöt 1959) ovat tietysti itsestäänselvyyksiä. Varsinkin kun Muumipapan kanssa voidaan miettiä valistuneen Itsevaltiaan erilaisia vallankäytön muotoja. 

Itsevaltiaan arpajaisissa

   Rauha Virtasen Seljan tytöt (1955) on hyvä valinta kertomaan nousevasta kantaaottavasta nuortenkirjasta. Seuraavan osuman löytääkseen pitääkin matkustaa jo vuodelle 1922, kun Anni Swanin Pikkupappilassa saa oman käsittelynsä. YLEn esittelyissä pyritään luotaamaan myös aikakauden olemusta ja tapahtumia. Kun Jörn Donneria haastateltaessa oltiin kovin kiinnostuneita terveydentilasta, niin onneksi lääketieteellinen puoli ei kiinnostane niin paljoa lastenkirjailijoiden esittelyissä.

Monipuoliset taustoitukset

Sitä varten löytyy parikin mainiota opusta. Vanhempi, Lastenkirja aikansa kuvastimena (2005) lähtee jo 1900-luvusta ja esittelee silloin Anni Swanin – tuottelias tekijä kirjoitti Tottisalmen perillisen jo 1914 eli hiukan liian aikaisin itsenäisyyden juhlavuotta ajatellen. Kiljusen herrasväki ei päässyt mukaan, vaikka Kiljusen Plättä tuli sopivasti vuonna 1917 kuten kautta aikojen suosituimmaksi kuunnelmaksi päätynyt Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut.

   Kavalkadista saa mainion kuvamateriaalin ansiosta laajemmankin kuvan kirjojen julkistamisajankohdista. Pakollinen hahmo on esimerkiksi Oiva Paloheimon Tirlittan (1953), muita kymmenlukuja koristavat Uolevi Nojonen, Marita Lindquist, Hannele Huovi ja Tuula Kallioniemi.

   Ismo Loivamaakin muuten toteaa johdatuksessaan Lastenkamarin aarteisiin (2017), miten 1950-luku oli oikea kirjallisuuden runsaudensarvi ja varsinkin 1959 oikea supervuosi: Merja Otavan Priskasta Marjatta Kurenniemeen, Kaija Pakkaseen, Aila Nissiseen, Kerttu Vuoriseen ja Kerttu Juvaan. Hänen Pesulan Maritansa on työläiskirjallisuuden esimerkki, joka Loivamaan mukaan ”uhkuu työnkuvausta ja kaupunkielämän hurjuutta."

Kansi Tarja Kettunen

Runsaasti ja viitseliäästi kuvitettu katsaus avaa nuoremmillekin sukupolville kurkistusreiän isovanhempien varttumiseen. Neljäkymmenluvulla syntyneet ovat tämän päivän isoisä ja -äitejä, jotka vaikuttavat tiiviisti lapsenlapsien elämään ja kulttuurin käyttöön. Eniten Loivamaa panostaa lasten ja nuortenkirjoihin, mutta mukana on löytöjä lastenmusiikin, teatterin ja elokuvan puolelta. Lempilastaan lastenlehdistöä tekijä tuo esiin niin aikaisempien valopilkkujen kuin nykyisen ahdingon kautta. Mukana on maistuva kattaus muistoja, elämyksiä, tarinoita ja anekdootteja lastenkulttuurin värikkäistä vaiheista. Loivamaa on myös kerännyt mukaan tärkeimmät kulttuurikeskustelut ja taistelutkin hurmahenkisen suomalaisuuden, selkoistamisen, helppolukuisuuden ja politiikan puolelta.

Sattumia roppakaupalla

Lapsenlapsen kanssa kuvia katsellessa löytää esimerkiksi 50-luvun sarjakuvat, teinimusiikin ja edelleen tutut lastenkirjailijat. Lastenkirjailijoiden järjestö, Nuorten kirja perustettiin 1946, mutta nyt pyydettiin rohkeasti Nokia oy:tä toiminnan tukemiseen miljoona markkaa. Ei tullut. Sitten seurasivat television ja amerikkalaisen viihteen ryntäys. Lastenkulttuurin vihaiset äänenpainot nousivat lähes vallankumoukseen, kun ”1970-luku teki lapsesta kelpo ihmisen, jonka ääni vahvistui – ja jota alettiin kuunnella.” 

    Eri vuosikymmenten alkuun Loivamaa on tiivistänyt tapahtumien oleelliset muutokset. Kun lastensielun teknokraatit pääsivät pannasta, myös selkokirjoista alkoi tulla yhä varteenotettavampi vaihtoehto monille ikäryhmille. Nuorten musikaalit kukoistivat, Potter saapui 90-luvun lopulla. Lama muutti myös lastenkulttuurin aiheita. Nyt tarjottiin filosofiaa ja kuoleman kohtaamista. Kansainvälisyyden kasvu ja tietokoneiden lumovoima hallitsivat ja fantasia kukoisti. Niiden myötä päästään tämän hetken ongelmiin ja perheen muutoksiin. ”Kaiken kansainvälisyyden keskellä vallitsee kansallisten teemojen trendi. Oma historia kiinnostaa lastenkulttuurin tekijöitä kuumeisemmin kuin vuosikymmeniin. Huolta aiheuttaa se, että kustannusala riutuu ja suurten kustantamoiden julkaisulistat ovat kutistuneet dramaattisesti. Pienet kustantamot ovat entistä tärkeämpiä.”

   Lastenkamarin aarteiden sivuja käännellessäni tunsin tuttuuden ja haikeuden lisäksi mielihyvää lastenkulttuurin monipuolistumisesta ja yleistymisestä. Monet aiheet ja ratkaisut ovat olleet toisaalta vuosikymmenten aikana käytössä ja kokeiltuina.  Lastenkulttuurin nykyistenkin tekijöiden on hyvä nähdä taaksepäin ja rakentaa koetellulle pohjalle.

   Nopeaa silmäilyä varten Lastenkamarin aarteissa on kätevät vuositaulukot 1940 -luvun rajusta murrosten ajasta vuoteen 2016 saakka. Ismo Loivamaa kirjoittaa lopuksi: ”Nostalgia ja nykyhetki lyövät sopuisasti kättä. Tove Jansson on kuvaillut lapsuutta näin: ¨Lapsen maailma on voimakasvärinen maisema, jossa turvallisuus ja katastrofi kulkevat rinta rinnan ja elävöittävät toisiaan.¨ Lastenkamarin aarteet -teoksessa kuljetaan lapsen maailmaa kahdeksan vuosikymmenen ajan.”