Kotimaiset varhaisnuorten vaikeaa sopeutumista vanhempiensa ja yleensä yhteiskunnan säädöksiin kuvaavien kirjojen joukko on kasvamistaan kasvanut. Samalla alueella ovat huseeraamassa sarjojen monet tekijät samojen päähenkilöittensä kanssa. Henkilögalleriaa varioidaan toki hassujen vanhempien lisäksi omalla tavallaan koomisilla isovanhemmilla.
Terhakkaimmat tekijät esiintyvät jopa useammalla tarinalla kuten Paula Noronen, jonka Tagli ja Telle (2016) on jonkinmoinen versio lasten salapoliisitoimistosta höystettynä tutulla vilskeellä, juoksemisella, keksinnöillä ja sirkussaaren mysteerillä. Vanhempia ei nyt näy oikeastaan lainkaan, he kun ovat muualla maailmalla pelastamassa mm. eläimiä. Sisarukset joutuvat siis itsekseen hoitelemaan asioitaan. Juonen kaava on tutunoloinen: sirkustirehtöörin kaksoisveli kokee olevansa kaltoin kohdeltu ja yrittää tuhota koko toiminnan. Mukana on kirjava joukko osallistujia kuten puhuva papukaija ja ehkä mielenkiintoisin hahmo, ruotsiksi kommunikoiva susi. Kuvittajana Oili Kokkonen luottaa punaposkisiin karikatyyreihin – ja sopivathan ne kirjan tyylilajiin.
Selkeimmin aikuisten määräysvaltaa vastaan yllytetään kuitenkin Supermarsussa ja lasten valtakunnassa (2016). Isotekstinen kirja yltää melkein pariinsataan sivuun. Ongelmina ovat paitsi äidin tinkimätön asenne yökylässä juoksemiseen arkipäivinä, myös miesystävä Pertin kurlausäänet. Niinpä kirjailija keksii, että Emilian luokan osa koulusta lennätetään Lappiin, missä lapset saavat olla kuin Ellun kanat omissa oloissaan. Pian tulee tarve jotenkin järjestellä asioita ja monien esikuviensa tavoin (muistakaapa vaikka upea Sven Wernströmin tulkinta samasta aiheesta) lapset äänestävät johtajasta. Väliin tosin pitää pelastaa omituiset kissaporot, joita häijyt aikuiset metsästävät kotilemmikeiksi.
Me halutaan vapautta!
Melkoisessa tapahtumien hulivilinässä neuvotellaan vanhempien kanssa uusista säännöistä, rakennetaan riuku tarpeita varten ja löydetään komerosta koulun keittäjä. Kakkahuumoriin liittyy sujuvasti mainio kohtaus vallanvaihdosta. Kirjan pahis Rasva-Antero manipuloi muut puolelleen uusintaäänestyksessä lupaamalla mm. kultaisen riukukortin, jolla pääsee tarpeilleen ohi jonon. Kirjassa on tietysti happy end, ja Emilian hiukan pikkuvanhan kerronnan myötä lapset otetaan ainakin jonkin verran paremmin neuvottelukumppaneiksi.
Hauskaa, miten kuvittajan tyyli muokkaa mielikuvia. Terese Bastin hahmot ovat jo Supermarsun monien kirjojen myötä tuoneet Emilian ja muut tyypit kuvaamaan tietynlaista seikkailutyyliä. Vaihtaminen toiseen sarjaan luo helposti mielikuvan samanlaisesta sisällöstä. Ja näin käykin Sari Kaarnirannan Supertavikselle (2016). On itseensä kyllästynyt, itseluottamusta vailla oleva tavallisen perheen tavallinen poika. Mummon vanhan syntymäpäivälahjan mukana löytyy outo muodonmuutosresepti. Kafkamaiseen analyysiin ei ylletä, mutta pian Onni lentelee kärpäsenä muiden kodeissa ja selvittelee outoja tapauksia.
Takakansi lupaa älyttömän hauskaa ja naurua tikahtumiseen saakka. No, takakannethan tiettävästi liioittelevat hervottomasti, mutta kyllä Kaarniranta osaa sujuvasti edistää Onni-pojan turnauskestävyyden kasvamista. Kun Norosella on Supermarsueliksiiriä, Kaarniranta on tarttunut yhtä normaaliin taikakuvastoon. Siinäpä lennellään ja parissa kohtaa ihan hymyilläänkin – Onnin itseironisuuteen taipuvainen maailmankatsomus on välillä ainakin aikuisesta varsin mainio esimerkki taviksen maailmoja syleilevistä ongelmista nyky-yhteiskunnassa.
Reippaat vauhtikoneet
Varsin monella kerrontatyylillä operoinut Lauri Hirvonen ottaa hiukan uudenlaisen kuonokulman poikaviikarien toilausbuumiin. Nasta ja turbo neliveto (2016) tutustuttaa realistiseen tarkkailijaan – Takku- koira avaa luvut omilla mietteillään. Ja melkoiseen höykytykseen luontokappale joutuukin, kun ukilla on syntymäpäivät ja Nasta ja Toivo päättävät hankkia lahjan. Jollakin ihmeen tavalla tarjolla on pian poni, jota kuljetaan sinne tänne ja josta ei oikein lopulta pääse eroonkaan. Tämä kirja on väärinkäsitysten ja tapahtumien tykitystä, ja jollain ihmeellä Lauri Hirvonen saa kuitenkin pidettyä langat käsissään – kunhan lukija malttaa vähän hengähtää ja nauttia mukavan sutjakkaasta sanallisesta hauskuudesta ja väärinkäsityksistä. Ehkä tilanteita on vähän liikaakin, joten pientä taukohengitystä olisi voinut harkita. Mutta aika veijareita nämä natikat ovat ja tarkoitus on mitä parhain. Lopulta ukki taitaa saada ihan kivan lahjan, kun tapaa poikien bongaaman mummin. Ja Takku syö mustikkamuffinsit.
Maria Kuutti puolestaan on pohjustanut veijareitaan useammassa kirjassa. Nyt on vuorossa Anna & Elvis ja vaahtokarkkivakooja (2017). Sarjan viides opus vie henkilögallerian Tampereelle viihtymään mm. Särkänniemessä ja muissa kaupungin vetonauloissa. Näin kirja vertautuu tuttuun raamiin kaupunkiesittelyistä. Enimmäkseen pyöritään Särkänniemen härveleissä, varsinkin kun porukan ylivilkas Annan mummo pääsee vauhtiin. Tietynlaista Kiljusen herraväkeä taustalla on, mutta Anna kertojana ja tarkkaavaisena havainnoitsijana löytää muutakin outoa ja mielenkiintoista. Tasapainottavana puolena on Elvis, jonka isä ei uskalla myöntää pelkäävänsä nopeita huvitushärveleitä. Itse vaahtokarkkivakooja paljastuu loppujen lopuksi mummon miesystävän veljeksi, joka on urkkimassa käskystä kenen miehen kanssa mummo oikein Tampereella pyörii. Leppoisan pikkuvanhaa tarinointia, josta tulee mieleen vaikkapa Maijaliisa Dieckmannin mummo omissa hurjissa puuhissaan, viimeksi Ville Romusen kanssa Sibeliuksen kadonnutta säveltä etsimässä (2016).
Mummot ja pikkuprofessorit
Jeanin juhlavuotta ajatellen seikkailu on myöhässä, mutta pätee kyllä johdatuksena Ainolassa käyntiin. Välillä piipahdetaan Aleksis Kivenkin kuolinmökissä, jonka vaiheet Dieckmann toki tuntee perustuksia myöten. Seikkailunjuonteena toimii mummu Mutikaisen piintymä löytää Sibeliuksen kadonnut kymmenes laulelma, jota sitten häikäilemättä etsitään joka ainoasta Ainolan kolosta. Mukana on vielä kriittisen oloisesti hössöttävän naiivi amerikkalaisperhe. Näissä yhdistelmissä – seikkailua ja oikeaa paikallista tietoa – on aina vaaransa juuttua väliin selittäviksi, mutta aina on Dieckmann selvinnyt huumorilla ja yllättävillä käänteillä.
Parivaljakkogalleriaan on ehdottomasti lisättävä myös Ansu Kivekkään Ykkösjätkät ilman jarruja (2017). Kuvittajana muuten Terese Bast – eikä lainkaan hullummin. Vaikka kuvitustyylin tunnistaa helposti, se sopii mainiosti poikatyypeissään Kivekkään verbalisoimaan poikamaailmaan. Ekaluokkalaisen Antonin kolmasluokkalainen kaveri Kyösti on pikkuprofessori, jolla on sekä tietoa että ideoita vaikka muille jakaa. Aina nuo ideat eivät ihan onnistu, mutta melkein. Toisessa kirjassaan he kertovat kolme tarinaa, joita yhdistää syvä huoli äidin uudesta ihastuksesta, postinkantaja-runoilija Paulus Tikasta pierupuusteineen. Kivekäs yhdistelee kolmiodraamassaan pätevästi perheeseen tunkeutuvan tulokkaan tuoman epävarmuuden ja oma roolin muuttumisen. Lopussa Antonin oma ihastuminen tuo ymmärrystä tähän vaativaan taidelajiin. Mukana on kovin tuttu kellarin pimeyden aiheuttama kauhu ja sen selvitykset – varma kuvio on myös Kyöstin äkkiä puhjennut kantrirunoilu ja laulunlahja.
Kyösti pääsee Antonin mukana tämän rokkistara - isän luokse maaseudulle. Kivekäs osoittaa hienovaraisesti, kuinka pieni vauva voi hellyttää kaikkitietävän kolmasluokkalaisenkin tai miten Anton ja jopa tämän ärsyttävä sisarpuoli voivat olla jumpassa paljon parempia. Antonin heräävää kauhua lammaskatraan kohtaloa mietittäessä olisi lukenut pitempäänkin. No, oma pässi Pressa näyttää olevan turvassa. Se ei tule kutsuttaessa, koska on muissa hommissa. ”- Pässi tekee vain työtään, Kyösti sanoi. – Kohta uuhi synnyttää luultavasti harmaita vauvoja. Tai raidallisia. Tai pilkullisia. Jopa aaltokuvioisia on nähty.”
Puluboin vivahteikkaat serkut
Itse en koskaan ole kunnolla päässyt Puluboin räpyttelevään keskustelutyyliin mukaan, mutta tämä lienee vain ikäpolvinen ongelma. Toisaalta kun Veera Salmi jatkaa Maurin ja älypuhelimen linjalla jatkollaan Mauri ja mini-isoveli (2016), arkiset tempaukset Pasilan tienoilla vievät mukanaan. Nyt koulussa riehuu lähes Ebolan veroinen oksu eli oksennustauti. Näppärästi Salmi punoo juoneen mukaan Maurin taistelun – hän vetelee aina uutta suojauskeinoa kokeiltuaan ristin muistiinpanojensa päälle: ei toimi.
Ja kirja loppuu sankarilliseen viimeiseen keinoon: oksennusämpäriin. Sillä välin mukana ovat tutut mielikuvitusystävät, puhelimen muuttuminen viimeisen mallin mukaiseksi superkännykäksi, mukavaa olemista ystävien kanssa, kiusaamista ja sopimista. Salmi liittää kivasti mukaan koulussa vierailevan Mustan Barbaarin kautta jonkin verran myös maahanmuuttajataustaista pohdiskelua. Tämä onnistuu korostamatta ja sijoittamalla kiusaamisetkin omiin yhteyksiinsä. Ratkaisumallejakin löytyy. Joissakin kohdissa paistaa läpi Maurin kertomuksissa turhan aikuinen ote, mutta yleensä tarina etenee sutjakkaan modernisti tavoitellen viimeistä huutoa olevia ilmaisuja. Eronneen perheen molemmat puoliskot kuvataan kerrankin miellyttävän myönteisessä valossa.
Tuottelias kirjailija onnistuu myös toisessa lasten oikeuksia miettivässä kuvakirjassaan Päiväkoti Heippakamusta. Rebekan rapupäivässä (2016) tavataan perusjengin eli Rebekan ja Mummon lisäksi moninainen ja monikulttuurinen päiväkodin porukka. Mukana on lisäksi musta Pahamieli, kiireiset vanhemmat ja kurja aamu. ”Isän naama oli kireä. Kiireestä tuli riita.” Unikaveri Pilvestäkään ei nyt ole apua.
Siivooja Siiv yrittää puhaltaa pahan mielen pois ja imuroida lopuksi, mutta ei onnistu. Tson-Osman on päiväkodissa lasten tukena, mutta ei hänkään saa asioita kuntoon. Leikeissä ei Rebekalle oikein tunnu löytyvän paikkaa kenenkään vierestä. Kun järjestetään rapujuhlat, kaikilla on tekemistä. Rebekka jää yksin vain Pilvi seuranaan. Hän ei halua, että Mummo tulee hakemaan hänet kotiin. Missä ovat vanhemmat? Löllömummo!
Kun hoitajat alkavat leikkiä satavuotiaita löllömummeja, olo alkaa parantua, ja rapujuhlista tulee parhaat ikinä. Kun Mummo tulee sitten hakemaan, hän onkin ihan paras, ja kun ei tarvitse syödä homejuustokeittoakaan, kaikki on hyvin. Isä joutuu leikkaamaan partoja myöhään, mutta Mummon kanssa mennäänkin katsomaan yhdessä äidin ottelua!
Mielenliikkeet ja kanssakäyminen
Veera Salmi tavoittaa pienen tytön mielenliikkeet päivän mittaan vaihtuvina ja osoittaa kuinka kaikki tapahtumat vaikuttavat toisiinsa. Realistisen tapauskulun kautta päästään päiväkodin arkeen ja annetaan hatunnosto henkilökunnan ammattitaidolle. Elina Warsta käyttää kuvituksessaan vaihdellen isoja värikkäitä aukeamia. Tummien taustojen ongelma on kuitenkin tekstin uppoaminen vaikeasti hahmotettavaksi.
Väliin hahmot pomppivat sarjakuvan tapaan sivulta toiselle, väliin käytetään isoja kasvokuvia. Näin kuvitus ikään kuin juoksee Rebekan mielenliikkeiden mukaan hauskasti eteenpäin.
Viikareiden, mummien ja vaarien ja opettajien kanssakäyminen ei totisesti lopu tähän. Uusien helppolukuisten sarjojen myötä alkaa irrota myös aivan tämän hetken ongelmia tyttöjen ja poikien elämässä. Ja kyllä sinne jokunen roistokin mahtuu.
maanantai 27. helmikuuta 2017
sunnuntai 19. helmikuuta 2017
Pikku Jättiläinen, ruutipullo ja Tarzan
Lasten ja nuorten tietokirjallisuudessa ei tunnuta päästävän irti
suurista lukumääristä. Aina löytyy sata ja yksi omituista eläintä, tuhat ja
yksi selitettävää asiaa. Kun 90-luvulla alettiin hiljalleen vähentää nuorille
tehtyjä erilaisia tietosanakirjoja, nostetta yritettiin saada aikaa
cd-rompuilla. Tämä pitkitti tarjontaa vähäksi aikaa, kunnes helpommat - joskaan
eivät välttämättä todenperäisemmät - tiedonhankintatavat jylläsivät kaiken
alleen.
Niinpä mieleen on ehkä jäänyt
jonkinlainen epäluulo kaikenlaisia lukuja ja hakusanoja sisältävien kirjojen
antiin. Epäillen katselin myös itsenäisyyden juhlavuoden sadan kirjan listaa,
jota kovasti lanseerattiin television ohjelmistoon. Onneksi mukana näyttää
olevan muitakin kuin hidastempoisia viran puolesta puhujia.
Kunnes löysin uudelleen
hengen ja tarkoituksen lukujen takaa. Toki tarjolla oli kiintoisia
mahdollisuuksia sadasta tärkeästä tieteentekijästä sataan merkittävään
keksintöön, mutta parhaimpana sparraajana toimi ABCkirjasta Mustaan orkideaan
eli Joel Kuortin ja Jukka-Pekka Pietiäisen 100
merkittävää suomalaista tietokirjaa (2014). Läpi suomalaisen
tietokirjallisuuden kulkevat noin aukeaman mittaiset letkeän asialliset
pohdinnat nostavat esiin paitsi ilmiöitä ja tapahtumia myös kysymyksiä ja
epäilyjä. Kaikkien aikojen suomalainen tietokirja on minunkin sydäntäni lähellä
jo kymmenvuotiaasta lähtien eli Yrjö Karilaan Pikku jättiläinen (vuodesta 1924). Monia muitakin tuttuja ja
tulevalle lukulistalle nousevia kirjoja esitellään.
Kun mukana on tuhtia tietoa
pätkäkansalaisille eli Tatun ja Patun
Suomi, Suomen lasten luontokirja
ja Mauri Kunnaskin mainitaan (hän on sentään mukana itsenäisyyden kirjojen
satavuotisgaalassa), etsimättä mieleen tulee idea, miten suomalaiset lasten- ja
nuorten tietokirjat avaisivat ovia lastenkulttuurin historiaan? Saisiko kasaan
sata merkittävää kotimaista lasten tietokirjaa? Vai olisiko parempi mennä
kymmenluvuittain ja pohtia samalla taustoja, henkilöhistorioita, tapahtumia?
Ismo Loivamaan mainion värikäs Lastenkamarin
aarteet (2016) on sekin innostamassa kulkemaan pitkin Agricolan, Gezeliuksen
tai Wareliuksen rakentamaa siltaa.
Museoiden kokoelmat julki!
Aikuisten tietokirjallisuuden puolelta – ja erikoiskustantajien
tuotannosta – nousee koko ajan mielenkiintoisia ja innostavia esimerkkejä.
Turun museokeskus panee hiukan paremmaksi eli 101 esinettä (2016) vie loistavien valokuvien avittamana lukijan
matkalle historian alkupuolelta nykyhetkeen. Kirjaan on koottu museon
valtavista kokoelmista kohteita, joita valotetaan persoonallisilla
esittelyillä. Vuonna 1881 museon kokoelmiin luetteloitiin ensimmäinen esine –
Turun markka vuodelta 1556. Esittelyt kuitenkin alkavat kauempaa,
kampakeraamisista saviastian palasista päättyäkseen turkulaiseen videoteokseen
Näkymä vastarannalta (2011).
Välistä voi poimia toinen
toistaan mielenkiintoisempia hetkiä omien mieltymyksiensä mukaan. Minä löysin
esimerkiksi omiin nuorten historiallispohjaisiin kirjoihini liittyen tietoa
karhunhammasriipuksista, shamaanisauvasta ja rummunpäristimestä, Kaarle Bonden
Turun aurtuasta, keskiaikaisista muistiinpanovälineistä, ruutipullosta,
Haltiahaan lähteeseen uhratuista rahoista tai Kaarina Maununtyttären hampaasta.
Ruutipullo, valokuva Aleks Talve |
Esineiden esittelyssä on
löyhä kronologinen järjestys. Esineistä muodostuu kuitenkin myös väliin
kiinnostavia teemallisia ryppäitä ja vastakkainasetteluja. Näkökulmista löytyy
vaihteluja maalta kaupunkiin, terveydestä sairauteen, lasten leikeistä
vallanpitäjiin, kauneudesta käyttövaatteisiin. Kuten esipuheessa todetaan, 101
esinettä -kokoelma paljastaa myös harmaita alueita. Vähemmistöjen ääni
suodattuu, kun pysyvästä niukkuudesta ei jää helpolla jälkiä arjesta.
Tekijät toteavat hieosti: ”Yhä pienempiin
ryhmiin, totuuksiin ja kupliin pirstaloituvan individualismin aikana
menneisyyden moniäänisyyden esiintuominen on erityisen tärkeää. Nykyinen
yhteiskunnallisen keskustelun, tiedon jakamisen ja sosiaalisen kanssakäymisen
muutos on ainutlaatuinen, mutta ei ainutkertainen. 101 esinettä todistavat
menneistä vallan murroksista, arkipäivän kumouksista ja vuosisatoja kypsyneistä
muutoslinjoista. Esineiden kautta ihminen jäsentää elämäänsä ja ympäröivää
todellisuutta. Historiallisen kehityskaaren hahmottaminen on paitsi innostavaa
ja lohdullista, myös välttämätöntä nykyisyyden ymmärtämiselle.”
Samalla tajuaa jotain
museoiden kokoelmien ainutlaatuisuudesta. Tässä on yksi tapa nostaa esille
niiden merkitystä ja tärkeyttä.
50 teatteria jotka muuttivat nuoruutta
Parhaimmillaan historialliset retket tuovat jotain tärkeää myös omasta
nuoruudesta ja elämästä uudelleen silmien eteen. Jo tehdessäni nuorten
seikkailukirjaa Halkokellarin salaisuus
(2014) 50-luvun Helsingistä ja nuoruuteni ympäristöstä elokuvateatterit
nousivat vahvasti esille. Kaupungin elokuvateatteriverkosto oli juuri silloin
laajimmillaan – oikeastaan voisi puhua viidestäkymmenestä nuorten
viihdekeskuksesta.
Nuoriso tuli esiin omana
uutena terminä ensimmäisellä puoliskolla. Samalla elokuvissakäynti koettiin
vapauttavaksi – oli paikka missä saattoi olla omien tunnelmiensa parissa.
vaikka jälleenrakentamisen kausi ei järin suvaitsevainen tai antelias
ollutkaan. Tuli Bill Haley, mutta mielenkiintoista oli jazzin saama suosio.
Itsekin muistan elokuvat esimerkiksi Glenn Milleristä tai Benny Goodmanista,
mutta pehmeä-ääniset hurmuritkin veivät mennessään. Samalla pukeutuminen
muuttui.
Ilmari Vesterisen muotokuva
kino Hesperiasta ja Helsingin pojista leffassa tuo minunkin maailmassani
legendaarisen elokuvateatterin niin lähelle, että melkein voi aistia istuvansa taas
pimeässä salissa. Runsas ja hyvin valittu valokuvamateriaali näyttää samalla
vaikka iltaisen Helsingin leffojen valot, nuorten kokoontumisia ja ne ihanat
elokuvajulisteet. Viidakosta Villiin
länteen (Jalava 2015) on siis samalla melkoisen taustatyön vaatinut mainio
kuvaus 50-luvun ja 60-luvun alun nuorisokulttuurista, helsinkiläisestä
elämänmenosta ja kaupunkimaiseman muutoksista. Lättähatut, amerikkalaisuus,
elokuvien maaginen vetovoima, Zorrot, Robin Hoodit, avaruusraketit, oudot
keksinnöt ja hirviöt huohottamassa lukitun kapselin ulkopuolella…
Ei ihme, että bio Hesperiassa istuttiin aina
kun voitiin. Ja usein jopa vanhempien kanssa. Vesterinen on analyysiensa
mausteeksi haastatellut ja saanut muisteluksia monilta fanilta kuten
esimerkiksi Juha Bäckmanilta. Loppukaneetti iskee ytimeen: ”Ne tarjosivat
jännitystä jopa niin, että pikku vahinkokin saattoi jollakin lorahtaa
pöksyihin. Lopussa rehellinen sankari selvisi voittajana. Hyvin usein oikeutta
ja rehellisyyttä tuki seisaalleen noussut, kurkku suorana, voimakkaalla äänellä
ja huudoillaan kannustanut teatterin nuori yleisö.”
Historia todella tuo
menneisyyden nykyisyyteen ja tulkitsee tätäkin päivää.
sunnuntai 12. helmikuuta 2017
Runeberg on Junior ja Dada, mutta koti-isä?
Runeberg Junior –palkintoa hehkutettiin jonkin verran sen takia, että
valintaan osallistuvat itse kohderyhmät (noin 6-9). Ylituomari päätti jättää ratkaisun
lasten käsiin. Olisi ehkä pitänyt
arvata, että valokeila osuu vähän jännittäviin ja sitäkin enemmän erilaisia
huumorin lajeja viljeleviin opuksiin. Palkinto jaettiin mainiossa kielisovussa
kahtia.
Suomalainen meni ns.
spinoff-tyypille eli Timo Parvelan Ellasta ja kavereista reväistyllä Paten kalastuskirjalle. Ruotsalaisessa Den fantastiske Alfred taas seikkailee ulkomailla
petosten ja auringon paisteessa unohtamatta mummoenergiaa. Eli Mitä Suomi lukee
lastenkirjojen kohdalla oli sisällöiltään mainiosti edustettuna. Pate on oman
lajinsa suvereeni tuote eli kaikilta osin mennään korkealta ohi arkisen tylsän
elämän eikä kuvittaja Pasi Pitkänen todellakaan hänkään ryömi rimojen alta. Liioittelevaa
meininkiä on myös Alfredon kuvittajalla Joanna Vikström Eklövillä.
Ehkä nämä palkitut pläjäykset
kuitenkin ovat monipuolisempaa hermolepoa kuin nykyinen villitys kertoa, miten
kurjasti koulussa ja kavereiden kanssa menee. Ja vielä rustata nämä tunteet
päiväkirjan muotoon kaiken kansan psykiatrisen naurun pilkattaviksi. Onks
noloo, hei?
Hiukan sääli, koska Runeberg
itse toki mainiona viihdekirjailijana osasi myös repäistä tarvittaessa ihan
dadamaisesti. Löysin kansallisrunoilijamme ravintolaillan jälkeen todella
monimielisen ilmeisesti servietille rustatun mielenilmaisun alun perin Arto
Kytöhongalle. Hän julkaisi siitä aikoinaan oman graafisesti leikittelevän
kirjasen. Taitelija Kari Ripatti puolestaan teki oikeutta säkeiden
soljuvuudelle omalla tavallaan – aikoinaan tämä yhteinen teos oli esillä myös
Porvoon kirjaston näyttelyssä.
Eli olisi sitä voinut
räjäyttää kansallista identiteettiä toisellakin tapaa lasten- ja
nuortenkirjojen valinnoissa.
Miten perhe pärjää nyt ja ennen?
Olisiko kuitenkin niin, että historian havisevilta lehdiltä voisi
poimia yhä edelleen mainioita ja käyttökelpoisia analyysejä satavuotiaan
itsenäisen Suomen tilasta? Joskus ajattelee, että lastenkirjallisuuden ja oman
kirjahyllyhistoriansa tuntemisella voi löytää yllättäviä polkuja nykyhetkeen.
Mieluusti nostaisin esille
tällä kertaa kaksi luotausta. Vuonna 1977 silloin tv-persoonanakin tunnettu
psykologi Kirsi Kivinen teki WS:n Tenavakerhoon analyysin nimeltä Mikko ja markat (kuvitus Kikka Hammar). Siinä
käytiin läpi isän joutuminen pakkolomalle ja sen vaikutukset perheen
taloudelliseen tilanteeseen. Tapahtumien kulussa käydään läpi naisten kotityöt
ja niiden jakautuminen, naisten työelämään siirtymisen vaikeudet ja rahan
riittäminen.
Kun isällä on nyt aikaa, hän
ehtii ja joutuu selvittämään Mikolle, miten raha pyörittää yhteiskuntaa. Näin
käsitellään verot ja niiden jakaantuminen, eduskunnan työ ja edustajien
lupaukset. Väliin luennoimisen puolelle menevä rupattelu tuo kuitenkin hyvin
esille esimerkiksi yhteiskunnassa mahdolliset käyttäjille ilmaiset asiat
kirjastosta lähtien.
Marjatta Kilven Koti-isä (Lasten oma kirjakerho 52 1979)
on puolestaan täyttä tavaraa, vaikka sen ottaisi käteensä tänä päivänä. Kilpi
osaa rauhallisen selkeästi, mutta samalla sopivasti tunteita esitellen kertoa
samanlaisesta alkutilanteesta. Isän työttömyys kerrotaan realistisesti perheen
näkökulmasta. Kilpi kuvaa neljähenkisen tiimin erilaiset suhteet, ahdingon, yhä
lisääntyvän huolen ja säästöjen hupenemisen taitavasti paisuttamatta asioita.
Pienet yksityiskohdat
varsinkin pienen Petterin suhtautumisessa ovat esillä silottelematta ja tuovat
mukaan sisäisten roolien muokkaantumisen. ”Äidin puheista Petteri vähitellen
ymmärsi, että isän työpaikalla – firmassa, kuten äiti sanoi – olivat asiat
menneet huonosti. Työtä ei enää riittänyt jokaiselle. Oli tullut uusia hienoja
koneita, tietokoneita, jotka nyt tekivät työt ihmisten puolesta. Ja ne ihmiset,
joiden puolesta koneet tekivät työtä, joutuivat joskus pois työpaikoiltaan,
työhuoneistaan, kirjoituspöytiensä takaa.”
Kun isä on vähitellen ottanut
yhä enemmän vastuuta kotitöissä, Petteri pääsee samalla lähemmäksi ennen niin
kiireistä isäänsä. Äiti pääsee töihin, ja isän jääminen kotiin saa pihalla
kaverit pilkkaamaan naismaiseksi. Tästäkin selvitään vanhempien kanssa
puhumalla. Arkeen tulee paljon muutoksia, jotka kuitenkin lisäävät kaikkien
ymmärrystä toisistaan. Vauvan sairastuttua joudutaan pohtimaan lisäksi kuka
pitää kenestäkin ja kuinka paljon. Ulla Vaajakallion pehmeän pastellinsävyiset
tilannekuvat luovat oman, lähentävän tunteen lukemiseen.
Molemmissa kirjoissa on toki
onnellinen loppu. Töitä löytyy, ja samalla lapset ovat saaneet rautaisannoksen
esimakua yhteiskunnan erilaisista rakoiluista – mutta myös perheen
yhtenäisyydestä ja ratkaisumalleista. Näitä asioita käsitellään edelleenkin
yllättävän vähän lastenkirjallisuudessamme.