Finlandia, Liru, Luikku ja Arkkieliö

Olisipa ollut jännittävää olla kärpäsenä katossa kun lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandian esiraati pui kirjapinoaan. Kustantajia eivät raatilaiset liene liiemmälti miettineet, mutta oudon pieneksi jäi Tammen saalis muillakin Finlandia-areenoilla. Puheenjohtajana toiminut Pekka Vartiainen kehui kyllä kovasti kirjojen tasoa ja monimuotoisuutta.

    Kolmen rivin tietokirjallisuusosuus kuului näin: ”Tämän vuoden tarjonnasta nousee esille myös lapsille suunnattu tietokirjallisuus. Tarinointiin ja satuun yhdistetyt elementit vievät meidät bakteerien maailmaan, ötököiden pariin, taideteosten äärelle, luontoon, tietokoneen sisälle tai matkoille lähelle ja kauas.” Heti perään kuitenkin Vartiainen toteaa, miten varsinkin fiktion lukeminen on terveellistä. Se lisää älykkyyttä, se vähentää stressiä, tekee meistä empaattisia ja sosiaalisia, ja sen ansiosta me nukumme paremmin ja muistikin pelaa vanhemmiten.

    Kyllä en usko, ettei tiedon lukeminen ja omaksuminen saisi meidät nukkumaan huonommin.

Serafinan kanssa taistoon!

Tiedossa vara parempi!

Tietokirjojen alueiden ylimalkainen ja melkein heitoksi jäävä alaviite saa ounastamaan, etteivät aivan kaikki tiedollisiksi merkatut kirjat ehtineet raadin pinoon. Me arvioitsijathan emme tiedä, mitä kirjoja oli mukana. Voisi ajatella, etteivät kaikki pienkustantajat tai liitot, yhdistykset tai museot ole huomanneet osallistumismahdollisuutta. He taas vastaavat melkoisesta osasta lasten tiedon julkaisemisesta.

    Mukana taisi olla kuitenkin Probius.  Lasse Rantasen hienot kuvamaailmat olivat jo suolana Leena Valmun edellisessä Filiuksesta kertovassa suolistoseikkailussa. Sama vaikuttava värimaailma ja tyypitykset jatkuvat Filiuksen vapaassa jatkossa Probus ja suuri suoliston taistelu. Rantanen saa päähenkilöihin, maitobakteeri Probukseen, anaerobi Bifidukseen ja Acidinaan omat henkilökohtaiset piirteet. Tämä on tärkeää, koska  samanoloisia kavereita pyörii ympärillä valtava joukko. Paha bakteeri eli Diffis, joka vastustaa antibiootteja ja aiheuttaa hengenvaarallisen ripulin, on todella petomaisen näköinen.

Tietocapsulus auttaa ymmärtämään.

    Kirjassa kerrotaan maitohappobakteerin työstä ja taistelusta. Kun mustikkajugurtti joutuu lapsen sisälle, alkaa vaivalloinen matka umpisuolen aukiolle. Siellä käydään lopullinen taistelu pahojen bakteerien ryntäystä vastaan. Samalla Leena Valmu selvittää tutusti Tietocapsuluksissaan tarkemmin ihmisen sisällä olevia toimintoja. ”Mutta kaikki bakteerit eivät ole pahoja. Minäkään en ole. Sen sijaan minun tehtäväni on suojella sinua pahoja bakteereja vastaan. Minun kaltaisiani asuu sinun sisälläsi jopa kymmenen kertaa enemmän kuin sinussa on soluja. Mutta me olemme hyvin pieniä. Jos meidät kaikki vietäisiin sinun sisältäsi, mahtuisimme juuri ja juuri kolmeen maitopurkkiin.”

   Probus määrätään joukkueen johtajaksi, Taistelu diffiksiä vastaan on ankara, eivätkä kaikki ruumiin puolustukseen osallistuvat solut ole innostuneita yhteistyöstä.  Nuoren lukija saa kuulla happomiinoista, bakteerisotureista umpilisäkkeestä tai arkkieliöistä. Rantanen kuvaa nämä vauhdikkaasti jonkinlaisiksi panssaroiduiksi vyötiäisiksi. Hauska, mutta lähinnä aikuisille suunnattu heitto on Probuksen joukkoon ilmestyvä vanha konkaritaistelija. Bakteersolu on tutunoloinen: ”Onks tääl korsus herroi?” Toinen, paremmin nuoreen lukijaan uppoava viittaus on kaikkien tuntema bakteerisankari Rhamnus Lactobacillus, jonka seikkailut on ikuistettu kirjaan Taru bakteerien herrasta.

    Suoliston taistelu on suoraviivainen ja selkeä tautikohtauksen kokonaisvaltainen raportti. Siinä ei kaihdeta huumoria eikä pientä romantiikkaakaan. Ihmisruumiin elintärkeät toiminnat tulevat samalla selvitettyä, kuten lopun suuri pamaus. Metaania, vetyä ja hiilidioksidia lentää ilmoille ja niiden mukana Probus ja Acidina singahtavat vapauteen elämään nurmikkomullassa.

 Teksti kuin soittimen helinä

Tenhon ja Ryskeen alaotsikko ilmoittaa olevansa satuja soitosta, mutta realistinen ote kaikuu läpi. Tenho saa lahjaksi pienen mustan pötikän ja luurit. Valmis soitto kaikuu korviin, eikä pötikällä ei voi rämpyttää eikä siihen voi puhaltaa. Vanhemmatkin vain lojuvat ja kuuntelevat omia suosikkejaan.

    Muinainen hirvi Ryske koputtaa ikkunaan, ja kaikki muuttuu. Luonto on täynnä soittimia, mutta myös ihmiset saivat aikaan musiikkia. On paimentyttöjen ja poikien  liru, lanetti ja luttu. Silja Sillanpää kertoo todella vauhdikkaasti omaperäisen hirven toilauksista. On loitsuja, runoja ja perinnettä, napakoita lurituksia tai onomatopoeettisia lirutuksia. Metsä näyttää uhkaavalta, joten sitä pitää lepyttää. Ryske kaipaa jouhikkoa avuksi: ”Jouhikko vonkui ja suhisi. Pelimanni piteli sitä polviensa välissä ja soitti jousella. Jousi sahasi kielillä ees taas, välillä soitto oli kuin itikan ininää, ja sitten se hakkasi kuin sade, pauhasi ja jyrisi! Soitto laukkasi kuin hevonen, jonka häntäjouhista jouhikon jousi ja kielet oli tehty.”

    Valtavan hauen pääkallon kautta tutustutaan Väinämöiseen ja kanteleeseen. Pitkähuilua taas puhallettiin puhallusaukkoon, välillä voimakkaasti, välillä hiljempaa. Sormella napauteltiin putken avointa päätä. ”Soitto solisi pitkähuilusta kuin keväinen puro jään alta… Hilputteli pehmeästi ja iloisesti, pulppusi päättäväisesti ja työnsi tieltään viimeisetkin jäähileet.”

    Olen aina pitänyt Kati Vuorennon piirrostyylistä, joka tuo mieleeni eestiläisen mestarin Edgar Valtersin tyypitykset.  Ohuella viivalla kuin nopeasti hahmotelluissa eläimissä on luonnetta, ilmettä ja vauhtia. Muinaishirvestä kasvaa oma, pilke silmäkulmassa kopsutteleva veijari. Silja Sillanpää on muokannut kruunupäästä Tenholle luotettavan oppaan. Kun vanhemmat eivät oikein osaa tukea Tenhon innostusta soittamiseen, Ryske on kuin leppoisa vaari. Sillanpää intoutuu melkoiseen verbaaliseen ja adjektiiviseen ryöppyyn soitintensa kanssa. Munniharpusta väännetään melkein räppiä, kun rauta suussa mörisee. Metsän peitosta taas pääsee irti Ryskeen mukaan pitkällä luikulla. Säkkipilliä eli viimapilliä on Suomessakin soitettu, vaikka ei uskoisi. 

    Ryskeen tukiessa Tenho saa viimein oman kanteleen. Metsässä hän empii, mutta päättää kokeilla.

”Tenho näppäili kanteleen kieliä. Äänet pyrähtivät perhosina ja lensivät leppäkerttuina. Äänet hyppelivät heinäsirkkoina ja kipittivät muurahaisina. Soitto kutoi kimmeltävää verkkoa ilmaan.”

    Tämän kirjan kanssa jos minkään olisi halunnut kuulla näin innostuneesti esitettyjen soittimien ääniä. Lopussa olevaa kirjallisuusluetteloa selatessaan huomaa lohduttavan vinkin nettiosoitteista, joiden kautta soittimia voi kuulla ja nähdä.

   Pistäkäämme koko perhe hyppelylle lirun tai säkkipillin kanssa!