Seksiä ja kauhua lastenkamarissa

Seksuaalisuus, kanssakäyminen eri sukupuolten välillä, epätietoisuus ja epävarmuus omasta itsestä… Lasten ja nuorten tietokirjoissa jatkuu yhä edelleen tämän alueen ongelmista kysyminen – tai vaikeneminen. Helsingin Sanomien haastattelussa 8.8.2016 Osmo Kontula toteaa, miten näistä asioista keskusteleminen on yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin.

    Jonkinlaiseksi buumiksi voisi kutsua erilaisten perheiden esittelyä useissa uusissa lastenkirjoissa: on Tittamari Marttisen Ikioma perheeni  - kaksi äitiä ja kummina sukupuolta vaihtanut Niki – sekä Riina Katajavuoren Meidän pihan perhesoppa – hedelmöityshoidot, luovuttajat ja erilaiset perheyhdistelmät – tai Katri Vuorisen ja Tiina Eskolan Meidän perhe – peräti neljätoista perhekombinaatiota!

    Milloin sitten tulevat sitten suomeksi kokonaiset feminismiä tai homoseksuaalisuutta käsittelevät kirjat lapsille? Minkälaisen haloon kirjat herättäisivät? Asiaa voisi varmaan verrata ihan vain lahden takaa Ruotsiin, missä Sassa Buregrenin Feminism pågår (2015) herätti lähinnä hyväksyvää palautetta – Amerikassa puolestaan homoseksualismin historia lapsille sai vastaanottajista riippuen jyrkempiäkin palautteita. Sassa Buregren on valinnut kerrontatavaksi puhuttelevan ja sinuttelevan tyylin, jota Elin Lindellin pilapiirrosmaiset sarjakuvatilanteet keventävät – tai sitten kärjistävät. 

    Esipuheessaan Sassa kertoo omasta lapsuudestaan erilaisena tyttönä, joka halusi pukeutua mieluimmin veljen vanhoihin vaatteisiin kuin hameisiin.  Hän oli siis epäonnistunut tyttö – hyväksytyksi tulemiseen tarvittiin niiailua, hymyä ja alistumista rooliin, jonka muut olivat päättäneet. Kirja etenee selvittäen ensiksi mitä on feminismi, mukana on historiaa aina luola-ajoista lähtien ja kasvatuksen muotoja, kunnes päästään naistenäänioikeuden lähteille.

    Moderni feminismi aloitetaan Simone de Beauvoirin kirjoituksista ja jatketaan mahtavien naisten luetteloon kautta aikojen. Entä mitä feminismi on juuri nyt? Muotoja on monia, ja niiden kautta päästään mietiskelemään vaikkapa Lucia –tradition juuria, poikatyttöjä ja tyttöpoikia, työelämässä viliseviä miestitteleitä, kulttuurifeminismiä, kielen ongelmia ja lopulta myös oikeutta omaan ruumiiseensa ja kauneuskäsitteisiin. Aina väliin sijoitetaan mukaan myös hauskoja ja valaisevia 6.-7. luokkalaisten tapausselostuksia ja mielipiteitä

.

    Kahden isän perhe lapsineen ei siis ole enää harvinainen poikkeus kotimaisissa vanhemmuutta ja lapsia esittelevissä oppaissa. Amerikoissa tuore Jerome Pohlenin Gay&esbian history for kids (2015) tuo lasten ulottuville myös tietoa erilaisista seksuaalisista suuntauksista isokokoisen ja runsaasti kuvitetun teoksen myötä. Se sisältää kohderyhmänsä huomioon ottaen paljon valokuvia, isoja tekstiblokkeja, paljon iskeviä lainauksia ja lyhyitä esittelyjä käänteentekevistä historiallisista vaiheista ja henkilöistä asian puolestapuhujina. Lähes välttämätöntä näyttää olevan Oscar Wilden esiintuominen. Kohderyhmää ajatellen anti tuntuu kuitenkin varsin kuivakkaalta ja oppikirjamaiselta – ehkä näin on ajateltukin? – kunnes päästään kiivaimmille vuosille ennen ja jälkeen 2000-luvun taitteen. Lapsille suositellaan tekemistä: kirjoittakaa runo Walt Whitmanin tapaan, opetelkaa ”The Madison line dance”, parodioikaa lauluja ja niin edelleen. Pääpaino on läpi historian kulkeva taistelu ihmis- ja siviilioikeuksista ja tasa-arvosta.

Haamujen perheitä

Perhebuumin rinnalla porskuttaa edelleen vahvana juonteena erilainen kauhukirjallisuus. Juha-Pekka Koskisen kolmas kirja Gabriel Hullo & hirveä Hekla tapahtuu taas aavetalossa äidin kanssa – joka tosin ei näitä sukulaisia näe. Gabriel kiinnostuu naapuritalon salaisuudesta, jota sukulaisaaveet kovasti kauhistelevat. Hän vakoilee ja näkeekin noitamaisen vanhan eukon kulkevan talossa ja pihalla. Myös saman ikäinen Kaisu-tyttö tutkii taloa. Yhdessä he uskaltautuvat sisälle ja loppujen lopuksi Hekla-mummo paljastuu entiseksi mestarikeittäjäksi, joka on palannut takaisin kotitaloonsa.

    Tällä kertaa runomuotoon sovitettu kertomus kulkee varsin näppärästi – joskin pakotettujen riimien puolelta löytää sellaisia arvoituksellisia rimmauksia kuin: ”Tuuma ei kestä heittoa,/ellei tahdo maustaa keittoa,/” tai ”Emäntä, jos sanoa tohdin,/oli synkkä rumuusjohdin./” Itse asiassa miettii, onko runomuoto sittenkään tässä kummitustarinassa paras ratkaisu, kun suorasanaisella tekstillä voisi herkutella vielä vivahteikkaammin? Kuvitus on edellisten kirjoen tapaan mielikuvituksekkaan kiemuraista. Gabriel näyttää edelleen pojalta, joka ei ole nukkunut kuukausiin ja omaa melkoiset silmäpussit.

    Vertailukohdaksi voisi asettaa Neil Gaimanin vastauksen Farliga alfabetet (2015). No niin, tulihan se sieltä, kauhu- ja fantasiakirjailijalta aakkosia esittelevä… niin, kauhukirja. Sankareina ovat kaksi nuorta ja urheaa lasta gaselleineen. He lähtevät eräänlaiselle merirosvoretkelle A:sta eli laiturista nimeltä AVGÅNG (Lähtö). Vene lähtee lipumaan kohti maan syvyyksiä ja kohtaa mitä oudoimpia ja hurjimpia olioita – tietysti aakkosten saattelemana. On timanttiaarteita, on ilkeitä roistoja herkkuineen, vankeja hirviön suussa ja pakko on lähteä jalkaisin jatkamaan matkaa. Väliin aakkoset kuvastavat tunteita, valitusta ja kyyneliä, mutta onpa valoisakin kohtaus: suuteleva pari ei tiedä hirviöistä mitään. Entä taikaliemipata tai haamupeilit?

    Tyttö pelastuu viime hetkellä otusten säkistä, lapset ehtivät veneeseensä ja tapaavat laiturilla Z:n eli Zacken, isänsä lukemassa rauhallisesti lehteään. Niin, ja Å, Äja Ö eivät ole lainkaan mukana tällä kertaa. Ehkä heidät tavataan seuraavassa fantastisessa maailmassa. Kuvitus on tarpeeksi kauhuisaa ja täynnä hyviä etsittäviä efektejä. Se etenee nopsasti eteenpäin seuraaville aukeamille kiinnostavasti – joskin jossakin välissä kuten kummitusjunassa, alkaa tottua niihin…

    Vinkkinä muuten – Gaiman on julkaissut myös parisuhde- ja kanssakäymisoppaan nuorille. Siihen täytyy uskaltaa palata vielä myöhemmin.

Kotimaista haamututkintaa

Entäpä Eero Ojasen laajalti julkisuudessa kauhisteltu Suuri suomalainen kummituskirja (2016)? Odotin toisenlaista kokonaisuutta eli pitempiä pohdintoja erilaisista kummitustarinoista, tulkintaa paikallisuuksista ja niin edelleen. Ojanen tekee toki alkuun hyvän yleisjohdannon, jossa mietitään Suomen vanhimpia kummitustarinoita ja poltergeisteja vähän laajemmin, mutta sitten onkin vain kerätty lyhyesti kertoen kummitustarinat eri aiheiden alle. On enteitä ja ennusmerkkejä, on sota-ajan tarinoita, kummitustaloja ja –maisemia, kummia kohtaamisia ja nykypäivän tarinoita. Toisaalta näin voi etsiä itseään kiinnostavat kohteet. Toiset ovat sitä paitsi laajemmin esiteltyjä kuten esimerkiksi kummituskartanot mm. Helsingin seuduilla.

     Paremmin onnistuu mielestäni Seinäjoen ammattikorkeakoulun graafisen muotoilun Layers-lastenkirjaprojekti: Anssi Alhosen  opinnäytetyö Pientä ja isoa väkeä (2016) perustuu Taivaannaula ry:n Anssi Alhosen tekstiin. Kirjaan on kerätty lyhyitä tietotekstejä ja tarinoita maailman synnystä, haltijoista, luonnosta ja eläimistä sekä ihmisistä; lapsista, hiustenleikkuusta, saunomisesta, taudeista, iholinnusta, painajaisista, maailmanjoesta ja vainajista, aarteista ja kalman väestä. Lyhyet, usein aukeaman mittaiset kokonaisuudet on kuvitettu värikylläisesti, symboliset tunnelmat tehoavat parhaiten, kun taas ihmishahmot tuntuvat karkeammin veistetyiltä. Useat käsitellyistä suomalaisen muinaisuskon kohteista ovat tuttuja monista muista komeammistakin kirjoista, mutta puoltavat paikkaansa sopivan pituisina mielenkiinnon johdattajina ja avaavat välillä kiinnostavastikin muinaisuskon juuria.

    Haamujenkin perhetaustoissa voisi olla mielenkiintoisia sukuselvityksiä.