Onks noloo? eli Suomen äänekkäin pieru

Kirjan ja ruusun päivä – ja taitaa olla ensimmäinen kerta, kun ns lisukekirjana annetaan mukaan lasten ja nuortenkirja. Varmuuden vuoksi mukaan tuputetaan toki myös tasokas aikuistenromaani eli paljonkin julkisuudessa uuden projektinsa Palatkaa perhoset kera esiintyneen Juha Itkosen pokkaripainos Anna minun rakastaa enemmän.

    Harkittu ele, jos Ronja Salmen tekstittämä ja Jami Nurmisen ilmentämä varhaisnuorten arkitarina Onks noloo? (Kirjakauppaliitto/Lasten Keskus) nostaisi varttuneen ostajan kulmakarvoja. Jotain yhteistä näillä kirjoilla kuitenkin on. Takakansi todistaa mm. Helsingin Sanomien arvovallalla, että ”Olen lukenut tämän vuoden parhaan kotimaisen romaanin, ja sen on kirjoittanut Juha Itkonen.” Onks noloo? puolestaan ilmoittaa sumeilematta: ”Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. Kirjakauppaliiton jäsenet antavat kevään tärkeimmän lastenkirjan kaupan päälle.”

   Tärkeintä siis Kirjakauppaliiton mielestä on olla luokkakuvassa silmät kiinni, syödä 15 kalapuikkoa mahdollisimman nopeasti ja joutua mahakurinan uhriksi sekä päästää historian isoimman ja kovaäänisimmän pierun, kertoa huono vitsi, pelätä kummitusjuttuja, tanssia tytön kanssa tai laulaa joulujuhlassa?

Se on tulossa jo seuraavalla aukeamalla!

   Ei mitään uutta siis varhaisnuorten kirjarintamalla, kun jopa Timo Parvelakin on suopunut pieruhuumoriin ja altistanut koululaiset koulukeittiön mainioiden aterioiden ahmijoiksi. Kaikki muutkin nolon osiot löytyvät tuoreemmasta ja vanhemmastakin lasten ja nuortenkirjallisuudestamme puhumattakaan käännöksistä.

    Valitse itse jos maltat

   Onks noloo? taitaa operoida myös juonen kulkunsa osalta jonkinlaista televisiomaista etenemistyyliä. Tosin luulin, että historiaan olisivat jo jääneet yhtäkkiä esiin tulevat valintamahdollisuudet. Esimerkiksi sivulla 74 ollaan palohälytyksen ulinan yllättäminä, mutta laatikossa neuvotaan: ”Hei, käy katsomassa sivulta 68, mikä aiheutti palohälytyksen!” Ahaa, sillä sivulla olikin tosiaan jo kauan sitten selitys oudosta kokouspullien kärähdyksestä, jota koelukijoiden kanssa ihmettelimme. Mistä tämä tämmöinen tähän tuli? Opin samalla uuden koululaisilmaisun, kun yksi lukijoista totesi: ”Tämä on aika soraa.” Eli siis hankala lukea/kävellä eteenpäin, jos täytyy hypellä tai leikkiä jotain pelivaihtoehtoja.

    Kieltämättä nämä erilaiset vaihtoehdot paremmasta tai huonommasta vaihtoehdosta häiritsevät lukemista, mutta ehkä tässä ei olekaan tavoiteltu tavanomaisen kirjan tapaista syventymistä. Kikka on tosiaan vanhastaan tuttu, kun aikoinaan nämä ”tee itse oma versiosi seikkailusta” –kirjat olivat hetken suosiossa – tai ainakin kustantajat taisivat ajatella sillä tavalla. Sen sijaan itse pidin Salmen tavasta poikkaista lukujen lopussa tarinointi jonkinlaisilla tietoiskuilla – mukava esimerkki on Petjan vatsan entsyymien taistelu kalapuikkomössövuorta vastaan. ”Mutta entsyymit ovat unohtaneet yhden asian. Pakokaasun. Katujyrä tupruttaa pahanhajuista kaasua, joka myös leijailee vatsasta eteenpäin. Tästä ei hyvää seuraa… Palaa nyt sivulle 25.”

    Tosin en halua palata enää vanhaan toimintaan, enkä halunnut aikaisemminkaan pompata tänne – kun meno oli sen verran kiinnostavaa: arvasimme nimittäin, että pian räjähtää! Ajan tasalla ollaan näköjään myös tyttöjen kohdalla, kun puhutaan parhaista kavereista, sopimuksista ja esimerkiksi ystävyyskoruista – vain 15 korua kullakin tytöllä! Muutoksista, vähennyksistä ja lisäyksistä tulee sopia yhdessä!

Kalapuikoista massaa luitten ympärille

   Mutta jotta en joutuisi lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandian esiraadin jäsenen Ronja Salmen kanssa aivan eri laduille (voihan sitä meikäläisenkin kirja joutua kolmikon reposteltavaksi), todetaan muutakin. Onks noloo? sisältää hyviä ja kivasti esiteltyjä tyyppejä, joista päähenkilö Petja taitaa olla ihan mainio varhaisnuoren ilmentymä. Kaveritkin saavat lihaa luittensa ympärille, hiukan tutusti tosin, mutta silti: on pelaajatyyppiä, on urheilullista menijää, on ihastumisen arvoisia kivoja tyttöjä, mukavia opettajia. Parasta onkin mutkattoman reilun tuntuinen tunnelma. Vihdoinkin koulua käsitellään reiluna viihtymisen olotilana.

Luokkakuvassa... niin. nämä jäävät muistoihin!

   Ja kenties nämä nolot tilanteet ovat hyvin tosia. Rehtoriparka joutuu tosin taas kerran olemaan jonkin verran tuohtumisen syntipukkina. Jonkinlaisen pienen sivuopinnäytteen voisi joskus tehdä näistä kaikista koululaistörmäilyistä, joita on viime aikoina ilmestynyt helpottamaan koululaisen arjen tuskaa. On neropatin päiväkirjoja, on koottuja mokia, on hassuimpia törmäilyjä ja niin edelleen. Siitä voisi kehitellä sudenpentujen käsikirjan tapaisen yhteenvedon: Parhaimmat töppäykset kautta aikojen. Materiaalia nimittäin löytyy ainakin jo Gulliverin ajoista lähtien.

   Jami Nurmisen antama ilmehdys kirjan henkilöille ja tapahtumille jakaa näköjään lukijat moneen kastiin. Selkeästi inhoavat kommentit puhuvat ”japskilaisesta munasilmätyylistä” ja ”en varmaan pelaisi tollasilla tyypeillä, ne on pienemmille”. Toiset taas pitivät kovasti ylidramaattisuudesta ja pelkistyksistä. ”Kiva kun kuvat oli erilaisia, oli isoja ja pieniä, vaikka ihan pienistä en tykännyt.” ”Tyypit oli selvästi erilaisia.  Petjalla oli töyhtö ok. Ei se ananastyyli paha ole.” Itse voisin lisätä mieltyneeni ainakin Nurmisen monipuoliseen tapaan käyttää lähikuvia, isoja tilanteita, sarjakuvaa ja tekstitettyjä huippuhetkiä.

    Mutta kuten aina kuvitus on niin oma juttu. Se pitää ihan itse kokea.