Sirkusjuna saapuu sadan kirjan voimalla

Kirjat voivat varmasti kertoa myös itsestä melkoisesti, jos antaa tällaiselle itsetutkiskelulle luvan. Kävin läpi viime vuoden arkistoja, kirjoja ja tapahtuneita. Mietin, mitkä kirjat oikeasti jäävät kirjahyllyyn odottamaan uusia lukukertoja. Huomasin, ettei niistä ainutkaan ollut päässyt palkintolistoille saati tunnustuksille. Toisaalta laatikoista löytyi myös sukulaisten ja isän peruja, vanhoja nuorten toivekirjoja. Niiden uudelleenlukeminen tässä iässä on paitsi nostalgista ja opettavaa, myös todistus ajan hurjasta riennosta – vai onko? 

    Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita – sarja saa jatkaa elämäänsä kirjahyllyssäni. Varsinkin viimeistä, Merenkulkijaa (Books North 2015) olen jo tarpeeksi mairitellut, mutta hyvää kannattaa pitää esillä. Jukka Itkosen ja Elina Warstan Sirkusjuna saapuu (Lasten Keskus 2015) tuli otettua käteen toiseen kertaan vähän vahingossa, mutta pitihän se ahmaista uudelleen. Useampi lukukerta muuten kannattaa – nyt oli hauska huomata miten Itkostakin on inspiroinut sirkuksen elävän tykinkuulan esitys. Kirjassani Mustan vihon salaisuus (Weilin+Göös 1978) vaarini kertoo urotöistään, joista eittämättä suosituimmaksi kohosi lyhyt, mutta kunniakas ura sirkuksen elävänä kuulana…

    Mutta Itkonen näyttää olevan paitsi armoitettu riiminiskijä, myös minun huumorintajulleni juuri sopiva tarinanvääntäjä. Ei mitään yltiöpäisiä vuodatuksia, vaan oikeastaan melkoisen yksinkertaisen toteavaa reipasta menoa. Huumori tulee paljolti tilanteiden ristiriitaisista yhdistelmistä, jotka näköjään huvittavat kaikenikäisiä – ehkä kuitenkin hiukan erilaisista lähtökohdista. Itkosella on myös hallussaan sanaleikittely – proosassaan hän käyttää väännöksiä runoja hillitymmin, mutta kyllä sirkustirehtöörin sopiviin kohtiin heittämä rimmaus tehoaa: ”Minä haluan ruokaa, ruoka on ravitsevaa, siinä on kaloreita ja sisäpaisti se on hyvää.”

    Huumorin ja vauhdikkuuden lisäksi Itkonen ei epäröi tunnelmoida, kun sille on hetki ja tilaus. Kirjan lopussa, kun kaikki on hyvin Lillin koira tenhoaa näytöksissä ilta toisensa jälkeen. ”Hän opetti sen istumaan paikoillaan. Ja keskittymään. Pelkästään olemiseen. Siitä tuli koko sirkuksen mietteliäin ohjelmanumero. Kun Lillin kolmijalkainen koira linkkasi sirkuksen maneesille, istahti sen keskelle eikä liikahtanutkaan, tämä rauhaisa tunne valtasi myös katsojien mielen. Se sai heidät istumaan hiljaa paikoillaan. Ja keskittymään. Hetkeksi. Pelkästään olemiseen. Sen jälkeen torvet jälleen pärähtivät soimaan samalla kun klovnit astuivat areenalle. Ja katsojista tuntui, että he pienen kolmijalkaisen koiran ansiosta entistä paremmin ymmärsivät, ettei ole yksistään iloa eikä yksistään surua, on vain yksi yhteinen elämä.”

    Tuollaisen tunnelman kokee myös lukija.

Takaisin 40-luvulle

Nostalgiaa? Sitäkin. Sellaiset kirjan nimet kuin Palomäen arvoitus, Kiveliön seikkailijat, Kultamaljan etsijät, Palava kylä, Mustan lipun rakuunat, Juokseva Varjo tai Merimiesarkun aarteet kertovat hyvin, millaisia seikkailuja 40-luvulla tarjoiltiin. Seikkailu alkoi sirkuksesta (Karisto) puolestaan osoittaa, että tämäkin estraadi oli tuttu paikka nuortenkirjailijoille.

    Päivö Suomelan kirjat Huuhkaja huutaa ja Hopeasormus (Karisto) esittelevät savolaisten ja lappalaisten yhteenottojen aikakautta. Itse historiallinen ulottuvuus ei perustu mihinkään erityiseen taustatutkimukseen: on tuulastamista, joikaamista ja erälläkäyntiä.

   Laatikosta löytämäni Hopeasormus on jo lähes puhkiluettu, kannet ovat irronneet ja pari sivua roikkuu puolittain ulkona. Kirja on annettu muuten tytölle eli Tellervolle syntymäpäivälahjaksi 1949. Tyttökirjojakin olisi toki ollut tarjolla Unohtumattomasta kouluvuodesta ja vaikkapa Somersalon Irmelistä ja Terttumarjasta lähtien, mutta jännitys – se löytyi poikien sarjoista. Ihailua löytyy Hopeasormuksestakin ja vuosisatojen takaa: neuvokas poikakin menee ihan mykäksi, kun Helpi katsoo ja nauru helähtää.

    Tällaista se oli tosiaan! Alkupuheessa kirjailija toteaa, että edellisestä kirjasta tutut kaverukset joutuvat uusien hämäräperäisten tapauksien pyörteisiin. ”eikä minulla ollut muuta keinoa kuin kirjoittaa niistä uusi kirja.” Totuttuun tapaan kirjojen alkuun ladattiin luonnonkuvaus, luodaan silmäys vetten hämärtyviin saloihin ja niin edelleen. Suomelalla on kuitenkin taitava muunnos: hän lähtee tarkastelemaan tilannetta lentävän huuhkajan silmin.

    Jos kirjojen rakenteita yksinkertaistaisi, niin juonen aaltojen harjat voisi helposti tiivistää. On leppoisa alku, omituinen tapahtuma, joka täytyy selvittää, pari outoa kiertolaista, salaperäinen luola, tytön ryöstö, takaa-ajo ja neuvokas pelastautuminen. Rikos ja rangaistus. 

    Nostalgian lisäksi jää miettimään, onko aika sittenkään muuttunut kovinkaan paljon – ulkonaiset puitteet toki, mutta ikiaikaiset kaaviot pelaavat aina. Vanhaan kirjaan tarttuminen on kuitenkin jotenkin hellyttävää: näitä olen lukenut, kokenut ja viihtynyt. Mitenkähän ne ovat vaikuttaneet?

Tietokirjasta sadaksi päiväksi

Tämä kirja on vielä hyllyssäni, koska lueskelen sitä hiljalleen. Jos tutustuisi yhteen kirjaan päivässä, tarvittaisiin sata päivää. Joel Kuortti ja Jukka-Pekka Pietiäinen ovat tehneet varsin hullun yrityksen.: Abckirjasta Mustaan orkideaan eli 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa (Paasilinna 2014) luotaa kommentoiden ja mietiskelleen meidät samalla kotimaisen tietokirjallisuuden historian ja eri lajien läpi Elina Grundströmin Mustaan orkideaan asti (Nemo 2013).

    Kirjan viehättävyys perustuu sen rakenteeseen ja oikeastaan myös yllättävyyteen: tällainenkin on mukana. Enpä tiennytkään. Tai sitten nostalgiseen hyväksyntään: Kyllä, Pikku jättiläinen on sukupolvien tietokirja. Kirjan lukemista hidastaa sen vaikutus uteliaisuuteen: Pitääpä taas lukaista tuo Donnerin Berliini uudelleen. Mikä ihmeen matematiikan klassikko? Sattuneesta syystä jouduin kahlaamaan läpi Eino Jutikkalan Suomen talonpojan historiaa – kyllä, sen paikka on tosiaan mukana suomalaisen talonpojan kokovartalokuvana.

    Ja kiva kun bongaa myös lasten ja nuorten tietokirjantekijöitä – arvostus nousee! Ehkä saan kirjan lopetettua tänä vuonna. Mutta se jää kyllä hyllyyn. Sitä on mukava verrata, jos tekijät intoutuvat vielä johonkin uuteen hulluun yritykseen.