Vielä jäämme
odottelemaan Runeberg-palkintoa, ja mitenkähän onkaan suomenruotsalaisten
joltisenkin hassusti tuoreehkosti käyttöön ottaman Topelius-tunnustuksen laita?
Suomen nuorisokirjailijoiden vanha, vakiintunut ja klassinen Topelius-palkinto
Lydecken vanavedessään nimittäin suotiin jo viime viikolla.
Jäin miettimään tässä yhteydessä kahta
asiaa. Kuinkahan moni muistaa, ketkä olivat esimerkiksi nyt ehdokkaina? Tai
viime vuonna? Tai ketkä saivat viime vuonna palkinnot? Toisaalta tuntuu
mukavalta, mitä useampi lasten ja nuortenkirja saa edes hiukan julkisuutta.
Mikä painoarvo sitten loppujen lopuksi ehdokkuudella on muille kuin tekijälle
itselleen? Suomen nuorisokirjailijoiden systeemi on hiukan erilainen kuin
Finlandioissa, joissa esiraadin valinnoista lopullisen päätöksen tekee
yksinäinen diktaattori. Nyt ratkaisun tekee sama raati. Näin saattaa olla
parempi, koska varsinkin Juniorissa alkaa jo olla mielenkiintoisempaa seurata
raadin ja diktaattorin nimiä kuin osanottajia – niin sekalaiseksi seurakunnaksi
porukka alkaa jo muodostua.
Luin Hannu Mäkelän muistelmista, Otavan
ajasta, useitakin mainioita lausahduksia, joista nyt osuu yksi kuin kuuma
veitsi voihin. Kirjoittaja kun ottaa
kantaa kiertäen palkintoraateihin kertoessaan, miten Bo Carpelan puhui
Neustadt-palkinnon Paavo Haavikolle vuonna 1984: ”Palkinnot ovat aina
käsittämättömien sattumusten tulosta, ihmissuhteiden synergiaa. Lautakunnat
ovat kuin lapsen perse, ei koskaan tiedä mitä sieltä tulee, kuten Anhava on
asian tyylikkääseen tapaansa ilmaissut.”
Nyt mielestäni Suomen
nuorisokirjailijoiden raati on ainakin lopputuloksessaan saanut ponnisteltua
oikein tyylikkään ratkaisun. Näin minun on tietysti pakkokin todeta, koska
blogissani aikaisemmin ehdokkaita ruotiessani nostin nämä kaksi varteenotettavimmiksi
ehdokkaiksi. Soisin myös kirjojen menestyvän laajemmalla rintamalla.
Näin raati luonnehtii jopa ylisanoihinkin innostuen mm. Siiri Enorannan
Surunhaurasta, lasinterävää (WSOY 2015):"Upea ja
monitasoinen romaani vie mukanaan Sarastuksen palatsiin ja Surukauriin kansan saarille. Kantavina teemoina ja harkitusti tarkasteltuina esiin
nousevat valta, rakkaus ja inhimillisyys.
Enorannan luoma maailma, henkilögalleria ja tarina muodostavat häikäisevän kaleidoskoopin.
--- Tunnelmallinen ja tyylikäs teos osoittaa Enorannan kuuluvan suomalaisen kaunokirjallisuuden valonkantajiin.”
Ehkä arvioitsijan itsensä pitäisi myös
miettiä, miksi juuri jokin tietty teos kolahtaa kuten Mörkövahti (Tammi 2015).
Ehkä se viistää omia kirjoittamisen tavoitteita, ehkä huumori solahtaa päähän,
ehkä kielessä on tuttuja hyviä sointuja? Joka tapauksessa raatikin näyttää
löytäneen oivallisia rakenteita: ”Kun sisarukset Hilla, Kaapo ja Maikki saavat
mörkövahdin kesäloman alkaessa,
seikkailu käynnistyy vastustamattomalla voimalla. Tuutikki Tolosen Mörkövahti on omaleimainen,
tuore ja taidokas romaani, joka tavoittaa saumattomasti lapsi- ja
aikuisyleisön.
Hahmot ovat
samastuttavia, kerronta sujuvaa ja mörköjen arvoitus koukuttaa. Jännittävään ja
lämminhenkiseen
seikkailuun on punottu myös erilaisuuden ymmärtämisen ja ystävyyden sanoma. Teos
sopii niin ääneen luettavaksi, kouluun pulpettikirjaksi kuin ahmittavaksi
kirjastossa tai kotona lempilukusopessa. Mörkövahdissa
on kaikki rakastetun lastenkirjaklassikon
ainekset.”
Niin, näistä ehdokkaista vielä ja raadin
oletetuista miestiskelyistä. On aika hauskaa ounastella, kuinka ehdokkaiden
välillä on rajankäyntiä on käyty. Kun mukana on sama raati, miettii pakostakin,
kuinka selvää oikeastaan voittajien poimiminen on ollut. Siinä mielessä
diktaattori toisi ehkä vielä yhden jännitysmomentin mukaan tähän Anhavan
mainitsemaan ponnistukseen, josta ei tiedä mitä sieltä tulee. No, kun viime
palkintolautakunnassa Kalle Veirto oli mukana ehdokkaana sekä Lydeckenissä että
Topeliuksessa, saattoi aika helposti veikata ainakin toista, kumpaa vain
kirjoittajalle. Nyt muuten Saku Heinänen oli Zaidallaan jo toisen kerran
ehdokkaana, eikä pärjännyt. Lautakunta ehkä mietti, että annas olla, sieltä on
tulossa vielä kolmaskin ja viimeinen tänä vuonna. Ehkä sitten on jo kolmannen
tulemisen aika?
Mutta onpahan tänä vuonna
ilmestynyt heti vuoden alkuun upea kokonaisteos, joka samalla on kunnianosoitus
kolmelle hienolle tekijälle. Lastenhuoneen laulukirja (Tammi 2016) esittelee
yli 140 Hannele Huovin ja Soili Perkiön yhteistyönä syntynyttä lastenlaulua
ja/tai runoa. Laulut on jaoteltu sympaattisesti erilaisten otsikoiden alle: on
lastenlauluja arkeen ja juhlaan, lauluja päivänsankarille, vastasyntyneille,
vauvoille unohtamatta vaareja ja mummeja. Trendikkäästi sovelletaan jaottelussa
myös vuodenaikoja jopa niin, että lopussa on monta sivua niiden merkityksestä
ja sisällöistä. Näin sanon siksi, että monien aikaisempien kirjojen ja nyt
Lasten vuosikirjan vanavedessä myös Mauri Kunnas on ryhtynyt setvimään
juhlapäivien salaisuuksia.
Kustantajalle täytyy
nostaa hattua: Kristiina Louhen kuvitukset antavat lauluille yhden ulottuvuuden lisää,
ja kokonaisuudesta syntyy mahtava sukellus maamme eturivin lastenkulttuurin
tekijöiden luomisvoimaan ja monipuolisuuteen. Olisipa muuten ollut hieno
mahdollisuus tehdä kirjan loppuun vähän pitempi analyysi tekijöiden töistä ja
tuntemuksista!
Nyt minäkin syyllistyin ylisanoihin. Joskus
ne kuitenkin ovat ihan paikallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti