Kustantajat tähtäilevät kirjojen ilmestymiset sopivasti kirjamessuille
ja Finlandia –palkintojen ehdokaslistoille. Niinpä yltäkylläisyyden tuntua on
ilmassa ja kirjapinot kasvavat huolestuttavasti. Löytyisikö tarjonnasta sitten
joitakin trendejä?
Helsingin kirjamessujen
kakofoniasta niitä on vaikeampi löytää, vaikka venäläisen kirjallisuuden
esiinnostaminen näyttäisi olevan sittenkin suunnitteluryhmältä oiva veto.
Tilaisuudet ovat mukavasti täynnä, ja yllättävän moni ystävistä kertoo
kulkevansa venäläisyyttä kokemassa. Ehkä se on myös helpoin tapa selvitä
kirjailijatarjonnasta? Kun messujen tiedotus vierittää eteen lukuja kirjailijamääristä,
osallistujista ja näytteilleasettajista, voi vain pudistella päätään.
Messuohjelma taas kiusallisesti näyttää mitä on seurauksena: samoihin aikoihin
useita esityksiä puhumattakaan kustantajien omien lavojen puheenvuoroista. Ja
puoleen tuntiin muuten ei sittenkään pysty kuin hiukan mainostamaan kirjaansa
ja näyttämään karismaansa.
Vaikuttavinta messuilla
olikin rakennuspäivinä, luurankojen maisemassa: puolivalmiita rakennelmia,
pystytysohjeita tutkivia ihmisryhmiä, hyllyjen kokoamista kuin Ikean hommissa,
autoja käytävillä, pahvilaatikoita ja hermostuneita ohisujahtelijoita. Oli
lähes mahdotonta löytää oikeaa paikkaa, koska mitään perusmerkintöjä edes ei
vielä ollut. Missä on 6g139?
Komeita loistopainoksia, soivia Tiernapoikia
Ehkäpä vanhojen
bestsellereiden julkaiseminen upeina loistopainoksia on jonkinlainen oire
myynnin suuntautumisesta? Vai miksi muuten Harry
Potter ja viisasten kivi (Tammi 2015) julkaistaan valtavankokoisena Jim
Kayn kuvittamana opuksena? Kirjaan on loihdittu ihan mukavia arjen, taikuuden
ja Tylypahkan maisemia, mutta epäilen, että elokuvansa nähneet eivät oikein
hetkaudu tähän mukaan. Potter painaa 1527 grammaa, ja yhtä komeasti raamitettu Taru Sormusten herrasta Tolkienin silmin
(WS 2015) vain 1330 grammaa. Ehkä vannoutuneet Tolkien-fanit riemastuvat tästä
seikkaperäisestä Wayne Hammondin ja Christina Schullin koostamasta aarrearkusta
Tolkienin omia kuvituksia, piirroksia ja fragmentteja ynnä muuta. Kirjaa
mainostetaan perusteokseksi Keski-Maan ystäville – ja aika komean tilan se
kirjahyllystä varmaan viekin.
Muumilaakso juhlii (WS 2015) varmaankin nyt viimeisen kerran
kookkaina koostepainoksina – nyt mukana ovat Muumipappa ja meri, Kuka
lohduttaisi Nyytiä ja Muumilaakson marraskuu. Mutta ei hätää, erilaisia muita
yhdistelmiä varmasti saadaan aikaan. Muumiperheen
vuodessa (Tammi 2015) Riina ja Sami Kaarla muumisoivat erilaisia pikkuvälähdyksiä
muumikirjoista vuodenkierron mukaan Kevätlaulusta lähtien. Paina nappia ja
laula mukana –trendi tuottaa edelleen sekin tukevia kirja/ kovaääninen/
patterikolo/ ohjainnäppäimistö –kirjoja. Disneyn
soivassa laulukirjassa (Tammi 2015) kuullaan suosituimmat elokuvasävelmät Frozenista,
Viidakkokirjasta Aristokateista, Aladdinista, Peter Panista ja niin edelleen.
Komeat kuvat elokuvista ja nuotit ovat mukana.
Huomattavasti viitseliäämpi
ja isotöisempi kokonaisuus on Tiernapojat
– soiva joulukirja koko perheelle (Tammi 2015). Katariina Heilala on
koonnut vanhan oululaisen laulunäytelmän ympärille jämäkän kiinnostavan
tietopaketin niin historiasta, henkilöiden taustoista ja esitykseen
valmistautumisesta, tiernasanaston, pohdiskeluja tiernapoikien tulosta Suomeen
ja perinteen muodoista. Mukana ovat myös Matteuksen evankeliumin toinen luku,
kansanrunouden Tapanin virsi ja kivoja otteita Eino Leinolta, P.Mustapäältä,
Arvi Järventaukselta, Z. Topeliukselta, Kirsti Ellilältä, Teuvo Pakkalalta ja
Alpo Nopolalta. Puuhastelijoitakaan ei ole unohdettu, kun lopusta löytyy,
tottakai, tiernatähden rakennusohje – ja arvoituksia. Päivi Arenius kuvittaa
iloisesti hiukan venäläiseen maatuskanukketyyliin, ja mukana on myös valokuvia.
Katariina Heilalasta on tullut varteenotettava lasten tietokirjailija, joka on
aikaisemmin houkutellut nykyhetken tunnelmiin historiaa unohtamatta niin
Linnanmäellä, Korkeasaaressa ja toivottavasti pian myös Kansallismuseossa.
Olisipa mukavaa, jos jossakin välissä lapset saisivat tutustua sarjassa myös
opukseen nimeltä Päivä eduskunnassa.
Kotimaisen fantasian ohjekirjat
Uusista menevistä ja mukaansa
tempaavista fantasiakirjoista huomasin löytäväni vanhan/uuden kaavan: tarinoita
jaksotellaan ohjekirjan mukaan. Tätä tekniikkaa on toki käytetty monesti
aikaisemminkin – ja usein juuri noitien, omituisten fantasiamaailmojen ja
–eläinten kohtaamisissa. Nyt Tuutikki Tolonen luo tavalliseen arkeen
kansanuskomuksiin liittyvän mörkölisän. Mörkövahti
(Tammi 2015) alkaa sillä vanhalla raamilla eli kesälomalla. Nyt vain äiti
on voittanut hellittelyloman Lapissa, ja isä on reissutöissä jossain kaukana.
Lapsenvahdiksi ilmestyy koulutettu puoli-ihminen, kansanomaisesti mörkö,
erityisalueenaan lasten- ja kodinhoito. Tolosen päähenkilöt – kuudesta
yhteentoista – ovat persoonallisuuksia kaikki. Empaattisin nuorin Maikki saa
yhteyden mörköön, kun taas salat paljastuvat kirjastosta lötyneen Runar Kallin
kirjan sivuilta. Kirjan lukeminen avaa tarinaan perusraamin, kun lajipiirteet
ja ominaisuudet alkavat paljastua. Niitä voi muuten poimia myös Pasi Pitkäsen
kuvituksesta – Mörkövahti on minusta huomattavasti persoonallisempi lajikuvaus
kuin esimerkiksi Pitkäsen Kepler 62:n tyypit.
Jonkinlaista
huvittuneisuutta akateemiseen Mörötutkimukseen olen huomaavinani kirjan
sisällysluettelosta: ensimmäisessä osassa perehdytään möröihin tarinoissa,
toisessa osassa todellisiin möröihin, kolmannessa pohditaan onko mörö eläin vai
lähempänä ihmistä ja neljännessä kerrotaan empiirisistä tutkimuksista. Nämä
muuten perustuvat yhden yksilön tarkkaan havainnointiin… Möröjen työtahti
kaipaa vielä kohentamista, ja taustalta alkaa paljastua joidenkin tahojen
pirullinen työhön pakottamisprojekti. Tolonen on hyvä dialogissaan ja tarinan
vauhti on sopivasti jännittävä. Mutta jossain opinnäytteessä voisi kyllä tutkia
miten kirjailijat lopettavat teoksensa – varsinkin silloin kun haluavat tehdä
vielä toisenkin kirjan sarjaan. Loppu taitaa ollakin Mörkövahdin vaatimattomin
ratkaisu.
Siri Kolun annissa
ohjekirjojen kirjastoon on kaavamaisempi ote. Tervemenoa Taika Taksinen (Otava 2015) antaa kunkin luvun alussa
selkeät ohjeet lähiönoidan lyömiseen. Tämä on taistelukäsikirja, jonka
käskykiljaisu kuuluu: ”Tervemenoa, lähiönoita! Sinä isotissinen valeaikuinen et
minua nujerra!” Ydinsana taitaa olla tuo valeaikuinen, koska modernisti ja aika
tutunomaisesti Taksinen onkin välinpitämättömyydellä kiusattu, pätemättömäksi
nujerrettu oppilas, joka haluaa kostaa ja ottaa valtaansa koko lähiön. Homma
hoituu kotiin yritysten ja erehdysten kautta, mutta lähimmäisen rakkaus ja oma
tahto ovat lopulta voimakkaammat. Yksinäisyydestä kärsivä lähiönoita kohtaa
tuomionsa lopussa ja joutuu jäämään yksin näkymättömään taloonsa. MUTTA:
”Minusta hän näytti varmalta siitä, että tapaisimme taas pian. Miksiköhän niin
oli?” Ehkä saamme tietää siitä seuraavassa kirjassa? Sitä ennen kaikki lapset
vahtimaan lähiönoitia. Tukea löytyy kaikista mahdollisista tuuteista:
”www.tervemenoa.fi Facebookissa toimii suljettu ja salainen ryhmä Tervemenoakerho, samalla tunnuksella
löydymme myös whatsappista ja snapchatista. Instassa on tähän liittyviä
hashtageja. Turvallisuussyistä saatte tarkemmat ohjeet linkkailuun ja tageihin
meiltä. Tunnarimme kaikissa järjestelmissä ovat @LinkkiLars ja @RiesaRoosa.”
Välillä kaikkeen koodaamiseen
uupuneena uneksin noista puuhun rakennetuista majoista, kellarien päämajoista
ja ullakon piilopaikoista, joissa kirjattiin ylös roistojen tekosia ja autojen
rekkareita. Ohjekirjana silloin oli tietysti Pikku Jättiläinen, kuten
kirjailija Uolevi Nojonen voi todistaa.