Kirjaston kuolema - ja karttakepin?

Lukuvalmentajat irtisanotaan

Kuolemalla houkutteleminen on totuttu liittämään dekkareiden yhteyteen. Viime aikoina on alkanut ilmestyä yhä useamman kirjailija- ja kulttuurijärjestön tiedotteisiin ja nettisivuille huolestuneita manifesteja ja mielenilmauksia kuntien itsemääräämisoikeuden lisäämisestä. Se kun mahdollistaa myös kirjaston murhaamisen, lainauksien maksullisuuden ja kelpoisuusehtojen väljentämisen muuttamalla juuri uudistettavana olevaa kirjastolakia. Kuntien päättäjien fiksuuteen ja tilannetajuun haluaisi uskoa, mutta jos kirjastot itsekään eivät osaa vielä viestiä tavoitteistaan ja tärkeydestään, niin takapakkia voi tulla. Ensiksi karsitaan ehkä personal lukutrainerit eli lukuvalmentaja ja muut turhat työntekijät, verenpainemittareita ja porakonetta osataan jo lainata ja käyttää ilman opastustakin. Outoa vai oireellista muuten oli, ettei kirjastopuolue saanut jäseniä oikeastaan lainkaan asiakasmääriin suhteutettuna.

    Satiiri sikseen, kun kunnissa mietitään pää kuumana tehostuskohteita: eräässä tässä nimeltä mainitsemattomassa kunnassa vapaa-aikalautakunnan puheenjohtaja ihmetteli, pitääkö yhteiskunnan ostaa keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja. Hänen mielestään kirjasto on yliarvostettu paikka, eikä sinne kannata sijoittaa turhaan suuria rahoja. Olisivatko dekkarit ja murhat kelvanneet paremmin? Tosiasia todella on, että kirjastosta leikkaaminen ei tuo merkittäviä säästöjä – keskimäärin kuntien talousarviosta kirjastot vuolevat yhden prosentin verran. Kuinka paljon sitten maksaisi kirjastojen ehkäisemä syrjäytyminen tai tasa-arvoinen pääsy tiedon äärelle? Kirjastoista leikkaaminen on todella myös potku kaikkein heikompiosaisille.

 Miten kulttuuri haudataan?

   Uhkaava sana ”kuolema” on siis menettämässä tehojaan. Murhaaminen voisi olla raflaavampi. Sopivasti nykyiseen tilanteeseen toki ilmestyi päivitys ”Kirjaston kuolema” (Avain 2015), mutta se olisi voinut ottaa oppia toisen uhanalaisen instituution päivityksestä eli ”Karttakepin kuolemasta” (Arator 2003). Koulun uudistuminen ja uudet vuorovaikutteiset kasvatus- ja opetusmenetelmät saavat siinä konkreettisia ja kokeiltuja taustoituksia ja käytännön raameja.

    Kirjaston kuolemaa ei suinpäin kannata tarjota kuntapäättäjien käsiin, siksi sisäänpäin lämpiävää ja paikoin hybridihienoa tulkintaa se sisältää. Kansikin on hyvällä tahdolla tulkittavissa rapautuneeksi kirjastorakennuksen seinäksi tai sitten moderniksi vuorovaikutteiseksi taideteokseksi. Sivuilta voi kuitenkin kaivaa kipupisteitä varsinkin toimittajien, Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin osuuksista. Dilemma näyttää kiteytyvän älykkääseen tietoverkkoon, jonka pitäisi nopeasti hoitaa järjestetyt digitaaliset kokoelmat kuntoon.  Toisaalta viisas kirjasto ”tarjoaa ihmisille tiloja, jossa uutta tietoa, kulttuuria ja informaatiota tuotetaan, jossa siitä keskustellaan ja jossa sen käyttöä opetellaan yhdessä.” Monikulttuurisessa yhteiskunnassa tarvitaan kaikille avoimia tiloja, mutta mitä tekijät tarkoittavat, kun ”kirjastot avautuvat samanhenkisten kävijöiden toiminta-alustoiksi”? Toivottavasti hyvin erilaisten ja ei niin samanhenkisten ryhmien toimintapotkuiksi?

Asenteet lukemisesteiden tiellä?

    Karttakepin kuoleman ideoita ja viestiä on vasta viime vuosina ymmärretty ottaa käyttöön. Kuoleeko koulun kehittyminen yhdessä keikkakaveri kirjaston kanssa, joka näköjään taas yrittää puolustaa legimiteettiään sivistysyhteiskunnan tukipilarina? Muuten, puheenvuoron asiaan antaa myös Saavutettavaa kirjallisuutta 125 vuotta – julkaisu (Näkövammaisten kirjastoyhdistys 2015), missä Tuula Vuolle-Selki kerää näkövammaisten Celia-kirjaston työn yksiin kansiin. Aina ei tule ajatelleeksi, kuinka tärkeää työtä esimerkiksi äänikirjojen lukijat ovat tehneet ja millaisia valintoja kauno-, oppi- ja tietokirjat tulkitsijalleen asettavat. Celian kohdalla on jouduttu myös kohtaamaan muuttuvan ympäristön haasteet. Saavutettavuus on tällä alueella selvästi jäänyt graafisuuden jalkoihin, mutta mahdollisuudet ovat myös kasvaneet: tietokone ja selain muuttuvat taskussa pidettäväksi henkilökohtaiseksi digiavustajaksi. Ehkä näkövammaisten kirjaston teesit ovatkin hyviä pilareita eteenpäin: saavutettava yhteiskunta on käyttäjälähtöinen ja tulevaisuuden kirjasto on saavutettava – lukemisesteisten tiedonsaannissa keskeisintä on saatavuus. Lukemisesteisiin voisikin tässä liittää monia muitakin ryhmiä kuin näkövammaisia. Ja lopullinen teesi: asenteet ratkaisevat.

Sanataiteen ja mielikuvituksen käsikirjat

 

     Kirjoittajaoppaissa ei ole pulaa, vaan valinnanvaraa. Ei unohdeta kuitenkaan klassikoita: Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi (1935) kului melkein puhki Kalle Päätalon käsissä. Asko Martinheimon mainio Parempi lause (2000) ylsi peruskäsitteiden hauskaan selvittelyyn. Löytyy vaikkapa Terhi Rannelan Kirjoita nuorille (BTJ 2010), on yltäkylläisen monigraafisesti kuvitettu Katarina Kuickin Kirjoittamisen ihanuus (Karisto 2009. Kuick voitti tällä tehtäväkavalkadillaan jopa Ruotsissa varsin arvostetun lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, Augustprisetin.

 Tuossa opuksessa kertomuksen suunnan voi valita noppaa heittämällä, tehdään elämänkertoja tuhannella sanalla, runoja kylmillä sanoilla, musabiisien sanoilla operoitavaa kertomusta ja niin edelleen. Kaikissa oppaissa on näköjään perussisältö aika samanlainen: on henkilöiden pohdiskelua, juonen tasapainottelua, ympäristöä, näkökulmaa, vuorosanoja ja tyylin vaihteluita. Puhutaan graafisesti villistä otteesta, mutta Kuickilla taitaa mennä enemmänkin briljeerauksen puolelle.

    Uusimpana hiukan samaan muistilappu- ja alustarunsauteen satsaa myös Arja ja Emma Puikkosen Käsikirja mielikuvituksen matkaajille (Kirjapaja 2015), mutta siinä graafikko pystyy näennäiseen hyppivyyteen saamaan väreillä  loogisen juonen. Lapsille ja nuorille suunnatussa oppaassa täytyy ollakin houkuttelevuutta ja uusia jippoja sopivin välimatkoin. Kun Kuick vaihtelee estotta tekniikoita, Puikkosten idea on mukava ja selkeämpi: matka ja seikkailu on kirjoittamista. Tuttavallisuutta ylläpidetään reippaalla sinuttelulla. On siis bussipysäkkejä ja poukamia, joissa harjoitellaan erilaisia kulkua helpottavia ja täydentäviä asioita kirjallisen kerronnan matkalla – jopa ficci selvitetään eli siis oma jatkotarina rakkaista kohteista. 

     Proosabussiin ei näköjään mahdu asiaproosaa, ja taitaa olla niin että tiedon erilaiset muodot olisivat olleetkin jo sitten toisenlaisen bussin materiaalia – silti faktion polut olisivat olleet mielenkiintoisia nekin tallustella. Sanataideohjaajien ja opettajien käyttöön oppaasta löytää varmasti tehtäviä, ideoita ja työkaluja. Mukana on lisäksi viihteellisen oivaltavasti lasten- ja nuortenkirjailijoiden sekä kuvittajien kommentteja työskentelytavoista, henkilöhahmojen muokkaamisesta tai hankaluuksista tekstien työstämisessä. Lapset ja nuoret saavat myös mahdollisuuden kertoa omista oivalluksistaan ja mielikirjoistaan. Tällaisena kirjaa on mukava selailla myös ihan huvikseen – ja ehkä innostua yhtäkkiä tuosta vinkistä!

Mitä sanataiteessa voi tehdä?

    Sanataideohjaajan oppaassa (Avain 2015) todetaan myös kirjoittamisen tukiopuksien runsas määrä, mutta tekijä, Päivi Haanpää, valittelee opettamisen näkökulmasta tehtyjen oppaiden olematonta määrää. Haanpää itse on työskennellyt sanataideohjaajana pitkään, joten kokemus näkyy hänen kirjassaan. Silti jää kaipaamaan esimerkiksi lisälukemislistaan mainintaa todella ensimmäisestä, ja yhä käytössä olevasta oppaasta eli Mervi Kosken perusluotauksesta Taskut täynnä tarinoita (Cultura 1994). Jo vuonna 1985 perustettiin nimittäin Hämeenlinnan kirjastoon Kynäilypiirit, jotka laajenivat sitten lain taiteen perusopetuksesta astuttua voimaan Suomen ensimmäiseksi kirjoittajakouluksi. Taskut täynnä tarinoita on nimensä mukaisesti runsas sanataiteen eri alueiden mallikartta käytännön järjestelyihin ja eri alueiden käsittelyyn. Alusta alkaen mukana oli myös faktan ja fiktion tunnistaminen. Tosiasioiden ja kuvitelmien erottamiseen ja yhdistelemiseen käytiin erilaisten materiaalien kautta kirjoista animaatioihin. Tietokirjallisuuden yhteydessä myös realistisen kertomuksen yhteyksiä tosiasioihin kartoitettiin.

    Sanataideohjaajan oppaassa puhutaan myös luontevasti fiktiosta ja nonfiktiosta (kätevä termi olisi faktio) ja todetaan miten luova kirjoittaminen ei ole vain fiktion kirjoittamista. Haanpää toki tekee laajahkon yhteenvedon sanataiteen opettamisen historiasta ja muutamalla lauseella mainitsee Hämeenlinnan tienraivauksenkin. Katsauksesta tulee hyvin esille kentän hajanaisuus ja yhteisten suuntaviivojen puute. Tähän saumaan Haanpään opas on mainio tienraivaaja: hän käsittelee ohjaajan identiteettiä ja roolia, miettii opetuskokonaisuuksia ja niiden kokoamista, palautteenantoa ja jopa ohjaajan omaa jaksamista. Varsinaisia harjoituksia ei löydy, vaan yleisempiä ideoita ja harjoitustyyppejä. Selkeä kokonaisuus palvelee sekä sanataiteen aloittelevia ohjaajia kuin jo työssä olevia. Lopusta löytyy kirjallisuus- ja linkkilista. Mutta oppaasta voi olla iloa kirjoittajille tai lukijoille: näinä kategorioitten aikana voi nyt harrastaa kirjallisuutta ja kirjoittamista ja lukemista genre- tai tieto-orientoituneena, analyyttisenä tai samaistuvana, kielitietoisesti tai vain elämyshakuisesti. 

      Kirjoittamisen oppaiden ja opettamisen valtatiellä on tunkua - ehkä olisi hyvä myös uutterasti korostaa, että kirjoittaminen on sinällään palkitsevaa. Edellisen blogin moniin kommentteihin kiteytyy niin apurahan hakijoiden kuin myöntäjien tuskanhiki: on nöyryyttävää kun mm. epäävään kirjeeseen ei kirjata minkäänlaisia myönteisiä ohjeita seuraavaa kertaa varten eikä neuvovaa virkamiestä saa kirvelläkään kiinni. Mukava kielikuva muuten...