Cinderella ja Jänis Vemmelsääri vauhdissa

Taistelua kulttuurin sanomasta

Pääsin satuhengen luotsaamana pikkuväen joukkoon katsomaan uusinta Disney-tuettua produktiota eli Cinderellaa. Auditorio, joka koostui lähes yksinomaan pienehköistä tytöistä vanhempiensa kanssa, näytti kovasti pitävän näkemästään. Eipä tuota ihmettele, koska Ella-Cinderella eli Lily James näytteli hurmaavasti klassisen roolinsa. Ehkä pikkutyttöihin – tai ainakin heidän äiteihinsä – teki vaikutuksen myös prinssi Uljas eli Richard Madden, joka tiukkana jätkänä piti päänsä kaikista prinsessatarjokkaista huolimatta.

Pukumuoti seuraa Tuhkimoa!

Elokuvaa seuratessaan – joka muuten oli tässä näytöksessä dupattu suomeksi, varsin hyvin, koska repliikit olivat varsin lyhykäisiä – jäi miettimään, mitähän versiota Disney ja leffan ohjaaja Kenneth Branagh oikein käyttivät juonessaan. Disneyhän oli tehnyt aikaisemmin animoidun tulkintansa, jossa olivat mukana kurpitsat, hiiret ja sisiliskot. Nämäkö johtaisivat oikeaan suuntaan, koska samaa vanhaa tarinaa – alun perin kai Kiinasta! - olivat muokanneet niin ranskalaisittain Perrault ja saksalaisittain Grimmin veljekset? Ja jotta vaikeammaksi menisi, vanha kunnon Topeliuskin oli sysännyt taikakynänsä joukkoon ja tehnyt Tuhkimo-näytelmänsä kolme-seikkailullisessa leikissa Lukemisia lapsille -sarjan vanhaan kolmososaan. 

   Perrault tuntuu ensin ihan hyvältä, koska haltijatar muuttaa kurpitsan upeiksi vaunuiksi, kuusi hiirtä hevosiksi, rotan ajuriksi ja kuusi sisiliskoa lakeijoiksi. Hei, tässä on nyt budjettia karsittu, koska elokuvassa on vain neljä ratsua, kaksi lakeijaa ja ankka kuskipukilla! Toisaalta ranskalainen ei anna Tuhkimon tehdä mitään päästäkseen tanssiaisiin, mutta Grimm-versiossa tyttö onkin aktiivinen ja pyytää äitipuoleltaan lupaa osallistua. Se kertoo myös isän markkinoilla käynneistä ja miten Tuhkimo saa viimeisenä viestinä pähkinäpuun oksan. Mutta saksalaiset eivät ole kuulleetkaan haltijatarkummista! Tämä on paha takaisku, koska heidän versionsa on aika tylsä: äidin haudalle kasvaneen pähkinäpuun linnut heittävät juhlapuvun ja kengät tytölle.

Rie Cramerin Grimm 1926

 Ostereita vai sianpotkaa?

Kyllä ovat käsikirjoittajat hyppineet ranskalaisuudesta saksalaisuuteen ja vieneet parhaat palat molemmista. Juonesta on toki tullut sujuva ja mukavasti etenevä, ja Cate Blanchett ilkeilevänä äitipuolena tekee niin hyvän roolin, että katsomosta kuului väliin oikein ikäviä kommentteja. Mitä jos Branagh olisi sittenkin kallistunut Topeliuksen version oveliin väännöksiin Grimm-tarinasta, missä samat linnut puhkovat lopuksi sisarpuolilta silmät. Topeliuksella Barbralle ja Superballe ja palvelijatar Trillalle kasvavat linnunkynnet. Haltijatar Keristane (tuntuu jotenkin tutulta, olisiko tukanhoitoaine?) on muuttamassa kaikki linnuiksi, mutta Tuhkimo antaa heille anteeksi.

   Nimet ovat mukavasti samaa sävyä, sillä Cinderellaa kiusaavat – kyllä, mieleen tulee aika kätevästi koulukiusaamisen hienovaraiset tyylikeinot – Anastasia ja Drizella.  Itse asetelmasta, kateellisesta ja häikäilemättömästä perhehelvetistä voisi saada aikaan muutakin taustoitusta, mutta valokeilahan siirtyy vielä ydinkohtaan, lasikenkään! Se löytyy Perraultilta, joten tässä ranskalainen vie pitemmän korren. Ehkä mukana on myös ripaus elokuvallista loogisuutta tai sitten ei: tytärpuolethan leikkelevät jalkojaan saadakseen kengän mahtumaan ja veri roiskuu. Tätä ei haluta lasikengässä näyttää lapsille, vaan Lily Jamesin sirot varpaat sujahtavat millilleen paikoilleen. Vai olivatkohan ne hiukan tuhkassa?

Kiltit ketut ja sudet

A.B.Frostin vaatteet 1895

Hauskaa, miten kuvittajat saavat lisää töitä vanhoja satuja painettaessa uudelleen. Kiljusen herrasväki seikkailee nykyisin toki ihan ikiomissa jatkoissa Tapani Baggen vauhdissa ja Mika Launiksen hulvattomissa tilannekuvissa. Kuinkahan monta kertaa Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa on sekin kuvitettu ja käännetty? Nyt on päässyt vuoroon puolestaan Jänis Vemmelsääri, joka alun perin takertui Tervapöpöön Anni Swanin versiossa vuonna 1911. 

   Jos oli Tuhkimo vaeltanut Kiinasta, niin nämä lienevät alun perin afroamerikkalaisia kansantarinoita, joita J.C. Harris 1800-luvun loppua kohti kirjoitti muistiin neekeriorjien asuinpaikoilta. Tervapöpö on varmaan suosittu senkin takia, että se aloittaa ovelan jäniksen seikkailut. Jänistä ei ehkä ole suomalaisissa kansan eläintarinoissa pidetty aina järin viisaana, mutta näissä ympyröissä homma toimii kuin Tiku ja Taku kissaa höynäyttämässä.

Helgalla ei ole vaatteita!

Uudessa kuvituksessa Riikka Jäntti harppailee isoissa saappaissa. Tuottelias ja rakastettu Helga Sjöstedt on jättänyt monelle sukupolvelle sen oikean Jänis Vemmelsäären imagon. Mutta niinhän tekivät Rindell ja Koivu Kiljusten herrasväen kohdalla: mustissa viivapiirroksissa perheen hahmot elivät anarkistisina ja vauhdikkaina. Samaan Kiljanderin perheen hötäköintiin tarvittiin juuri Launiksen silmää koomisuudelle. 

Riikka Jäntin veijareissa on sävyjä, vaikka ne ovatkin haaleahkoja ruskean ja sinisen puolella. Jäntillä on takanaan useitakin metsän eläimistä kertovia tarinoita, viimeisimpänä kovin samanlaista väri- ja eläinmaailmaa tarjoama Pikku hiiri, tuuliviiri (2015). Kilteiltähän tämän version eläimet tuntuvat, eikä kuuntelevan ja kuvia katselevan lapsen tarvitse pelästyä, vaikka Jänis Vemmelsäärestäkin tulee lihansyöjä. Kettu Repolainen ja jopa Susi Hukkanen ovat pehmolelujen sukulaisia – ihan tekisi mieli vähän silittää.

Toki taustalla teksteissä on vähemmälle jääneiden filosofiaa: vahvoilta ja voimakkailta metsän hallitsijoilta voi aina yrittää oveluudella ja kepposilla keplotella itselleen etuja ja päästä niin saaliin jaolle kuin livahtaa vaatimusten verkosta. Ja nauraa noille voimansa tunnossa oleville päsmäreille selän takana oikein makeasti.

Tuntuuko tutulta?