Urpo ja Turpo ja Keuruun sissit

Lomakuukauden huiput

Kiertämällä lomallaan tuhansien järvien Suomea huomaa samalla, että Suomi on myös tuhansien tapahtumien ja kulttuurikohteiden maa. Aika monella paikkakunnalla törmää samalla myös jonkun lastenkirjasankarin kotiin. 

Tunnetuimpia lienee Herra Hakkaraisen vaelluksien koto Vammalassa eli Sastamalassa, missä Vanhan kirjallisuuden päivien osanottajat saivat näin myös annoksen palkittua lastenkirjallisuutta. Mutta uusin tapaus lienee Keuruulla, minne on lanseerattu Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Urpon ja Turpon kotiovi - joka valitettavasti pysyi tiukasti kiinni sulkemisajan juuri umpeuduttua. Vahinko, koska luultavasti talon sisus olisi osoittautunut erinomaisen yllättäväksi ja kokoaan suuremmaksi, mielikuvituksen siivin. Talokin on juuri nyt viimeistä päivää auki, joten kiirettä pitää! 

Mutta ei hätää, koska Suomi on myös museoiden luvattu maa, ja Keuruulla sattui olemaan varsin mielenkiintoinen näyttely Isosta vihasta ja Herpmannin veljeksistä. Nuo hurjat pojat toi  nuortenkirjallisuuteen Asko Martinheimo kirjassaan Kolme sissiä. Sen kuvittaja Pirre Vaijärvi näytti olevan myös isosti esillä museon oivasti rakennetun näyttelyn eri puolilla, ja oikein isosti juuri lasten nurkkauksessa, missä yksi veljeksistä kyselee sankarin mittaa. Näyttely on myös ilmeisesti viimeinen kunnianosoitus juuri lopetetulle Keuruulla operoineelle pioneerirykmentille, mistä Tapio Paappanen on tehnyt seikkaperäisen monisataasivuisen historiikin Pioneerit Keuruulla - Herpmanin pojista Pioneerirykmenttiin (KJG 2014). Iso viha tuotti nuortenkirjallisuuteen muitakin sankareita Tapani Löfvingistä Simo Hurttaan, mutta Herpmanin veljekset olivat mielenkiintoinen kombinaatio urheutta, yliopisto-opiskelua ja papillista sivistystä. Venäläisille pantiin kampoihin, kunnes viestintäsysteemi eli ns. kahden kiven kumina, ei ehtinytkään toimia ajoissa. Näyttelystä saa vivahteikkaan kokonaisesityksen yhden paikkakunnan taisteluista ja kärsimyksistäkin, mutta samalla myös sotahistoriaa tähän päivään saakka.

Kirjastot ovat lomamatkailun keitaita

Jyväskylässä oli väkeä kuin Vilkkilässä kissoja (missä on Vilkkilä - ja miksi siellä olisi kauheasti kissoja?), sillä Asuntomessut villitsi kansaa. Kirjastossa oli kohtuullinen ilmastointi, niin että siellä saattoi lepuuttaa ulkona kuumentunutta päätään. Poistokirjoja sai halvalla, mutta tyydyin vain lukaisemaan taas kertaalleen Veikko Huovisen Lampaansyöjät. Kirjailijan rennon pirullisesta veitikkahuumorista tuli mieleen Tuomas Kyrö, mutta kyllä ei ole miehellä vielä siunaantunut tarpeeksi hulluutta ja terää Huoviselle kilpailijaksi. Nyt muuten selvisi, mistä helsinkiläisen Kirkko ja Kaupunki -lehden kolumnisti oli lainannut yhden idean. Lampaansyöjät kun hyvässä lihassa ja tupluureissa alkavat miettiä mitä voisi Jumalalta kysäistä, kun tämä saapuu kymmenvuotistarkastukselle. Yksi on ongelma, osaisiko Jumala luoda niin raskaan kiven, ettei jaksaisi sitä nostaa? Tämän mukavan filosofisen kierto-jekun kolumnisti on kuitenkin älykkäästi ratkaissut. Toki on, ihmiskunnan!

Muistan miten Veikko Huovisen 60-vuotishaastattelussa Helsingin Sanomissa 7.5.1987 Ritva-Liisa Snellman houkutteli Huovisen myös kertomaan mielipiteensä kirjallisen kentän tärkeistä asioista tähän tapaan:"Kirja on neliskanttinen esine, joka on hiljaa, kun kannet lyö kiinni.--- Ellei se satu sitten olemaan juuri sellainen, joka nostattaa jotain kopinaa. Tom Sawyer ja Huckleberry Finn olivat poikaiän mahtavia lukuelämyksiä --- Nykyisin ei osata kirjoittaa kunnollisia poikien seikkailukirjoja, ne ovat jotenkin lässyjä. Ennen niissä oli sentään reilut roistot ja sitkeät sankarit. On käynyt mielessä, että joskus voisi yrittää itse kirjoittaa oikean poikakirjan."

Niinpä! Sellaisen olisin mieluusti lukaissut - ja ehkä vähän ähäkutitellut, ettei se kuule Veikko niin helppoa ole kirjoittaa nuorille Lampaantappajien kannoilla - eventyyriä.

Seminaareja ja perhekasvatusta

Jyväskylä tuo tietenkin mieleen aina Jyväskylän Kesät ja kulttuuriannit. Nyt oli paljon musiikkia, mutta myös Finncon eli fantasia-skifin vuotuinen suurtapahtuma, joka houkutteli melkoisen määrän sekin alan harrastajia. Muistoja tuli tietenkin mieleen - liekö ollut 80-luvun loppupuolella kun lastenkulttuuripäivien lopussa väsäsimme työryhmässä (Pirkko Liikanen, Paula Tuomikoski, Liisa-Päivikki Ailio, Mauri Upanne) harkitun kehittämismallin, joka sopisi varmaan nytkin vaikka Urpon ja Turpon talon seinälle.

"Vuoden Nallet valittu!

Tänään ojensimme Jyväskylässä Perhekeskuskylän keskusleikkipaikalla juhlallisesti Vuoden Nallet -arvon Otso Mettisen perheelle. Painotimme erityisesti Mettisten tehokasta yhdessäolemista, joka ei ole ollut vain peuhaamista, vaan omaehtoista toisensa hyväksyvää tunne-elämän voimistamista. Juhlapuheessaan valtion Pentukulttuuriohjelmatoimiston johtaja Aatos Repo totesi muun muassa, että jo olemme päässeet seminaari- ja peuhulinjalta sekä toiminta- ja tietopainotteisista asenteista tunne-elämän hyväksymiseen. Mettisen perhe, lähiperheistösolujen tukemana, esitti vanhaan kansanperinteeseen pohjautuvan murinan metsästäjästä ja viekkaasta karhusta. Kiittäessään Otso Mettinen mainitsi liikuttuneena, että kunnolliseen kulttuuriin kuuluu elimellisesti yhdessäolon näkökulma. Siinä on olennaista lisätä pennuille tulevaa aikaa, koiraiden, naaraiden ja pentujen dialogia sekä edelleen eri perheiden välistä kommunikaatiota.

Saavutuksistaan ja mietiskelyistään pennun, perheen ja taiteen kokemisesta Otso Mettinen halusi kiittää niitä monia seminaareja, jotka olivat perheelle virikkeitä antaneet. Kuitenkin Otso huomautti, että seminaareissa voisi tulevaisuutta silmälläpitäen enemmän kehittää tasavertaista vuorokeskustelua. Seuranneessa kyläpaneelissa kaikki nallet korostivat pentujen omaehtoista kulttuuritarvetta, mutta myös heidän mahdollisuuksiaan saada kokemuksia aikuisten maailmasta.

Lopuksi Otso Mettinen kertoi vielä juohevaan tapaansa pienen muistelman lapsuudestaan. Pennut olivat siinä illansuussa kehuskelleet kuka milläkin. Naapurin Nille uhosi, miten heillä isä lähtee aina illalla kentälle jousipyssyllä ampumaan. Eilenkin oli tuloksena ollut 92 pistettä! Siihen oli Otso sanonut vain, että meidän isi-Nalle on iltaisin kotona ja me kaikki tipoteerataan!"

Taidatkos sen nytkään paremmin kiteyttää?

Leikki vieköön!

Leikki on nyt nousemassa aallonharjalle. Oppaita ilmestyy sanoisinko kuin sieniä sateella (huonohko ilmaisu, pitäisi kai vaihtaa myrskyksi näin helteen keskellä). Tammi on kunnostautunut Lasten Keskuksen kera leikkijytkystä: on teoreettista pohjaa (Hintikka-Helenius-Vähänen: Leikistä totta), erilaisiin sääolosuhteisiin trimmattuja ja sanavoimistelua (Elina Pulli: Loruloikkaa). Lastentarhalehti 1/2014 on melkein leikkiteemanumero, missä mm. varhaiskasvatuksen professori Pentti Hakkarainen kannustaa aikuisia leikkimään lasten kanssa. Professori puhuu aika kovin sanoin meillä pinnalla ollutta vapaata leikkiä vastaan. "Aikuisten aktiivinen osallistuminen kuviteltujen tilanteiden luomiseen on leikkipedagogiassa välttämätöntä. Pohjoismaissa varhaiskasvatuksessa on suosittu lasten vapaata leikkiä, jota aikuiset tukevat, mutta johon he eivät puutu. Tämä on Hakkaraisen mukaan väärä malli, sillä vapaa leikki ei edellytä systemaattista leikin kehittämistä ja ohjaamista. Vapaatakin leikkiä tarvitaan, mutta se ei korvaa yhteistä leikkiä aikuisen kanssa."

Kumpikohan malli on muokannut uuden Leikki vieköön! - ideapankin tekemistä (Kaisa Järnefelt-Meiju Niskala-Anne Vasko, Tammi 2014)? Maailmanpankki on laskeskellut, että sijoittaminen varhaiskasvatukseen on hyvin kannattava. Leikki kehittää erityisesti kieltä ja yleisiä kykyjä - mutta raporttien mukaan lasten mielikuvitusleikit ovat hiipumassa. Leikki vieköön! saattaa auttaa tähän ongelmaan. Vaikka se aina välillä saa muistamaan organisaation kehittämiskonsultteja valokuvakortteineen, pikku leikkeineen ja härnäävine mukamasärsytyksineen tai kirjoittamiskoulutuksen ohjaajia älyttömine juttutrilleineen, niin ei voi olla vaikuttumatta tekijöiden innostuksesta. He puhuvat takakannessa ennakkoluulottomasta ideapankista kaikenikäisille ja 50 leikkisyötteestä kaikille aisteille. Tästä hirveän hienosta uusimuotoisesta termistä huolimatta kirja houkuttelee selaamaan ja napsimaan ideoita. Tehtävät etenevät teemoittain omasta itsestä kodin ja lähiympäristön kautta kaupunkiin ja luontoon. Tosi on, että monet tehtävistä pakottavat vuorovaikutukseen Pentti Hakkaraisen ohjeistuksen mukaisesti. Jo ensimmäinen tehtävä - MINÄ OLEN! - missä pitää ympyröidä sanat, jotka kuvaavat minua parhaiten, vaatii vuorovaikutusta. On nimittäin itselleenkin haastavaa yrittää miettiä miten selittäisi oppivaiselle ja uteliaalle kohderyhmälle, mikä on keskisisko, matojen pelastaja, pullisti, vitsivelho, kirjapeto, vaklaaja tai mummon villasukka-assistentti. Tätähän voisi käyttää hyvinkin sanataiteen kurssin alkulämmitykseen! Lapsille näytti tuottavan helpotusta, kun mukaan lisättiin sellaisiakin ilmaisuja kuin rauhallinen Erkki, velmuileva Vellu ja piparkakkutaikinan rakastaja.

Missä on Tatun ja Patun talo?

Itse Alf Rehn mainostaa Leikki vieköön! -kirjaa - hänen mukaansa se hakkaa menen tullen kaikenkarvaiset luovuuden ja innovoinnin oppaat ja tuo arkeen leikin anarkista voimaa. Näin varmaan on, mutta opuksen räjähtävän ja anarkistisen sekavan taittotykityksen jälkeen on ihan mukava väliin tarttua vielä anarkistisempaan, mutta ohjeistukseltaan selkeään Aino Havukaisen ja Sami Toivosen leikkioppaaseen Tatu ja Patu pihalla (Otava 2012). Sekin on tarkoitettu käsikirjaksi kaikille niille, joilla ei ole mitään tekemistä ja niille, jotka ovat jo unohtaneet leikkimisen jalon taidon. Ero Leikki vieköön! -kirjaan on sekin, että mainoksesta poiketen Leikki vieköön! on niin iso kirja, että sitä on todella vaikea lukea pöydän alla, puiston penkillä tai päällään seisten. Tatu ja Patu on kätevämpi. Varsinkin aikuisille suosittelen näin kesän helteisiin erilaisia hiekkakakun tuhoamistekniikoita. Niihin voi purkaa loistavasti sitä pidätettyä energiaa, jonka aiheuttaa työhönpaluu.