Jonkinlaisen yleisen debatin näyttää synnyttäneen tietokirjallisuuden asema - toisaalta käännetyn, toisaalta kotimaisen tilanne. Varsin kärjekkäitäkin puheenvuoroja on käytetty niin klassikkojen kuin uusimmankin tiedon kääntämisen vajavaisuudesta; suomalaiset jäävät paitsi merkittävästä tiedollisesta annista, koska kääntämisen tukemiseen ei ole olemassa kunnon mekanismia. Entäpä sitten päinvastoin? Ensi vuoden Frankfurtin kirjamessujen ohjelmassa Suomi on nostettu framille. Onko meillä ylipäänsä tietokirjoja käännettäväksi, mielenkiintoista tavaraa? Pulinaa on kuulunut tietokirjallisuuden heikosta edistämisestä. Kaunokirjallisuuden puolelta löytyy paljonkin menestystarinoita - ja mikä mukavinta, monet niistä ovat lasten ja nuortenkirjojen alueilta. Timo Parvelan Ellat ovat niin suosittuja, että Timo on luvannut oppia riittävästi saksaa koululuokan tervehtimiseen paikan päällä, Salla Simukan Mustat ja muut värit ovat saaneet oman hehkutuksensa. Mielestäni käännettävää löytyy myös lasten ja nuortentiedon puolelta - esimerkiksi löytö- ja tutkimusretket ovat kansainvälistä tavaraa.
Mihin on taas jäänyt valittelu lasten ja nuorten tietokirjojen kohtaloista? Eikö juuri nuorempien lukutottumuksista tiedon kohdalla olisi syytä pitää erityistä huolta - kasvavasta lukijakunnasta? Aika monet haastavista puheenvuoroista ovat varsin omakohtaisia, eivätkä sivuille vilkaise. Oma kenttä on tärkein. Silloinkin olisi syytä kohdistaa paineet oikeisiin osoitteisiin, eikä haikailla menneisyydessä.
Heureka lukemisen hermoilla
Onneksi ainakin Heurekamme on ottanut asian sydämelleen. Sen järjestämässä seminaarissa käsiteltiin koulujen ja opettajien mahdollisuuksia saada nuoret kiinnostumaan juuri tietokirjojen maailmasta. Yleisömenestys ylitti kaikki odotukset eli ainakin kentällä on selvä tarve saada malleja ja työkaluja. Ehkäpä Opetushallituksenkin olisi syytä istahtaa samaan koulupenkkiin ja pohtia tosissaan asiaa?
Kun nyt vihdoin on saatu Suomeenkin tietokirjallisuuden professuuri Helsingin yliopistoon, on mukava huomata miten hiljalleen taustoitusta ilmestyy. Outi Paloposken ja H.K.Riikosen toimittama järkäle Suomennetun tietokirjallisuuden historia (SKS 2013, 766 s.) on sekä historiallinen avaus että mielenkiintoinen poleeminenkin puheenvuoro kirjallisuudentutkimuksen kaunokirjavoittoiselle areenalle. Riikosen alustus - Tietokirjasta, tiedekirjasta, asiaproosasta - rajankäyntiä - valottaa kautta aikojen ongelmallista nimityspolitiikkaa. Faktio-termiä en löytänyt, vaikka se sieltä täältä muissa teksteistä esiintyykin eli vielä on justeeraamista yhteisessä kenttälajikkeistossa. Omaelämänkerrallinen- , matkakirjallisuus sekä opas- ja eri alojen käytännön tietokirjat saavat myöhemmin oman pohdintansa. Kokonaisuudesta olisi katkaissut kaksikin kirjaa, mutta pitänee suopua siihen että tätä kirjaa ei sängyssä lueta. Se käsittelee kiinnostavasti suomentamisen ennen ja jälkeen 1800-luvun tähän päivään saakka (joskin nykytilanne jää usein vielä seuraavien tutkimusten iloksi) ja esittelee kätevästi taustoja ja kehityslinjoja, kustannustoimen kehitystä, paneutuu merkittäviin suomentajiin tarkemmin ja pohtii myös palkintojen ja tiedelehtien asemaa. Toinen puoli kirjaa perehdyttää valikoidummin eri tieteenalojen suomennoksiin ja erillisnäkökulmista löytyy sitten myös Niklas Bengtssonin katsaus lasten ja nuorten tietokirjallisuuden kääntämisen historiaan ja moninaisuuteen. Hän muuten kurkistaa lisäksi keittokirjojen maailmaan - niitähän tietokirjapolemiikissa joku hyljeksi arvokkuuden laskijoina. Aikuisten kirjoissa ei taida kuitenkaan olla muotoon leikattuja magneettikirjoja, jotka voidaan kiinnittää jääkaapin oveen. Bengtsson pohtii, mitä lisäarvoa todella tuo lasten keittokirjan mukaan liitetyt kokkausvälineet ja puhuu muutenkin vähälle huomiolle jääneistä lasten tietokirjojen erilaisista muotoiluista - muotoon leikatuista pahvikirjoista - hampurilainen! - joista on jopa tullut aikuisten suosimia lahjakirjoja.
Janna Kantola on saanut haastavaksi tehtäväkseen kirjoittaa tietokirjallisuuden ja sen suomentamisen tulevaisuuden näkymistä. Niitähän riittää, ja Kantola tuo tiukasti linjaten esille tärkeimmät: kysynnän mukainen tuotanto, internet ja globalisoituva maailma, uusien medioiden uhat ja mahdollisuudet. Kiteytetysti: "tietokirjallisuuden tulevaisuudessa on kysymys laajasti ottaen lukemisen tulevaisuudesta." Käytyyn tietokirjakeskusteluun Kantola lisää myös yhden mietittävän kohdan:"Tietokirjojen suomentamisen ei toistaiseksi voi sanoa merkitsevän akateemista meritoitumista."
Brummerianasta Synteesiin
Lisää tietoa lastenkirjallisuuden ihmemaasta saa upeasti kuvitetusta Marjut Hjeltin kokoamasta esittelystä Lapsuuden sadut ja seikkailut (Into 2014). Pohjana on siis professori Markus Brummer-Korvenkontion mittava keräystyö eli Brummeriana-kokoelma lasten ja nuorten kirjoja Helsingin yliopistossa. Kirjaan on syytä tutustua muidenkin kuin alan tutkijoiden ja tuntijoiden. Toki kirja on esittely merkittävästä kokoelmasta ja sen harvinaisista kirjoista, mutta samalla se on kätevästi jaoteltu matka lastenkirjallisuuden historiaan, tekijöihin, teemoihin ja hetken myös rankka muistutus manipulaatiosta natsiajan lastenkirjojen kautta. Marjut Hjeltin punaisena lankana onkin ollut esitellä asenteita, joilla kautta aikojen on kirjoitettu lapsille.
Oikeastaan lentäväksi motoksi voisi ottaa Brummer-Korvenkontion kiteytys, miksi tällainen kokoelma on pitänyt kerätä:"Lastenkirjat tarvitsevat suojelua, koska ne rakastetaan kuoliaiksi." Lähdeluettelosta löysin mielenkiintoisen maininnan lastenkirjasta nimeltä Tylleröisen kesälystäilyä (1920). Olisiko siitä lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerömme kanteen kesän kakkosnumeroon? Ehkä on laskeuduttava Helsingin yliopiston varastojen ties monenteenko kellarikerrokseen ja hapuiltava tämän salaperäisen ja harvinaisen tarinan luokse!
Brummeriana on yhden miehen elämäntyö. Tuo tuli selkeästi mieleen kun luin taiteidenvälisen tutkimuksen aikakauslehti Synteesin vuoden ensimmäistä numeroa. Usein Synteesi on tuntunut alan spesialistien ruusutarhan mullittamiselta, mutta aina sieltä on löytynyt myös mietittävää - niin kuin nytkin. Yrjö Sepänmaan jäähyväisluennosta poimin kolahtavan mietinnän:"Elämä on teos, ja sillä teoksella on ominaisuuksia, joita muissakin teoksissa arvostetaan. Tässä yhdistyvät maailman rakentamisen, oman elämän hallinnan ja sosiaalisen elämän kysymykset." Nyt kun puhutaan kovasti joka paikassa tarinan mahdista - varmaan hävinnyt Tappara ilmoittaa, että tämä oli paras tarina joka saatiin aikaan - niin eikö olisi aika laajentaa arvostusta. Näin hyvän elämän sain aikaan kirjassani.
Possujen estetiikka vai pirun malli
Toisaalla Sepänmaa muistuttaa takaraivossani kytenyttä muistoa Otaniemen Tekniikan päiviltä. Tosiaan, siellähän Peter Vesterbacka luennoi Rovion edustajana Angry Birdseistä, pelistä ja sen hahmojen käytöstä opetuksessa. En tiedä onko lievä nokanyrpistykseni lintujen ja possujen hyödyntämisestä niin lastenkirjoissa, tietokirjoissa (avaruus sikojen silmin!) kuin sarjakuvissa vain tottumattomuutta uusien ulottuvuuksien armoilla. (Vielä on lintujen piirtäjillä paljon matkaa Walt Disneynkin vivahteisiin!) Vesterbacka mainitsee ohimennen, että peliä on ladattu maailmalla yli kaksi miljardia kertaa. Sepänmaa kysyy ja jättää asian meille:"Onko virtuaalimaailma ottamassa yliotteen todellisuudesta; tuleeko sen estetiikasta uusi normi?"
Muuten, on Synteesissä eräänlaista ilkikuriakin: Pentti Paavolainen puhuu pohjoisista myyteistä ja muistuttaa C.G.Brakelin teoksesta Väinämöinen, lyriskt försök (1829). Väinämöisen johdolla käydään sotaa maahan tunkeutuneita kristittyjä vastaan. Väinämöisen poika Soini joutuu panttivangiksi. Hänestä tulee piispa Henrikin oikea käsi ja tämän jälkeen piispa, jonka johdolla Pirkkalan kansa lopulta ottaa kasteen vastaan. Väinämöinen vetäytyy vuoren kammioon ja jättää huipulle soimaan kanteleensa valonsäteen hehkuttamana. No, Lallin tappo onkin sitten toinen juttu - kannattaa varmaan lukea, minkälaisen tarinan Paula Havaste tarjoilee tulevassa romaanissaan!
Eipä sen puoleen, kyllä Mari Purolan jutusta Piru indeksinä saa siitäkin hersyvän kuvan tuosta uskomustarinoittemme vakiohahmon erilaisista rooleista. Jäin miettimään, onko pirua muuten esitelty meidän kansanuskoa ja myyttisiä olentoja luotaavissa lasten ja nuorten tietokirjoissamme? Ja miten? Pitääpä mennä kirjastoon tarkistamaan vielä Marjut Hjeltin ja Mervi Kosken teokset. Ihmistä jahtaava piruhan on hyvin ajankohtainen tyyppi näinä vaalien ennusaikoina: väärinpäin tekeminen palauttaa olosuhteet entiselleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti