Suomalaisen kirjallisuuden seura ja lastenvaunukulttuuri

Suomalaisen kirjallisuuden seura on noussut jotensakin median hampaisiin viime aikoina. Ensin oli jotain häikkää ammattiyhdistyspuolella, ja nyt irvitään kustannuskeilan siirtymisestä myyvempiin hitteihin. Sattumalta tiedän, että SKS tosiaan on mielenkiintoisten omaelämänkertojen perässä eli asiassa voi olla perää: riuskan ammattinaisnyrkkeilijän rinnalle olisi kuitenkin kiva saada meitä hengenkulttuurin nautiskelijoita paijaavia paljastuksia.

Muistetaan kuitenkin, että SKS on monipuolinen ja kiinnostavien kirjojen tekijä edelleen. Uudemmasta tuotannosta huomaa esimerkiksi, miten mitä moninaisimmat asiat viistävät lastenkulttuuria. Nostalgiseksi varmaan monet mieltävät Hanna Forssellin kavalkadin Lastenvaunut rullaavat, joka kattaa aikakausien vaunutyypit historioineen herttuan simpukkakärryistä tyttö- ja poikavaunuihin. Lastenvaunujen myötä esiin nousevat samalla lasten asema, teollisuuden synty, lapsien mukaantulo työn äärelle, lumisen maan erikoisolosuhteet, suuret ikäluokat, kaksosten ja kolmosten ongelmat, isien rooli vaununtyönnössä ja todella mielenkiintoinen pohdiskelu lastenvaunujen ja politiikan suhteista. Muistutetaanpa vain klassikosta: Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinissä on kohtaus, missä lastenvaunut irtoavat äidin käsistä ja lähtevät vierimään alas Odessan portaita. Sodan raadollisuus, lohduttomuus tulevat aivan lähelle. Täytyypä myös seuraavia mielenosoituksia seuratessaan tarkistaa, ovatko lastenvaunut eturivissä. Ja niin, meillähän on - ehkä hiukan tulkinnanvarainen - maailmanennätys lastenvaunujen työnnössä tekijöinä Oulun lääketieteen opiskelijat tempauksessa kehitysmaiden lasten hyväksi.

Myös Suomessa oli kukoistavaa lastenvaunukulttuuria, missäpä muualla kuin Pohjanmaalla Lohtajalla. Sikäläisen vaunutehtaan englantilaismalliset vaunut oli varmaan mainosmielessä ristitty Prinsessavaunuiksi. Halvempi malli oli sitten tietysti Puoliprinsessaa. Käsitteet olivat ehkä hiukan epäselvät: saat prinsessan ja puoli valtakuntaa vai puoliprinsessaa ja... Hintaluettelo oli kuitenkin hyvin näyttävä: malleja oli 28 ja lastenrattaita viisi. Vuonna 1909 (-1930) perustettu tehdas ehti saada palkintojakin  omistajilleen Kalle, Matti ja Väinö Erkkilälle. Helsinkiläisetkin saivat nauttia englantilais-lohtajalaisesta eleganssista, koska vaunuja sai Pohjois-Esplanadin Talous-Tarpeiden Kaupasta. Ja mitä parasta, vaunut olivat todellista lähiluomua! Koreihin käytetty paju ostettiin tietenkin lähiseudulta. Nykyaikana voisi kuvitella, että valmistaja kehuisi korien pajujen tulevan tarkalleen määritellystä pajupöheiköstä läheltä Rannanperää...

Loitsuja ja lättähattuja

Kirjokansi-sarjaan liitetty Henni Ilomäen Loitsun mahti on sekin viihteellisen virikkeellistävää luettavaa. Jotenkin tämä taiten esille tuotu vaivojen, lemmen nostatuksen, kala- ja metsästysonnen, syntymän ja synnytyksen sanamaailma solahti mainiosti Marjut Hjeltin kirjojen maailmaa. Satuin niitä selailemaan juuri ennen, Taikametsää ja Veden valtiaita, ja kyllä kotimaisen kansanrunouden ja seuran arkisto yhdessä tuottavat mahtavan aarteiston. Ilomäki on käyttänyt taustalla alan perusteosta, Suomen Kansan Vanhoja Runoja, ja selvittää runsain näyttein niin loitsun käyttäjiä, kansainvälistä taustaa, loitsujen kielenkäyttöä napakoista käskyistä latautumiseen. Lisäksi tuumitaan loitsun kuulijan ja puhujan asemaa. Loitsuja käydään läpi tarkoitusperien mukaan elinkeinoloitsuista parannukseen, torjunnasta ja yllytyksestä elinkaareen, syntymään ja kuolemaan. Lastenvaunukulttuuriin rinnastuu pitkällä kaarella ajatus synnyttäjän ruumiista arkimaailman ja rajantakaisen elämän väylänä. Tyttölapsen synnyttyä muuten savolainen kätilö huusi saunan ovella:"Hyvvee mieslykkyä!"

Fantasiakirjojen lukijoiden tueksi ja taustojen selventämiseksi kirjasta on paljon iloa. Itse käytin pari vuotta sitten käärmeeseen liittyvää uskomustietoa ja loitsuntaa Käärmekiven arvoituksessa (2011), missä tosin myös L.L.Laestadius ja hänen myyttiset muistiinpanonsa olivat yhtenä innoittajana. Loitsun mahti on siis niin ideavarasto kuin mukaansatempaava johdatus suomalaiseen loitsuntaan.

Pannaan SKS:n piikkiin vielä  vähän vanhempi, Ervo Vesterisen Töölön kundien stadi ( 2012). Kyllä vaan noissakin kuvissa esiintyvät lastenvaunut, pula-ajalla taidettiin niitä käyttää muuhunkin, vaikkapa kinkun salakuljetukseen. Nostalgiaa mahan täydeltä, mukana myös lastenvaunuihin verrattavissa olevia erimallisia kelkkoja ja muita lumileikkivälineitä. Tämän kirjan rinnalla selailin huvittuneen ihastuneena Helsingin  kaupunginmuseon Hakasalmen huvilan suursatsauksen, Rasvaletti-näyttelyn materiaalista koottua samannimistä valokuvateosta. Nyt ymmärsin konkreettisesti tätinikin käyttämän ilmaisun 50-luvun puolenvälin poikien tukkamuodista. Todellakin, nuo tiukasti rasvalla sivuilta taakse vedetyt kutrit näyttivät niskasta aivan kananperseeltä.

Näitä uutisia et ehkä huomannut!

Lastenkulttuurin kentällä tapahtuu koko ajan, ja sehän on mukavaa. Yhä useammin tulen kuitenkin miettineeksi tätä kattavaa tilastointia, infoamista, keskitettyä paikkaa, mistä nämäkin tiedot poimisi mieltymyksiensä mukaan. Ja koko maata ajatellen, nyt vinkkini ovat kovin pääkaupunkikeskeisiä, mutta tiedän miten paljon vain esimerkiksi Taikalamppukeskuksissa tapahtuu.

Suomen kulttuurirahastoa tuli aikaisemmassa blogissa hiukan irvailtua, yhteistyöhenkisesti toki. Nyt viimeisessä rahanjaossa lastenkulttuurikin sai omansa - eihän se vieläkään mikään kunnon prosenttiluku ollut, mutta kuitenkin. Yksittäisten kulttuurityöntekijöiden lisäksi oli mukava panna merkille, että talousvaikeuksissa painivien pienempien yhdistysten työtä arvostettiin. Espoolaisen lastenteatteri Hevosenkengän kannatusyhdistys sai esimerkiksi tukea roolipelikerhon järjestämiseen Lelumuseossa WeeGee-talossa, tamperelaisen alan keskusinstituution Lastenkirjainstituutin porukka pääsee nyt tekemään näyttelyitä Maija Karman ja Maija-Kaarina Nenosen lastenkirjakuvitusoriginaaleista, sinnikäs Pro lastenkirjallisuus -yhdistys potkaisee liikkeelle Tarinoiden puiston ja lastenkirjallisuus & kuvitus-näyttelyn.

Lisäksi on kiva onnitella musiikkikasvattaja Soili Perkiötä, joka todella ansaitsee saamansa historian ensimmäisen Inkku-palkinnon. Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerössä musiikin asiantuntija Johanna Lindstedt ei säästä iloaan Soilin sävellyksiä arvioidessaan. Ja niinpäs niin, uusin Soile Perkiö on Muumiperheen lauluretki, joka on ollut myös Kirjakauppaliiton lastenkirjojen toptenlistan kärkisijoilla. Nyt muuten sopii panna mieleen uusi kulttuuriministerikin, joka ojensi palkinnon. Hän on siis asunto- ja kulttuuriministeri Pia Viitanen! Palkinnon taustalla on valtakunnallinen Konserttikeskus. 

Mutta Lauluretki ei ole ainoa Muumilaulukirja. Muistatteko vielä Muumilaakson laulukirjan (1993), missä Boel Westin jakaa musiikillisiä vinkkejä roppakaupalla: mm. muikkusen huuliharpun merkki on Harmonion kaksi. Mukana on kaksi aivan uutta lauluntekstiä: Muumimamman laulu selvittää tyhjentävästi kuuluisan käsilaukun sisällön:"On suuri laukku aina mukanain./ On siellä rautalankaa, suolaa, mitä vain./ Jos ongitaan ja kalaa vielä sais/ ja sukkapari, ettei viluttais./ On karkkeja ja muuta makeaa/ ja vatsarohdot sieltä kipuun saa./ On paljon muuta mikä tarpeen ois,/ vaikka ilman niitä pärjätäkin vois." Muumipapan laulu taas - Mörkö tietäköön! - niin, hän vastaa tietysti itse tekstistään. "On suuret seikkailut kuin suolaa meille/ja arkipäivän kaavat kangistaa."

Tietokirjailija Niklas Bengtsson on koonnut monitoimikeskus Lumoon (Urpiaisentie 14 Korso) 28.4. saakka Eksotiikkaa estradilla-nimisen kavalkadin nukketeatteria, -hahmoja ja -kirjallisuutta, pelikortteja ja exlibriksiä. Mielenkiintoista on tutustua mm. Jaavan ja Balin perinteiseen varjonukketeatteriin ja vaikkapa japanilaiseen paperiteatteriin kamishibaihin. Australiasta taas ovat Asphyxian nukketeatterista tuotteistetut Kalmankalliot-kirjat, jotka jatkavat varsin omintakeisella tyylillään päiväkirja-romaanimuotoa. Siispä huhtikuun lastenkulttuuripisteitä keräämään Vantaalle! 

Tarzan ja käpylehmät

Jatketaan vielä hiukan edellisen blogin teemaa Tove Janssonista. Syyn antaa lievä uuden trendin ilmestyminen lastenkulttuurin kartalle. Simpanssi Cheetah ja Tarzan ovat tulleet voimakkaasti ja kiitetysti näyttämölle Kansallisteatteriin. Ehkäpä saamme vihdon myös pienen arvion lasten- ja nuortenteatterista alan äänenkannattajaan Teatteri&Tanssi-lehteenkin, joka muuten on kovasti kaihtanut niin lastenteatteria kuin -tanssiakin.

Tove Jansson nimittäin rakasti Tarzania. Tämän voin todistaa vaikkapa mainiossa Ismo Loivamaan ja kumppaneiden toimittamassa opuksessa Lapsuuden rajamaat. Siinä merkittävät lastenkirjailijat kertovat suosikistaan. Minulla oli kunnia kääntää Toven teksti Tarzanista lähes idolismin ylärajoilla:"Kun Tarzan ilmestyi esiin, piilouduin hänen kanssaan, minullahan oli esikoisen oikeus. Vein hänet mukanani jollekin mielestäni tuntemattomalle rannalle, ja joskus puuhun. Per Olov seisoi alapuolella ja kyseli: Mitä nyt tapahtuu? Selviääkö kaikki? Ja hän häiritsi minua koko ajan kuin luin peiton alla taskulampun valossa. Mutta minun täytyi lukea hyvin hitaasti saadakseni olla Tarzanin kanssa yhdessä niin pitkään kuin mahdollista. Minä rakastin häntä. Hän oli suuri ja kaunis ja vahva ja kaikki hänen eläimensä rakastivat häntä juuri kuten minäkin eikä hänen ollut koskaan tarvinnut käydä mitään tarpeetonta koulua koska hän noudatti vain Viidakon lakia, tuota kiistämätöntä, ankaraa ja täydellisen oikeudenmukaista."

Toinen Tarzan-fani monien muiden joukossa oli muuten professori Jaakko Suolahti. Hän toteaa, miten Burroughsin tarinoiden syntyhistoriaan ovat vaikuttaneet merkittävästi Seneca ja Nero - kadonneet vuorilaaksojen kansathan saattoivat olla kohorttien perillisiä, jotka puhuivat latinaa ainakin mikäli uskomme saksalaista arkeologia Erich van Harberia. Ja kuinka ollakaan, Tarzan ja kadonnut valtakuntakin puhuu tästä:"Aikoinaan yrittäessään löytää itselleen paikkaa sivistyneestä maailmasta, jonne hän välttämättömyyden pakosta silloin tällöin joutui, Tarzan oli opiskellut monia aineita, muun muassa latinaa." Suolahti toteaa kuitenkin mainiossa artikkelissaan (HS 25.11.1985) kuivasti Burroughsista näin:"...jonka latinantaito oli selvästi huonompi kuin hänen luomansa Tarzanin...". 

Eikä unohdeta toki Paula Havasteen Tarzania ja valkoisen miehen arvoitusta, joka siis ei ole versio Burroughsin jälkeenjääneestä käsikirjoituksesta - sen on julkaissut Like nimellä Tarzan ja kadonnut seikkailu. Paulalla on kysymyksessä toisella tavalla Tarzan-myyttiin pureutuva terävä maskuliinisen identiteetin hakuseikkailu, ja siihenhän on Tarzan omiaan!

Tarkkailkaa pienkustantajia!

Onkohan niin, että kotimaiset ns. pienkustantajat, joihin myös useahkosti voi liittää määreen laatukustantaja, vastaavat katveeseen jääneistä käännöksistä ja kotimaisistakin harvinaisemmista kohderyhmistä? Kyllä näin voi sanoa, kun muutamaa käsille saatua tuotetta tutkailee. Aikaisemmin on jo mainittu sellaisia kuin Pieni Karhu tai Pirkanmaan maakuntamuseo Muinaishaudan salaisuudellaan, mutta nyt mukaan liittyy Basam Booksin Rascalin&Sophien Tinka, pehmeäsävyinen, tunteisiin vetoava inhimillistetty eläintarina adoptiosta ja kodin menetyksestä. Kääntäjänä on Hannele Pohjanmies, joka tavoittaa hyvin lähelle tulevat tunteet. Toivottavasti myös Pohjanmiehen seuraava löytö pienen eläinsankarin sinnikkäästä oman itsensä ja totuuden etsimisestä, jonka todella upeat kuvat pääsin kurkistamaan, saa kustantajan.

Pohjoisesta tulee sieltäkin kiinnostavaa materiaalia. Michael Hurdin, pitkään pohjoisessa asuneen amerikkalaisen, omanlaisensa tulkinnat Lapin myyteistä, taruista ja olennoista ovat omana itsenäänkin valloittavia - ja varsin pitkälle kuvaavat jenkkiväritystä myytteihin. Kirjan kuvitus on kuitenkin se juttu, joka antaa tarinoille lisäarvoa. Ulla Etto puuhailee nytkin isomman kuvitustyön kanssa, on näyttänyt kyntensä tietokuvittajana Priitussa Rovaniemen markkinoilla ja tässä Where is Turnip Troll and other stories from Lapland -kokoelmassa pistää luonnon elämään silmien eteen. Mielenkiinnolla odottaa syksyllä seuraavaa aluevaltausta lastenkirjan kuvittajana koulumaailmassa ja muuallakin.

 Entäpä sitten minulle aivan uusi tuttavuus, Alligaattori-kustannus! Horacio Quirogan Viidakkotarinoita on tainnut syntyä suomentajan ja kuvittajan tykästymisestä. Loppusivuilla kerrotaankin kirjailijasta, alun perin uruguaylaisesta, mutta Argentiinassa asuneesta kirjailijasta. Hän rakastui viidakkoon, osti maapalstan ja muutti sinne perheensä kanssa. Quirogaa on verrattu Kiplingiin, Londoniin. Kertomuksia on luonnehdittu maagisiksi, ja niillä on ollut vaikutuksensa latinalaisamerikkalaiseen maagiseen realismiin. Tarinat ovatkin aivan mukiinmeneviä, niissä on paljon tuttua eläinsatujen piirteitä maustettuina viidakon eksoottisilla eläimillä. 

Niin, kuka leikkii käpylehmillä?

Lasten leikkiminen on nyt läpi lastenmaailmaa tutkailevien lehtien perusmateriaalia. Lapsen maailma, erinomainen perusjulkaisu, miettii matkaa käpylehmistä digileluihin. Mutta lasten maailmaan kuuluvat myös päihdeäidin elämänmuutos, maahanmuuttajien ongelmat, huostaanotto, hyötykasveihin tutustuminen - ja Ismo Loivamaan Kuukauden kirjat -katsaus, joka nelosnumerossa pureutuu kiperiin aiheisiin sekin. Sattumalta muuten myös Ismo on löytänyt Tinkan, ja toteaa, että "Adoptioaiheisia lastenkirjoja riittää vaikka millä mitalla, mutta Tinkan tarina joka tapauksessa muistuttaa lapsen näkökulmasta, miten toivottomissa tilanteissa ihmiset joutuvat elämään. Kirjassa ei unohdeta psykologista puolta, kun Tinka ryhtyy vartuttuaan pohtimaan omia juuriaan." 

Mannerheimin Lastensuojeluliiton julkaisussa Lapsemme puolestaan Tuula Korolainen esittelee Kirjakkona ajankohtaisia tarinoita, nyt mm. Kustannus-Mäkelän ja Hanna Kökön Kätkön. Suosittu geokätkeily ja seikkailu on minun mielestäni tässä sarjassa liitetty vielä taitavammin perheongelmiin ja koulukiusaamiseen kuin palkittu Johanna Hulkon Geoetsivät (Karisto).

Kun Lapsen maailma miettii vallankäyttöä päiväkodissa, hakee vastauksia esimerkiksi alan äänenkannattajasta Lastentarhasta. Leikkiähän täälläkin on roppakaupalla: se kehittää aivoja, leikkitaitojen harjoittelu palkitsee, leikkien kolmannelle luokalle - ja kyllä aikuinenkin on terve, kun se leikkii. Lastentarha on minun makuuni hiukan vanhanaikaisesti taitettu, mutta etsivä löytää sivuilta paljon mielenkiintoista. 

Varsinkin lehden lastenmusiikkiarvioinnit kiinnostavat ja luovat jonkinlaista kuvaa tästä aika villistä maailmasta. Nyt esimerkiksi mukana ovat UMO ja Ipanapan Räp. Lastenkirjojen maailmaa voisi vielä oikein hyvin laajentaa Lastentarhankin sivuilla. Tietokirjat ovat mukavasti esillä: teemaan liittyen mainio alan gurun ja konkarin Aili Heleniuksen ja Leena Lummelahden Leikin käsikirja (PS-kustannus 2013) on hyvin mukana. Kirjassa minusta on muun muassa mainio ikäkausiedellytyksien runko, mutta tietysti antia ovat vaikkapa leikkiympäristö, ajankäyttö, suunnittelu, leikkikuvaukset ja ideat.

Näitä harvinaisempia lehtiä taitavat sitten olla Koti ja koulu tai Taikasanomat. Suomen vanhempainliiton julkaisu puhuu sekin kuinkas muuten kiireettömästä leikistä, mutta korostaa myös isien mukanaoloa. Päätoimittaja Tuomas Kurttila taitaa muistaakseni olla jo ex, koska on valittu uudeksi lapsiasiahenkilöksi Jyväskylään. Toivottavasti hän saa nyt sitten hiukan enemmän rahaa budjettiinsä, ettei käy kuin edelliselle.

Taikasanomat on lasten- ja nuortenkulttuurin äänitorvi alaotsikkonsa mukaan ja samalla siis lastenkulttuurikeskusten verkoston Taikalampun tiedotuslehti. Painosmäärä ylittää roimasti meidän muitten alan toimijoiden levikin: 10 000 kpl! Toivottavasti kaikki menevät perille... Tiedotuslehti on asiaa pullollaan: kirjakahvila Haitulaa, sirkusta, lasten meripäivää, oman arkiympäristön ihmeitä, koulun kulttuurikasvatusta, tutkimuksen polkuja, maahanmuuttajien bändikerhoa, teatteria, Karjalan laulumaiden lastenääniä, vauvojen värikylpyä ja sarjakuvaa. Huh, sanon. Ja nostan hattua jaksaville kulttuurityöntekijöille. Kuten sanottu, Taikalamppuverkosto taisi olla ainoa kunnon elämäänjäänyt toimenpide-ehdotus edelliseltä lastenkulttuuritoimikunnalta. Mitenkähän käy tämän viimeisimmän, kun ministerikin vaihtui?

Tove Janssonin mustelmat

"Kerran, konzu Muumipeigoi oli vielä ylen pieni, hänen tuatto otti da kylmi keskel räkkiä keziä. Tuatto ei tahtinuh juvva hiilavua laikkumaidua zuaharinke, eigo tahtonuh mennä virumah. Häi istui puustos da niisti neniä heittelemättäh da sanoi, ku hänen sigarat olla ylen pahat."

Muumitatan mustelmat ei ole ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään laulumaiden kielelle, karjalaksi, käännetty muumitarina. Jollakin tapaa kuitenkin juuri tämä Karjalan kielen seuran avittama ja Natalja Sinitskajan kääntämä seikkailu on mainio esimerkki niin karjalan kielen elinvoimaisuudesta ja vivahteikkuudesta kuin "mustelmien" yleisemmästäkin voittokulusta tietokirjallisuudessa. Mieleen tulee heti tässä yhteydessä  eräänlaisena sivupersoonana Merete Mazzarella, ja nimenomaan hänen inspiroiva teoksensa Elämä sanoiksi - eli omaelämänkerrallisen kirjoittamisen taito. Muumitatalle tätä ei ehkä tarvitse opettaa, koska hän on sisäistänyt hyvinkin kiinnostavan elämän peruspilarit lievästä omahyväisyydestä jännittävien vaiheiden kautta opastavaan loppuun. Ja oleellistahan on myös, että parodiassa huomataan kauhunsekaisin tuntein, miten jälkimaailma unohtaa - nuoruuden muistelmat pelastavat kaiken! Muumipappa keskittyy siis oikeaoppisesti juuri Tapahtumiin. Merete Mazzarella on poiminut oppaaseensa kolme esimerkkiä Janssonilta, ja ensimmäinen on juuri Muumipapan muistelmista. "Se kummitus on hyvä, sanoi Muumipeikko, joka oli vetänyt peiton korviinsa saakka. - Se pitää ottaa mukaan. Mutta kaikki ne surulliset tunteet ovat minusta vähän tarpeettomia. Niitä on niin pitkästi." Toisekseen Mazzarella korostaa Muumipapan tyylivalintoja:"Ei riitä että hän kertoo miten tahansa, vaan hänen on kerrottava niin vakuuttavasti, että yleisö 'kohottaa mietteissään kuononsa ja huudahtaa: Siinäpä muumipeikko! tai: Se vasta oli elämää!'"Kolmanneksi kyllä nuoruuteen kuuluvat ilman muuta liioittelevat sanat Kamalaa! Ihan hirveää!

Oletko jo osallistunut Tove-hyminään?

Niinpä niin, tämä on se vuosi, jolloin jokainen itseään kunnioittava kulttuurilehti ja -työntekijä jollakin tavalla esittelee suhdettaan muumien luojaan tämän satavuotissynttärien kunniaksi. Odotinkin, että suomenruotsalaisten pääkulttis Horisont antaa tilaa: ykkösnumerossa on tosin Sofi Oksanen kannessa eikä puhu Muumeista, mutta Torsten Rönnerstrand selvittää suhdettaan, vähän vaisusti tosin, ja Urban Östberg arvostelee Tuula Karjalaisen ruotsinkielisen käännöksen Arbeta och älska. Hän huomauttaa, että vuosi 1945 oli Pohjolassamme tosi merkittävä: ensimmäinen Muumipeikko, Peppi Pitkätossu ja Lennart Hellsingin debyytti Katten blåser i silverhorn. 

Varmaan koko Pohjola täyttyy seminaareista, laivaretkistä, muisteluista, kokoomajulkaisuista - ihan hyvä, että WSOY julkistaa komeasti Muumien suuren juhlakirjan, Muumilaakso juhlii -, nettisivuista ja - blogikirjoituksista...

Eipä siis olla valtavirrasta poikkeavia. Tai no niin, jätetään tarkemmat analyysit vaikka lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tylleröön ja lähdetään tässä vähän henkilökohtaisemmille urille. Muistan pikemminkin kesäkuun 27. keskiviikon 2001, jolloin mediaan levisi uutinen Toven kuolemasta. Suvi Ahola kirjoitti pitkästi ja lämpimästi Helsingin Sanomiin otsikolla "Maailmassa on vain yksi Muumilaakso". Siinäkin sivutaan muistelmia ja miten Tove oli muutellut totuutta lasten leikeistään Sibelius-tutkija Erik Tawaststjernan kanssa. Olisikin mielenkiintoista todella kartoittaa Toven merkitystä kollegoihin ja kulttuuri-ihmisiin. Todistuksensa tuolloin antoivat jo Claes Andersson "Hän teki kaiken 110-prosenttisesti sydämellä.", Sinikka Nopola "Haluaisin olla sellainen äiti. Muumimamma on loputtoman kärsivällinen ja uskoo aina hyvään. Kun huomaan, että olen muistanut ottaa laukkuun mukaan pari aspiriinia, tunnen itseni Muumimammaksi.", Tomi Kontio sarjakuvista ja Pekka Tarkka television muumisarjasta. Erityisesti Marja-Terttu Kivirinnan ytimekäs analyysi maalaustuotannosta ja uudesta näkökulmasta lahjakkaan taiteilijan monipuoliseen uraan on ennakoiva myöhempiä tulkintoja ajatellen.

Suvi Ahola puhuu myös Toven ällistyttävästä tunnollisuudesta:"Yksityisyyden vaaliminen ei silti tarkoittanut ihailijoiden vähättelyä. Päinvastoin: niin kauan kuin jaksoi, Tove Jansson vastasi kaikkiin lukijakirjeisiinsä henkilökohtaisesti - ja käsin."

Tämän voin minäkin todistaa. Ilmeisesti todellinen kiinnostus kirjailijantyöhön ja sen taustoihin synnytti myös Tovessa halun vastata pitempäänkin. 

Mistä kirjoitan kun teen elämänkertaa?

Tämä vuosi tuottanee myös joitakin uusia katsauksia Tove Janssonin työhön ja elämään. Hiukan olen odotellut, että jotakin syntyisi vaikkapa Tovesta ja Astrid Lindgrenistä. Jälkimmäinen kuoli vuotta myöhemmin kuin Tove. Olisiko Margareta Strömstedtistä siihen - hänhän on tehnyt Lindgrenin elämänkerran ja Tovesta tv-filmin mm. Klovharusta ja luennoinut molemmista. Hänen mielestään muuten Muumi-kirjat ovat pienemmän lukijakunnan teoksia, kuitenkin, koska ne ovat yksilöllisten ja hieman sisäänpäinkääntyneiden lasten kirjoja. Mikä oikeastaan onkaan näiden kahden megatähden lapsuuden merkitys? Onnellinen - mutta niin erilainen? Smoolantilainen maalaislapsuus ja kiinteä laaja verkosto ympärillä tai yksinäinen, boheemi ja tiukka sukupuolijaottelu? Niin, ja olihan Astridillä tuo avioton, kasvatuskotiin jätetty lapsikin jo 18-vuotiaana. Muuten, Astrid Lindgreniä en ainakaan minä löytänyt Tuula Karjalaisen laajasta lähdeluettelosta.

Erinomaisen kritiikin tekee myös Maria Laukka Onnimannin ykkösnumerossa. Hänen esittelystään löysin minulle mielenkiintoisen tiedon. Boel Westin, joka on tehnyt tähän asti laajimman elämänkerran Tovesta, on julkistamassa lisää kirjeenvaihtoa nimellä Brev från Tove Jansson. Maria Laukka kertoo, miten HBL julkaisi jo aikaisemmin ennen näkemättömiä kirjeitä lapsuuden ystävälle Elisabetille. Paljastuksena kai voi pitää, että yhdessä kirjeessä Tove hyvästelee kauniisti romanssinpoikasen jälkeen sanomalehtimies J.O.Tallqvistin. J.O. taas oli merkittävässä asemassa hyvien suhteittensa ansiosta Ruotsin kulttuurihallintoon, kun yhdessä Kari J. Kettulan kanssa puuhasimme kotimaisten kulttuurilehtien kartoitusta ja tukimuotoja. Hän oli myös eräänlaisena takapiruna sellaisten julkaisujen kuin Snellmanin perilliset tai Kirjastop! takana. No, Maria Laukka toteaa lakonisesti:"Joka romansseja etsii, myös romansseja löytää, kun on kysymyksessä impulsiivinen Tove Jansson. Hänen oma viehätysvoimansa on ollut sadunomainen, suorastaan maaginen."

Tämänkin voin todistaa muistellessani vaikka Topelius-palkintoraadin kokouksia. Melkoisia naispersoonia istui silloin mukana, puheenjohtaja Eila Pennasesta Tove Janssoniin. Tove teki kaikki arvionsa palkintoehdokkaista omalla, selkeällä käsialallaan ja osoitti muuten samalla melkoista kriitikon silmää. 

Kaipa sitä voi pieneksi aarteeksikin sanoa, Toven omistuskirjoitusta piirroksen kera Taikatalveen.

Mutta kuten Maria Laukkakin sanoo, Boel Westin on kaivanut kaiken oleellisen esiin, jos haluaa keskittyä kirjalliseen puoleen, mutta kyllä Sirke Happosen 313-sivuinen Vilijonkka ikkunassa - Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike (2007) on upea johdatus kuvien syntyyn "miltei kädestä pitäen". 

Tästä voi vain mennä eteenpäin

Muumipapan urotöiden loppu - ja alku! - (suomentaneet Päivi Kivelä ja Laila Järvinen) on niin lohdullinen:"Ja sumuisen aamun koitteessa koko seurue juosta vilisti puutarhaan. Itäinen taivas selkeni odotellessaan auringon nousevan. Se oli valmis tulemaan, muutaman minuutin kuluttua yö olisi päättynyt ja kaikki voisi alkaa taas alusta.

Uusi portti Uskomattomaan, Mahdolliseen, uuteen päivään, jolloin voi tapahtua mitä tahansa, jos vain antaa tapahtua."