Opetusministeriön lastenkulttuurin raamit

Kun asetetaan ohjausryhmä laatimaan ehdotusta, niin aikajaksotus näyttää olevan noin puolitoista vuotta - ainakin lasten kulttuuripolitiikkaa ajatellen. Ohjelman teko aloitettiin elokuussa 2013, ja tulos julkistettiin helmikuussa 2014. Tekstissä puhutaan tosin "Lasten kulttuuripoliittisesta ohjelmasta vuosiksi 2014-2018", mutta otsikossa ehdotuksesta lastenkulttuuripoliittiseksi ohjelmaksi. Tuossa on kyllä vissi ero, joka olisi ollut ihan hyvä täsmentää tai korjata jompikumpi kirjoitusasu. Minusta ainakin lasten kulttuuripolitiikka voisi olla ihan hyvä asia - sitähän ovat monet nuorikirjailijatkin harrastaneet, ajatellaan nyt vaikka Sven Wernströmin, Jersildin tai muita kirjoja lasten omista pyrkimyksistä rakentaa toimivaa yhteiskuntaa.
Onko näissä ehdotuksissa oikeastaan mitään uutta? Jatkuvatko samanlaiset hyvää tarkoittavat toiveet ilman konkreettisia toimenpide-ehdotuksia? No, kyllä ja ei. Maistelkaapa tätä:"Lapsissa ja nuorissa piirtyy kohta 100-vuotiaan Suomen tulevaisuudenkuva; heidän arvoissaan, luovuudessaan, hyvinvoinnissaan ja menestymisessään elämässä. Lasten ja nuorten kasvamisen tukeminen on yksi yhteiskunnan ja sivistysvaltion tärkeimmistä tehtävistä. Silti yhteiskunnassamme tehdään usein päätöksiä lapsen perustarpeista tinkien - lapsen riskillä." Tämähän tiedetään, mutta on tuo korrektisti kyllä ilmaistu, toki.

Ainakin yksi kunnon ehdotus?

Entä se konkretia. No, kyllä löytyy. Tai sanotaan näin, että keskeisistä toimenpide-ehdotuksista yksi on selvärajainen:"Valtakunnallisen lastenkulttuurin ja taidekasvatuksen edistämiskeskuksen perustaminen". Muissa on tuttua optimismia: lisääminen, saavutettavuuden parantaminen, kehittäminen, vahvistaminen, lisääminen, lisääminen. Kukahan tekisi joskus yliopistollisen väitöksen erilaisten työryhmien toimenpide-ehdotusten sanankäytön toistoista?
Juuri sopivasti postilaatikosta putosi taas mielenkiintoinen julkaisu, Annantalon ohjelma kevääksi 2014. Sieltä löytyy todella monipuolinen valintojen mahdollisuus kirjallisuudesta taiteeseen, koulun tukemisesta näyttelemiseen ja esiintymiseen. Meillähän taitaa Suomessa jo olla moninainen määrä lastenkulttuurin ja taidekasvatuksen edistämiskeskuksia eli Taikalamppu-verkosto ympäri Suomea. Verkostolla on tiiviit yhteydet, ja toimijoiden kautta tehdään merkittävä määrä erilaista ja muuttuvaista lastenkulttuurin kenttätyötä pitkin mantuja ja maisemia. Eri asia sitten on, että aina tarvittaisiin jokin elin keräämään tapahtunutta ja tapahtuvaa, mutta eikö tämäntyyppinen tiedotuspuoli kuuluisi opetusministeriölle itselleen?
Toimenpide-toive-ehdotuksissa on hyviä alueita: ympäristöjen kehittäminen, kulttuurikompetenssin vahvistaminen, osallistuminen taiteeseen ja kulttuuriin, opetuksen lisääminen yleissivistävässä koulussa taiteen ja kulttuurin avulla sekä lastenkulttuurin ja sen metodien sekä pedagogiikan opetuksen lisääminen sekä luokanopettajien että muussa taidekoulutuksessa.
Kaikki tärkeitä ja kannatettavia asioita. Miten? Ehdotuksessa todetaan yksiselitteisesti:"Parannettavaa on sisällöissä, menetelmissä sekä oppimiseen ja harrastamiseen käytettävässä ajassa. Taideopetustuntien määrän suhteen tilanne on huolestuttavin peruskoulun yläluokilla ja toisen asteen koulutuksessa. Taideopetuksen sisällölliset haasteet koskevat erityisesti peruskoulun alaluokkia. Luokanopettajien koulutukseen sisältyvä taidekoulutus ei anna nykyisin riittäviä valmiuksia taide- ja taitoaineiden opettamiseen."
Haloo opetushallitus! Haloo Krista Kiuru! Nämä ovat varmasti tuttuja asioita. Nyt vain äkkiä perustamaan ohjausryhmä vuosille 2014-2016 tekemään ehdotuksia muutoksiksi.

Oma aktiivisuus tärkeää!

Onneksi monissa kouluissa on lähdetty tekemään jo itsenäisesti toivomuksiin sisältyviä yhteistyömuotoja. On kirjailijoita ja taiteilijoita koulussa, on Suomen tietokirjailijoiden tukemia monen tiedon alan asiantuntijoiden kiinnostavia vierailuja lukiossa, on järjestöjen kautta tapahtuvia koulutuksia, on kummikirjailijoita, monipuolista yhteistyötä kirjastojen kanssa. Siellä täällä.
On kirjallisuutta opettajille ja vanhemmille, joissa kiteytetään oleellisia solmukohtia. Apina pulpetissa, Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun koulupläjäys yläasteelta, antoi minulle ainakin yhden oivalluksen: koululuokan arkkitehtuurista voi heti lukea jotain koulun tilasta. Miten oppilaat on sijoitettu, ryhmiin, riveihin, miten sisustus toimii, missä opettaja? Kirjastoissakin on jo siirrytty pois massiivisista neuvontatiskeistä kevyempiin, jopa liikkuviin pisteisiin, tiloja on somistettu sohvin, tauluin, infotauluin, nousevin ja laskevin pöydin. Miten luokassa? Ehkä tämä raha tulee viimeiseksi? Vielä tärkeämpää on tietysti luokan tunnelma ja kommunikointi. Toinen ahaa-elämys tältä kantilta tuli Rauno Haapaniemen ja Timo Jantusen Iloa kouluun -opuksesta, jonka yhden iskulauseen voi ottaa jopa luokantauluksi:"Penkittämisellä ei pitkälle potkita eikä ilo viihdy yksipuolisen hiljaisuuden pedagogiassa."
Vielä yksi ajatusheitto. Palaan vielä kerran jo edellisessä blogissa sivuttuun, vähän aikaa sitten julkistettuun Nuorisobarometriin, missä luetaan kylmiä madonlukuja poliittisten puolueiden vetovoimalle. Nuoret eivät välitä tällaisesta mahdollisuudesta vaikuttaa asioihin. He tekevät sen omilla tavoillaan, omissa ryhmissään, yhden asian puolesta, vaihtelevasti, energisesti ja aina uusia muotoja keksien. Tämä tuntuu hyvältä, mutta miten kokonaisuus saadaan toimimaan juuri lasten ja nuorten hyväksi nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä? Onko lastenkulttuurin valtiollisen toimenpide-ehdotuksen toiverikkaista verbeistä mitään seurausta?