Mielipide- ja kulttuurilehdet

Missä uudet ideat, tehdyt menetelmäsovellukset, kokoavat mietiskelyt ja arvioinnit oikein luuraavat? Olen huomannut, että erilaisissa kirjakeskusteluissa kovin harvoin muistetaan pienempien mielipide- ja kulttuurilehtien anti. Vuoden alku on mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että voi taas tarkistaa moniko yrittäjä on luopunut leikistä. Yksi harmittavainen takaisku oli lasten ja nuorten elokuva- ja mediapuolelle kurkottaneen Peili-lehden lopetus, eikä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran päätös Hiidenkiven lakkauttaminen sekään ollut kohottava uutinen. Kultti ry:n eli kulttuurilehtien yhteisen järjestön sivuilla on sentään vielä mukava määrä eri alojen suunnannäyttäjiä. Mutta yhä edelleen kerään ainakin yhden kappaleen menehtyneitä lehtiä - aikoinaan jo pidimme Tapiolan kirjastossa Espoossa Kuolleet lehdet -näyttelyn, joka kirvoitti hyvän määrän kommentteja niin tekijöiltä kuin lukijoilta. Niihin aikoihin vielä Komposti-lehtikin saatettiin sijoittaa maatalouden puolelle, ja Valo fysiikkaan.

Tammikuussa voi myös nähdä lehtien toimittajien sinnikkään viimeisen ponnistukset, kun edellisen vuoden neljäs numero pykätään Itellan jakoon ennen tammikuun loppua. Silloinhan postimaksukin muuttuu, jos ei tuota neljän numeron satsia saa kasaan. Taiteiden välisen tutkimuksen aikakauslehti Synteesi ehti mukaan, ja sieltähän saattoi poimia taas uuden määrittelyn vellovaan kirjallisuudenlajien joukkoon. Pekka Kuusiston jännä artikkeli käsittelee Poen, Kafkan ja Borgesin töitä ensyklopedisen novellin kautta. Siinäpä taas pähkäiltävää kaunon ja tiedon yhteensovittajille tietoproosan, faktion tai asiaproosan joukkoon.

Lastenkulttuurin ja -kirjallisuuden puolella mukaan ehti juuri ja juuri myös Virikkeitä eli IBBY Finlandin julkaisu, jota virittää Kaarina Kolu. Virikkeitä on ollut aina mielenkiintoinen, mutta nyt se pureutuu varsin mukavan monipuolisesti nimenomaan kirjan sähköiseen kenttään. Kolu kysyy, missä lastenkirjan kritiikki luuraa, ja onhan sitä hajallaan siellä täällä painetussa ja sähköisessä maailmassa. Kukapa muuten jaksaa etsiä ja haroa koko kenttää? Reetta Saine tekee kivan kokonaisuuden lukemisen uusista tavoista ja perään haastattelee sähkökirjan tuottajia ja jakelijoita tämän hetken tilanteesta. Tuntuu siltä, että kaikki vain odottavat henkeään pidätellen, milloin sähkökirja räjäyttää markkinat - tosiasia on, ettei e-kirja ole lyönyt itseään vielä kunnolla läpi - ja mitäs jos ei ehdikään lyödä, kun tulee jo jokin uusi, koukuttavampi systeemi? Virikkeitä -julkaisun monipuolisuuteen kuuluvat myös ajankohtaiset haastattelut (nyt palkitun kuvittajan Jani Ikosen mietteet e-kirjan kuvittamisesta), tapahtumat ja myös laajahkot arvioinnit uusista kirjoista.

Mutta edelleen kuten muissakin alan vastaavissa julkaisuissa arvioinnit ovat sieltä täältä, ehkäpä mieltymyksien mukaan, irrallisia. Laajempi katsauksia en ole nähnytkään kuin lastenkulttuurin aikakauskirjassa, Tyyris Tyllerössä, jonka tietokirjojen vuosittaisista arvioinneista ilmestyikin ensimmäinen erillisjulkaisu Mausteyrteistä ydinvoimaan - lasten- ja nuorten tietokirjallisuudesta 1980-2000.

Isommat julkaisut toki osaavat aikataulunsa. Lapsen maailma on luotettava ja informatiivinen sekin. Lapset ja vanhukset juhlivat yhdessä, saadaanko lapset siivoamaan, kodittomien ongelmat, huostaan otetut lapset - lehti on julkaisijansa, Lastensuojelun keskusliiton, näköinen. Mutta mukana on myös alan ammattimiehen, Ismo Loivamaan, vakituinen Kuukauden kirja-palsta. Nyt on vuorossa kotimaisen nuortenkirjan maailma, mistä Loivamaa löytää perhesurmiakin. Lasten sarjakuvien häviäminen askarruttaa myös.

Kirjastot - minkä asian puolesta?

Sitten kolahti postiluukusta Itellan vielä säntilliseltä postinkantajalta uusin Kirjastolehti, vuoden ensimmäinen teemanumero Lukeminen &Sisustus. Hetken pelkäsin pahinta; nyt ne ovat lähteneet Pienen pintaremontin ja Vuosisadan huoneremontin linjoille. Löytyihän numerosta toki lukunurkkauksen sisustuksesta, mutta muuten lehti oli vankasti kirjallisuuden puolella. Vai oliko? Kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relanderille oli kaveri kilauttanut ja ollut huolissaan kirjojen vähenemisestä kaikenmaailman tilpehöörien tieltä. Relander oli kilauttanut asiantuntijalle eli Helsinkiin johtajalle, joka vakuutti, että aineistosta ryhmä "muut" kattaa EHKÄ prosentin kymmenyksen tai pari. Helsingistä löytyy kolme kirjastoa, josta sitä MUUTA saa, ja muualta maasta ehkä jokunen.

Kyllä ei ole asia näin heppoinen. Mennään vain Espooseen, ja johan löytyy mahdollisuuksia ompelukoneista kahvinkeittoon, puurolautaseen aamusella, uuden napin tekemiseen ihmetulostimella ja niin edelleen. Olenpa kuullut, että toivottaisiin myös hengästyneille eläkeläisille mielellään paria rullatuolia - verenpainemittarinhan toki saa jo käyttöön. Kysymyksessä taitaa olla kuitenkin suhtautumisharha. Täysinäisellä vatsalla voi rauhallisin mielin syventyä kirjallisuuteen, kahvi piristää ja 3D-tulostimen tulosta odotellessaan noina tunteita on ihan kiva pyöriä kirjahyllyjen välissä. Kerettiläisenä sitä hiukan miettii, mikä on tulos-panos -suhde vaikkapa juuri tuon tulostuksen kohdalla. Kuinka monta neliömetriä tilaa viedään, ja kuinka monta asiakasta pystytään palvelemaan. Tuntuu siltä, että kirjasto on ajan hengessä ja huomannut, että cd-levyt esimerkiksi ovat vanhaa kamaa. Samalla voidaan musiikkipuolta pienentää ja luottaa siihen, että jossain on kyllä se yksi varastokappale. Jos sen löytää.

Kun Relander sanoo, että kirjastojen pitää panostaa viestintään, hän taitaa olla oikeassa. Kirjojen lainaaminen ei ole uutinen, sähköpora ja luistimet kenties. Mutta Kirjastolehden mukavan monipuolisesti taas kirjastomaailmaa esittelevässä numerossa on paljon esimerkkejä sutjakkaasti kirjastoon liittyvistä markkinointijipoista. Kirjastopyörä - joka muuten ensi lähti pyörimään Espoossa - on kätevä väline ja samalla mainostaja, arviointipalvelu pöytälaatikkokirjailijoille samaten Espoossa ihan mainio ja tarpeeseen muiden arviointitahojen rinnalla. Vanha työkaverini pedagoginen informaatikko Mikko Airaksinen myhäilee tyytyväisenä kuvissa, koska palvelulle on todella ollut kysyntää.

Personal trainer kirjastossa?

Tämäkin palvelu saattaa olla ihan mielenkiintoinen. Asiantuntija paneutuu lukemisongelmiisi täydellä tarmollaan ja valmistaa sinulle vaihtoehtoisia lukuversioita. Lukuvalmentaja ammattinimikkeenä saattaa herättää uteliasta ja varmaan myös vähän epäuskoistakin kulmakarvojen kohotusta. Ollaanko jo nyt niin pitkällä, että suomalaisille, noille lukemisen maailmanlaajuisesti pätevöityneille mestareille, tarvitaan lukuvalmennusta? Taisi se PISA-tutkimus olla ihan väärässä?
Asia täytyy varmaan miettiä toisinpäin. Lukuvalmentaja antaa lainaksi kirjastonhoidollista pätevyyttään ja opastaa tuhansien mahdollisuuksien viidakossa. Mainiota! Pelkään kuitenkin, että kun tämä valmennus lyö itsensä läpi, niin Silene Lehto, kirjailija ja Suomen ensimmäinen lukuvalmentaja, ei ehdi paljon muuta tekemäänkään. Milloin hän ehtii tutustua itse uusiin kirjoihin? Ehkä tässäkin on kysymys keisarin uusista vaatteista. Kautta aikojenhan kirjastoihmiset ovat olleet lukuvalmentajia ja opastaneet tiedon, taidon ja elämysten vauhtiradalla löytämään omanlaisensa polun.

Muuten - Kirjastolehden numeron olisi voinut otsikoida toisinkin: Keski-ikäiset naiset älkööt vaivautuko! Pääkirjoituksessaan Ira Koivu on löytänyt varsinaisen uutisankan (toivottavasti). Siinä nimittäin erään kunnan vapaa-aikalautakunnan puheenjohtaja ihmettelee, pitääkö yhteiskunnan ostaa keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja. Puheenjohtajan mielestä kirjasto on yliarvostettu paikka, eikä sinne tarvitsisi sijoittaa hirveitä summia.
Menkää tarkistamaan kunta ja lausuja Kirjastolehdestä, joka jo itsessään on vakuuttava vastaus. Hirveä summa varmaan onkin, kun keskimäärin kirjasto vie yhden prosentin kuntien budjetista.

Sarjakuvien pläjäykset

Sarjakuvien puolesta puhua Sarjainfo ehti sekin mukaan. Alan uutisista ja asioista koostuvassa lehdessä on myös paljon muuta, usein myös kattavia artikkeleita mm. sarjakuvasta koulussa, lastensarjakuvasta tai -lehdistä. Nyt 4/2013 kertoo muun muassa, että suomalainen sarjakuvatutkija Karin Kukkonen väitteli sarjakuvan tarinankerronnan keinoista: Storytelling Beyond Postmodernism: Fables and the Fairy Tale. Uusin juttu, Studying Comics And Graphic Novels käsittelee taas sarjakuvia etenkin narratologisen, tarinankerronnan viitekehyksessä. Mukana on mm. omaelämänkerrallisen sarjakuvan lajityypilliset piirteet. Tässäkin yhdistyvät kaksi tämän hetken "kuumaa" aihetta: tarinan käyttö eri puolilla mediakenttää politiikasta talouteen. Oikein panin merkille, kun Ruotsiin myytiin suomalainen yritys, niin ao toimitusjohtaja totesi, että tämä oli paras tarina joka näillä eväillä saatiin aikaiseksi. Toinen on taas omaelämänkerrallisuuden nousu kerronnan kärkeen. Onkohan sitä ruokkinut bensiinillä Merete Mazzarellan tolkullinen ja virikkeellistävä opas Elämä sanoiksi?

Sarjainfo esittelee myös mukavan kattavasti uutta sarjakuvaa. Varsinkin fantasian puolella Portti ja Tähtivaeltaja kiitettävästi pitävät satunnaisemmin alaa seuraavan mukana kuvioissa: niiden arvosteluosastot ovat erinomaisia ja kiinnostavia. Sarjainfossa esitellään tuo kolmas in-aihe eli sukupolvien välisen yhteiselon mahdollistava materiaali Anne Fisken albumin kautta. Bingo ja muita seikkailuja mummon kanssa (suom. Mikko Huusko, Sarjakuvakeskuksen julkaisuja) on varsinainen iloralli mummien maailmaan. Reetta-mummo pitää myssyä säällä kuin säällä, täyttää elämän tyhjät kohdat korttipeleillä, bingolla, vohveleilla ja joulun uusinnoilla. Ehkä ei itse sentään havittelisi näin ikiliikkuvaista adhd-sukulaista.

Satu Waltari on poissa

Tammikuussa poistui Satu Waltari joukostamme 82-vuotiaana. Hänen Hämärän matkamiehensä oli ja on eräs hyvin paljon omaan kirjoittamiseeni, ajatuksiini ja artikkeleihini vaikuttanut teos. Se on nyt otettava uudelleen esiin. Tämä on kirjan taikaa ja tehoa: yhä uudelleen se tulee ja ottaa syliinsä. Kiitos Viidennestä harharetkestä ja Hämärän lumosta.