Rahan, uutisten ja vallan jäljillä

Kesälomaan on totuttauduttava. Joskus kauan sitten matkaa kesämökille lähtöä odotti innokkaana. Mukana oli kivoja kirjoja, vintillä odottivat uudelleen lukemista Marsin sankarit, Tarzan ja pinot sarjakuvalehtiä. Mitähän tämmöisestä Outolasta ajattellaankaan tällä hetkellä? Maailman paino saattaa vaatia myös muunlaisiin kirjoihin tarttumista – ainakin jossakin välissä ennen palaamista arjen oravanpyörään? 

No, onhan meillä käyty jonkinmoista keskustelua sentään lasten ja nuortenkirjallisuuden olomuodoista ja tulevaisuudestakin. Niitä lukiessaan lekotellen tämänkin alkuvuoden antia voisi sulatella soveltaen. Otetaan vaikkapa HS 11.4.2026 Elämä & hyvinvointi -aukeamalla pohdittu ongelma Pitääkö sensuroida? Eli siis, kun veri vetää lukemaan lapsille Roope ankan ensimmäisestä kolikosta, on harkittava myös ahneuden ja kullanhimon mittaa. Onnistuu kyllä tässä ajassa mainiosti, ei tarvitse olla huolissaan. Tarzanin suhteen pitänee lukea uudestaan Paula Havasteen Tarzan ja valkoisen miehen salaisuus (Like 1998) maskuliinisesta identiteetistä. Itsesensuuri on sitten kai tekijän oma asia, jos haluaa poistaa kuvakirjoista hampurilaisen lihan. Runeberg totesi aikoinaan tämän hoituvan ihan keittiön puolella, kun lausahti lautasen saadessaan: Missä on pihvi?

Missä oikeat kuvittajat?

Ndéla Faye taas on haastatellut eri kirjallisuusalan toimijoita HS kulttuurissa 29.4.2026 otsikolla ”Lastenkirjojen kuvitukset moninaistuvat, tekijät eivät”. Ydinongelma näyttäisi olevan eritaustaisten lasten mukanaolon lisääntyminen varsinkin kuvakirjoissa, kun samalla kuvittajien moninaistumista ei tapahdukaan. Selvemmin siis haastatellun kirjastonhoitajan kiteytyksillä: ei riitä, että hahmot vain väritetään erilaisiksi. Pitää osallistaa ja tuntea myös näitä ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Jutussa on mielenkiintoisia piikkejä sinne tänne. Päälleliimattua, varovaista, ei haluta alleviivata, ei syvempää ymmärrystä. 

Pitäisikö yrittää tulkita miten vaikkapa Veera Salmi ja Mari Ahokoivu ovat ajatelleet asiat Heippakamun eskarisarjan tarinassa Tänään tuntuu (Otava 2026). Oppaana on Abdi, joka näyttää alussa jotenkin orvolta, mutta kehottaa silti kokeilemaan lukemisen harjoittelua. Sinä luet isot kirjaimet ja aikuinen pienet. Vinkkejä tulee heti alussa, kun mennään puistoon ja kerätään roskat ja muut talteen. Tölkkirahoilla ostetaan jäätelöä. Päiväkodissa leikitään kaikenlaista kuten superperhettä tai tanssimistä, mutta nyt mietitään tunteita. Niitä merkitään taululle, mutta Abdin tunnetta ei olekaan. Lopulta Abdi paljastaa, että perheeseen on tulossa uusi vauva! Asia kerrotaan pienen sarjakuvakertomuksen kautta, ja oikea tunne on siis SUPERONNELLINEN.

Miten tämä olisi pitänyt taustoittaa? Minusta kysymyksessä on kaikille lapsille ominainen tilanne – ja kaikki ovat iloisia Abdin puolesta.

Vielä oudommaksi käy arviointini Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin eli Fanni-sarjan tekijöiden Juno-sarjassa Yksinäinen Kosmo (kuv. Jauri Laakkonen, Otava 2026). Helppolukuinen kirja auttaa ratkaisemaan arjen ongelmatilanteita. Mutta ketä tässä autetaan? Sanoisin, että Juno-tyttö on ainakin itseään täynnä oleva turbovauhdikkaan jokapaikan höylän esikuva. Hän laatii monen kohdan suunnitelman auttaakseen yksinäistä uutta luokkalaista pääsemään parhaaksi kaverikseen. Kosmo on todellakin tässä tarinassa vain hiljainen ja ujo tyyppi, joka joutuu tungettelevan tytön kynsiin. Iho on kuin väritetyssä sarjakuvassa. Välillä selvitellään Junon tuntemuksia, ei Kosmon. On turhautumista, innostumista, turhautumista ja niin edelleen. Lopussa on sitten opetusta: pitää hyväksyä toisen erilaisuus – niin tai oma hyvyytensä: ”Kosmon kanssa on oikeastaan tosi helppo olla oma itsensä. Se tuntuu… ei hassummalta.” Voi hyvänen aika. 

Mutta helpotti ja innosti lukea toimttaja Aino Miikkulaisen kolumni Somen logiikkaa (HS 16.5.2026). Siinä ytimekkäästi kajotaan muun muassa lastenkirjoissa esiintyvään (ja ehkä alkaneeseenkin) lyhyiden lukujen ihanuuteen. Suomen akatemian tutkimuksessa todetaan, miten kirjallisuuskeskustelu löytyy yhä useammin sosiaalisen median alustoilta. Nopeaa reagointia, tunteiden herättämistä, näkyvyyden maksimointia, henkilökohtaisen kokemuksen korostamista!

”Se on omiaan hämärtämään myös faktion ja fiktion rajoja: mietitään vaikka autofiktion tai todellisiin henkilöihin perustuvan biofiktion suosiota.” Tuleeko romaaneihin yhä enemmän kommenttikulttuuria, selvärajaisuutta, nopea tunnistettavuus, oman navan kaivelua – ja lyhyet luvut?

Kirja luo asetelmia, odotuksia – ja ratkaisuja

Palkitun ”nakki lautasella” tietokirjailijan ja taloustoimittajan Elina Lappalaisen sarja Tornihuoneen salaseuran edesottamuksista on kasvanut jo kolmen kirjan mittaiseksi. Lyhyet luvut, paljon kuvitusta, tekstin lomassa tietoaukeamat tiivistämässä peruskohteen taustoja, kysymyksen asetteluja. 

Mutta faktan ja fiktion rajat eivät ole hämäriä, vaan minusta Lappalaisen tärkeiden asioiden käsittely on faktiota mainioimmillaan. Tämä taas riippuu myös hyvin rajatuista, kiinnostavista arkielämässä tapahtuvista kriiseistä. Ne saavat odottamaan ratkaisuja ja lukemaan loppuun saakka.

Lappalainen on valinnut keskushenkilöiksi neljä erilaista perhettä ja varhaisnuorta. Voidaan ajatella, että näin on tarkoitushakuista ja saadaan sopivasti erilaiset taustat ja pääteemaan keskushenkilö. Tyypit esitelläänkin heti ensi aukeamalla. On Haku, jonka äiti on yksinhuoltaja ja joutunut työttömäksi. Koko-tytön vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen sotaa pakoon. Äiti on sairaanhoitaja ja isä nuotiso-ohjaaja. Lumi-tytön äiti on politiikan toimittaja ja isä tutkija, kun taas Mikin äiti työskentelee peräti Suomen pankissa ja isä yrittäjänä.

Sopivasti siis tarjokkaita, kun aletaan käsitellä rahaa, valeuutisia tai valtaa ja demokratiaa! Keskushenkilöt saavat kuitenkin koko ajan lisää vivahteita tarinoiden edistyessä ja vauhdittuessa. Erikseen voisi vielä mainita Mitja Mikael Malinin laajan kuvitustyön niin hahmojen kuin erilaisten tietoosuuksien selventämisessä yksittäisissä ja sarjakuvamaisissa aukeamissa. Selkeät ja samalla luonteikkaat toimijat tukevat tarinaa – tekijöillä tuntuu olleen hyvä yhteistyö kokonaisuuden kokoamisessa.

Haku on K-popista kiinnostunut taitava laulaja ja pojalla on omiakin biisejä tulossa. Mutta halu saada kunnon väline omien musavideoiden tekemiseen houkuttaa tekemään väärän valinnan. Rahan jäljillä (Tammi 2023) kertoo, miten Haku tilaa salaa verkkokaupasta kalliin puhelimen. Lappalainen ymppää luontevasti kriisin selvittämisen yhteyteen niin kaverien tuen kuin äidin talouden tukimuotojen selvittelyä, käytännön ratkaisuja ja esimerkiksi käytettyjen puhelimien moninaiset mahdollisuudet. Taustoihin sulautuu kätevästi erilaisia rahaan liittyviä asioita pankista historiaan, talouden toimintamalleja, elämisen kuluja ja budjetointia, kiertotaloutta ja sijoittamista. 

Uutisten jäljillä (2024) puolestaan iskee ajankohtaiseen ongelmaan eli tekoälyllä tehtyyn valevideoon. Päähenkilönä on nyt Lumi, jota ilmeisesti joku kateellinen tekijä yrittää saattaa huonoon valoon. Häntä syytetään huijauksesta koulun tiedekilpailussa. Ongelma tuottaa paljon elävää toimintaa: epäilyjä, huhuja ja lisätietoja, joita selvitellään muun muassa toimittajaäidin työpaikassa sanomalehden tiloissa.

Tekoälyn paljastamisen kikkojen lisäksi puhutaan niin vääristä ja oikeista uutisista ja haastatellaan juttukeikalla tubettaja Joonaa. Mielenkiintoista ja ajankohtaista muuten on, että juuri taiteilijanimeä ZoneVD käyttävä Joona Leppälä sai Tietopöllö-palkinnon tänä vuonna. Ehkä tubettajille ominaista on antaa kirjoilleen kovin yleviä määritteitä: kiehtovan tiedon jäljillä, uskomattoman tiedon jäljillä, pelottavan tiedon jäljillä. Onkohan kuvassa ihan oikea ZoneVD? Lisäboonuksena tulee mukavaa touhua sanomalehden teosta ja mediayhtiön rahoituksesta.

Lumin piirteet täydentyvät tiedonhalulla, lukemisella ja analyyttisellä ajattelulla, Koko taas on sovittelevainen, iloinen ja mukana kaikissa asioiden järjestelyissä. Kun Kokon äiti päättää ryhtyä ehdokkaaksi kaupunginvaltuustoon, päästään sopivasti vähemmän varhaisnuorten kirjoissa käsiteltyyn valtarakentieden selvittelyyn. Tornihuoneen salaseura pääsee mukaan, kun ollaan Vallan jäljillä (2025) ja äiti jotuu vaarallisessa risteyksessä auto-onnettomuuteen. Kipsatun jalankin kanssa porukka päättää yrittää ja keksiä keinoja kertoa ehdokkaasta ja ajatuksista. Valtuuston kokoustakin seurataan, kun risteykseen saadaan uusia järjestelyitä ehdotusten pohjalta. Ovelasti päähenkilöiden ja heidän perheittensä kautta esitellään niin suuntautumista ja perusteluja kuin nelikenttään sijoitettua yhteenvetoa. Aika monta oleellista kysymystä tulee myös mietittyä, kun tutustuu Kokon äidin vaaliteemoihin. 

Mutta mitä ihmettä? Juuri kun alkaa jännittää, minkä jäljille seuraavaksi lähdetään puuhakkaan ja kunnianhimoitsen Mikin kanssa, takakansi tyrmää: ”Kansalaistaitoja käsittelevän trilogian päätösosassa sukelletaan vaikuttamisen ja politiikan maailmaan.” Jääkö nyt todella käsittelemättä Mihin halu saada nopeasti päätöksiä, maailman parantaminen ja uuden teknologian mahdollisuudet? Vai veikö Zone VD jo kaikki aiheet?

Onneksi voi jatkaa tutkimista

Tuntuu siltä, että parina viime vuonna on kustantajien taholta toimeliaasti etsitty sopivia käännöskohteita ilmassa velloville kysymyksille. Elina Lappalaisen trilogian teemoja voi kätevästi jatkaa näin monelta suunnalta. Rahasta voi aina aloittaa kuten Tornihuoneen salaseura.

Talousvaikuttaja, sijoittaja, erityisnuorisotyöntekijä – osaamista löytyy Ronja Romsin ja Helena Rostedtin johdatuksesta Näin tehdään rahaa (WS 2026). Myös kouluissa on kierretty puhumassa. ”Rahatiedot nimittäin kuuluvat ihan kaikille.” Kuvitusta ei näytä tarvittavan, sen sijaan graafinen suunnittelu (Linda Pajunen) avittaa jaksottamista reippailla tekstivalinnoilla ja haastavilla väripohjilla. Ajateltu lukujärjestys tuottaa kokonaisuudessaan aika hyvin alaotsikon lupauksen: ”Kaikki mitä olet halunnut tietää rahasta ja sijoittamisesta.” Kiinnostusta ja sinnikkyyttä omaksuminen toki vaatii, kun lähdetään rahasta ja sen olemuksesta, mietitään tulonlähteitä verkostumista ja yhteisöllisyyttä ja aletaan budjetoida sekä säästää. Entä sijoittaminen, hyvät ja huonot velat? Lopussa pohditaan myös tulevaisuuden taloustaitoja ja tietysti motivaatiota. Teksti on tasaisen selkeää, mutta sen vetovoimaa nostattavat räväkät välitiivistykset, menetyneiden sijoittajien haastattelut ja vinkit. Kaikki tämä tuuttaus saattaa tuntua sekavltakin, mutta onneksi tekijät malttavat tiivistää lopuksi ydinkohdat. Matkaopas saattaa johdattaa ties mihin, mutta ainakin miettimään omaa polkuaan. 

Mitä on raha? (kuv. Martco Bonatti, suom. Mika Siimes. Nemo 2023) - tätä opasta voivat lukea myös salaa aikuiset, lupaa takakansi. Ainakin on mielenkiintoista jutella lasten kanssa yhdessä sukelluksesta mukavasti jaksoteltuun rahan pyöritykseen. Johdannossa pohditaan rahan olemusta ja liikkumista, ennen kuin syoksytään rahan toimintatapoihin ja historiaan. Oman lukunsaa saa pankkitoiminta, ansaitseminen ja lainaaminen sekä kuluttaminen ja säästäminen. Mielenkiintoinen aihe on puolestaan valtio ja raha. Suuriin kysymyksiin kuuluvat sitten voiko onnellisuutta ostaa tai miten tehdä maailmasta reilumpi paikka. Kuvitus on oleellinen osa lukemisen helpottamiseksi ja ymmärtämiseksi. Toteutus on sarjakuvamainen ja väliin kuin piirroselokuvasta poimittua, mutta vie tarpeeksi mukavasti mukanaan ja tarjoilee väliin kivoja lisäpoimintoja. Luulisin, että viimeistään valtio-osuuden tiedot verojen toimivuudesta, reiluudesta ja yhteisten varojen käytöstä kirvoittavat kommentteja varttuneemmaltakin.

Jos on jo pyörällä päästään kaikista sijoittamisoppaiden lukemisesta välipalana voi selailla tyypillistä jännien ja outojen raha-asioiden kavalkadia 100 asiaa rahasta (suom. Marketta Pyysalo, Lasten keskus 2025). Siitä totta tosiaan on ongittu esiin kaikki mahdollinen, ja näillähän tiedoilla voi sitten hiukan pröystäillä kovan tiedon jälkeen. Miten simpukoista ja ankeriaista tuli lopulta seteleitä ja kortteja? Kolikkoautomaateista Lontoon maratoniin, pienimmät kolikot ja vaahterasiirappivarkaat! Meklarit kuulkaa suoltavat kuusi sanaa sekunnissa… Kun rahan tuhoamisesta voi tehdä taidetta, niin puolestaan taiteen tuhoamisesta saa lisää rahaa. 

 Ne valeet, luulot ja väitteet

Lappalaisen Uutiten jäljillä voisi saada rinnalleen Joyce Grantin luotauksen Voiko se olla totta? (kuv. Kathleen Marcotte, suom. Jade Haapasalo. Kvaliti 2025). Nuorten tietokirjojen tekijä on kääntänyt sujuvasti tärkeän johdatuksen valeuutisten ja faktojen tarkistusten maailmaan. Lopussa luvataan tulokseksi virallisen valeuutisten tunnistajan diplomi. Mukana on nimittäin kiinnostavia väitteitä ja tositarinoitakin, joihin lukija joutuu ensin ottamaan kantaa: totta vai tarua, hyvät jutut ja virheiden sattuminen. Rajatapauksiako, kun ei ole täyttä valetta, mutta ei tottakaan? Tarkistuksiin annetaan paljon vinkkejä esimerkkien kautta, sopivasti myös haastetaan itse arvioimaan ja katsomaan sitten tuloksia. Hiukan suurpiirtenen piirroskuvitus noukkii kyllä esiin oleellisiakin asioita sopivalla ripauksella huumoria. Ja niin, kaupunki etsii vapaaehtoisia kanien halaajia. Oletko valmis?

Vallan jäjillä-kirjan sukulaiseksi voisi kutsua tätä politiikan pähkäilyä Mitä on politiikka (kuv. Kellan Stover, suom. Mika Siimes. Nemo 2025). Aiheesta harvemmin löytyy varhaisnuorille ja varttuneemillekaan kattavampia johdatuksia, joten tämä hyvin tehty käännäs ajaa todella asiaansa. Historian osuuden jälkeen pureudutaan vähän tarkemmin poliittisiin järjestelmiin, vaaleihin ja äänestämiseen. Pohdiskelevampaan osuuteen kuuluvat politiikan muutos ja ideologiat ja tietenkin suuret kysyymkset – ne on kerätty loppuun erikseen ihmisoikeuksista, sodista, sananvapaus, vankilat – näiden kanssa saa varmasti aikaan monia keskusteluja. Niin, kuinka media vaikuttaa politiikkaan, tämäkin on siellä. Kuvitustyyli on ehkä rajumpaa ja ärhäkkäämpää kuin rahasta puhuttaessa, mutta seuratkaapa millaisia tyyppejä kuvittaja esittelee politiikan kentiltä. 

Aina on hyvä muistaa, etteivät nämä kaikkia koskettavat aiheet ole vain tätä päivää. On tarpeellista silloin tällöin noukkia ns menneisyydestä hyvin tehtyjä ja koskettavia kuvauksia. Sellainen on esimerkiksi edelliseen valuutta-aikaan sijoittuva Kirsti Kivisen Mikko ja markat (kuv. Kikka Hammar, WS 1977). Mitkä kaikki muuttuvat elämässä, kun isä jää työttömäksi ja kaikki täytyy harkita uudelleen. Samanlaisia ongelmia, yhteispeliä, keskinäistä luottamusta ja tulevaisuuteen uskomista. 

Ratkasisu on toki lastenkirjalle ominaisen onnellinen. Toivottavasti se olisi sitä yhä useamin myös todellisuudessa.

Muumi, Kultainen Pökäle ja muut klassikot

 

Näin lukuviikkoa juhlittaessa näyttää valokeilaan päässeen hyvällä volyymillä ainakin Muumipeikko luojineen ja sukulaisineen. Miljoonayleisön kerännyt Pyrstötähtitempaus televiossa oli jo tämän vuoden äänikirjakliimaksi. Ehkä suosiota lisäsivät julkkislukijat etunenässä presidentti Stubb. Rennosti ja luontevasti tuntui Toven teksti soljuvan, joskin saman olisi voinut varmaan esittää myös alkuperäisellä kielellä? Mutta kuinka moni osallistuja ylitti itsensä performatiivisen esittämisen saralla?

Mitähän on odotettavissa kesän jälkeen, kun useat museonäyttelyt ovat jo vaihtuneet uusiin. Nyt on AD museon kätevästi Toven ja kirjojen maisemia yhdistelevä valokuvien kooste, lapsien peuhupaikat ja ajankohtainen teema Pako muumilaaksoon ja rauhan tyyssijan kokemiseen. On koko Janssonin perheen taideluomuksia esittelevä katsaus HAMissa. On Sofia Janssonin avautuminen perheen salolen tuntemuksista ja ristiriidoista, on innostuneita lehtiartikkeleita muun muassa Toven roolista vapautuneen naisen pukeutumistyylistä. 

Tove oli muuten myös paneutuva kriitikko. Löysin muistoja poikivan Arvi Jokisen valokuvan "esiFinlandian" Topeliuspalkinnon raadista puheenjohtajanaan Eila Pennanen, missä kuuntelin vieressä Toven tarkkoja analyysejä ehdokkaista. 

On liuta sekä muumeja hyväksikäyttäviä uudelleen mallinnettuja tarinoita ja filmipohjia, mutta myös kiinnostavia tietokirjoja kuten vaikkapa Pikku Myyn ötökkäkirja (WS 2022), Muumimamman sienikirja (keittotaidoista puhumattkaan) (WS 2023) tai Muumi venekirja (WS 24). Uusin tulokas vie luontoon sekin, JohannaViireahon Muumimamman puutarha (WS 2026). Sarja erilaisista tietokirjoista Muumien suojeluksessa on ollut mainio idea ja korkeatasoinen kokonaisuus. Nyt se täydentyy pihamaan kukkien esittelyillä. Parisataa lajia pioneista daalioihin ja syreeneistä hortensioihin ja ruusuihin – niitähän näkee kirjoissa Muumimamman hoidossa. Mutta sisällysluettelo vierittää houkuttelevasti esille myös sipulikukat, kukkivat puut, kukat ja pensaat, köynnökset ja erikseen vielä kesäkukat kukkaniittyineen. Alun yleiskatsaus ja selitykset ovat ytimekkäitä ja selkeitä: kasvupaikkojen suositukset, kasvuvyöhykkeet, maaperä ja multa, ravinteet ja ideoita luonnonmukaiseen pihaan - bonuksena juttua miten siemenestä kasvatetaan kukkia. Pitää taas ihailla muidenkin mamman kirjojen kuvittajan, Anni Pöyhtärin, tenhoavaa kädenjälkeä – tulee ajatelleksi kuinka todella asiansa osaava taitava taiteilija saa kohteensä elämään paremmin kuin valokuvat.

Kun asialla on sekä hyvä kirjailija että muumit osaava kustannustoimittaja Katariina Heilala, voi myös syntyä raikasta ja monelta kantilta ajatteluttavaa sisältöä. Muumipeikon ja Pikku Myyn Luontoretki (WS 2026, kuv. Riina ja Sami Kaarla) on pienemmille tarkoitetun sarjan osa, joka kuitenkin avaa laajemminkin luonnon monimuotoisuutta. Yllättäen konserttia lähdetään kuuntelemaan metsään, missä myös hiljaisuudella on oma roolinsa. Keskusteltavaa ja kokeiltavaa! 

Taltuta ja naustiskele

Muumeista ei näytä pääsevän eroon tietenkään Maria Laakson Taltura klassikko!-sarjan osassa Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus (Tammi 2024, kuv. Johanna Rojola). Täytyisi olla katukielen muuttuvuuden ekspertti voidakseen sanoa, miten tekijän kaveruutta ja huumoria korostava tyyli iskee kohderyhmäänsä. Monesta klassikosta irtoaa kyllä kivoja pieniä irvailuja. Tove Janasson ilmoitti tykkäävänsä Tarzanista, ja tästä Apinain Tarzanin sisältämästä kielen ja lukemisen yhteydestä Laakso lohkaisee:” Tarzanin ylivertaisin temppu on oppia lukemaan ilman kykyä puhua. Myöskin myöhemmin saavutettu hämmästyttävä kaksikielisyyden muoto vaatii älliä: Tarzan osaa kirjoittaa englantia ja puhua ranskaa.” (Tuossa ei ole minun kirjoitusvirhettäni, vaanmTarzanin omaa kinkitystä.)

Mukana on Näkymätön lapsi ja muitakertomuksia ja samalla käydään sutjakasti läpi elämän vaiheita. No, ei enempää tutusta muumien saagasta, mutta pari hyvää havaintoa voi kirjata jäljentämisen ongemista: ”Monet myöhempien aikojen muumeja piirtäneet ovat varmasti kironneet muumien hankalaa naamavärkkiä, mutta Jansson oli taiteilijana niin virtuoosimaisen taitava, että hänen muumihahmonsa ilmaisevat tunnetiloja täydellisesti ilman suutakin.”

Tärkein osa taitaa olla viimeinen luku muumien bisneksiä hoitavasta yhtiöstä. ”Jos muumien mörkö on pelottava, niin mikään ei ole niin pelottava kuin Moomin Characters.Siellä missä MC istuu ei ehkä jäädy maa, mutta auta armias jos menet piirtämään muumeja ja julkaisemaan kuvan josskin vähänkin kaupallista tuotetta muistuttavassa tekeleessä. Moomin Characters-yhtiöllä on lauma täysladattuja hattivatteja, jotka he yhdellä pääkonttorissa tapahtuvalla napin painalluksella lähettävät onnettoman muumipiirturin kimppuun.” Tämän sai tuta tosiaan vaikkapa Image, jonka humoristisen omalajisesta kansikuvan muumista nousi ihan mukava häly. Lehti taipui. 

Kaikki kakasta?

Ehkä tämän takia Rojolakin piirsi iskevän kuvan Tovesta pensseli kädessään ja varjona muumi? Ja ehkä juuri sen vuoksi Muumit eivät esiinny toisen kirjallisuutta nuoremmille markkivoivan ja lajeja esittelevän Vesa Vahtikarin opuksessa Ravintola Kultainen Pökäle (Teos 2025). Kuvittaja Juhani Känkänen on muuten myös suosikkini poikavekkulin Apo Apposen tekijä. Vai olisiko syynä Maria Laakson huomio Muumien olemuksesta syntyneestä polemiikista: ”Kuinka usein kirjallisissa keskusteluissa onkaan pohdittu esimerkiksi sitä, miksi muumeilla ei ole sukuelimiä tai peräaukkoa – vain pyöreän kaarevaa muumimassaa? Miten muumit lisääntyvät, tai miten he ulostavat?”

No, itse en muista käyneeni lainkaan näin tärkeitä vertailuja, mutta Vesa Vahtokari lienee suosiolla jättänyt asian sikseen. Ravintola Kultainen Pökäle nimittäin on paikka, jonka asiakkaita yhdistää todella yhteinen nimittäjä. Kakka.

Kultaisen Pökäleen takakannen teksti on eräs hauskimmista, kenties oudoimmista lukemistani:” Siellä toki syödään – ja sitä valmistetaan – mutta varsinaisesti siellä ahmitaan kirjallisuutta. Oikeastaan se onkin opetusravintola: siellä opitaan kuvittelemaan elämää, niin kuin kirjallisuudessa ainakin joskus tehdään.” Kirja on kuulema ensisijaisesti kirjoitettu lapsille ja ennen kaikkea herättämään isoa kirjallista ruokahalua ja intoa tutkimusretkiin erilaisten kirjojen pariin. ”Sateenkaaren päässä voi odottaa vaikka kultainen pökäle.” Vielä hauskempaa on, että tekijä on antiikintutkija, joka on kenties lukenut liiankin monta kauno- ja tietokirjaa aiheesta. ”Muissa yhteyksissä, erityisesti pienten lasten vanhempana, hän on havainnut , että sen lisäksi, että kakkaaminen on välttämätöntä, se herättää monesti riemua.” 

Että että ei ole selkokieltä, eikä ole myöskään alun dialogi. Siinä Kirjallisuustieteilijä sontiainen selittää tyttärelleen kakkakirjan lukemisen jälkeen tämän esittämiä visaisia kysymyksiä. Mitä on kirjallisuus tai kakkakirjan laji tai laulujen sanoista tai aiheiden keksimisestä ja niin edelleen. Jotenkin tuntuu, että tässä luennossa ollaan jo isommalla kateederilla kuin lasten parissa. Vastaamatta jää tyttären viimeisin utelu: ”Isä, puhuit äsken maailmankirjallisuuden klassikoista. Mutta kuka oikein määrittelee, mikä teos on klassikko? Ja miksi niin monet klassikoina pidetyt teokset ovat miesten eikä naisten kirjoittamia?” 

Tähän täytynee kysyä selitystä Maria Laaksolta, joka on jo tottunut klassikkojen taltuttaja.

Kultaiset pökäleklassikot

Jos nyt sitten ajattelee kirjassa esiteltyjen kirjojen olevan klassikkoja, alku on ainakin vaativa: Kafka, Aristofanes ja Jorma Etto. Tietenkin muodot on muunnettu kakkmaisempaan tyyliin. Lyhyissä tekstikatkelmissa esiintyy sontiainen (Geotupes stercororius) Georg Lämsänä, kaiken ahmiva kreikkalainen lantakuoriainen ja Finlantiainen (Aphodius fennicus). Kollegani Jorma Etto hymähtäisi varmaan jossain kaukaisella rannalla tätä uutta näkyä. ”Se pysähtyy tässä ja ähkyy. Välillä se käy huutamassa vastarannalla ja ähkyy, ähkyy kuin löyyssä. Se on juuri ollut torilla juhlimassa jääkiekon maailmanmestaruutta. ”

Ja tuleehan sieltä kuuluisa kliimaksikin:” Se ei vastaa kysymyksiin, kysyy kun ei vastata, ja vastaa vasta sitten, kun ei enää kysytä. Metsä huokaa, tuuli ulvoo, vielä niitä honkia humisee. Sen suomalaisen lantakuoriaisen paras kaveri on on toinen samanlainen suomalainen lantakuoriainen. Eikä suomalaista lantakuoriaista erota toisesta suomalaisesta lantakuoriaisesta edes poliisi tai ravintola Kultaisen Pökäleen eteisvahtimestari, joka tuntee kaikki ötökät.”

Olisiko tämä esimerkki alun kirjatieteellisestä luennosta osasta plagiaatti? ”Minä olen kahlannut läpi maailmankirjallisuuden klassikot ja sanoisin, että vaikka ne eivät välttämättä ole kovinkaan erikoisia teoksia, niissä on kyllä oikein jauhettuina ja uudelleen muokattuina aineksia uusiin klassikoihin. Kirjailijat siis kierrättävät toisen kirjailijoiden tekstejä vähän niin kuin me kierrätämme kakkaa.” 

Kaikenkakkaavaksi tietokirjaksi Kultainen Pökäle kuitenkin suoriutuu loistavasti. Ensinnäkin se on jaettu loogisesti kolmeen osastoon: aamiainen, lounas ja illallinen. Mutta lisäksi jokaisen esitellyn kirjailijan perässä on todella mielenkiintoinen ja hyvin tehty kohdetta monelta puolelta valaiseva tietoteksti. Esimerkiksi Kafkan yhteydessä kerrotaan mistä kakka koostuu, Aristoteleelle suodaan kakan käsittelijöiden luonnekuva ja Etolle kakassa elävien sielunmaisemaa.

Elämää kakassa ja lajitaidetta

No, luulenpa, että aika moni alakoululainen on tässä vaiheessa luovuttanut ja kirjallisuuskriitikot riemastuneet? Tuoreen Suomen tietokirjailijat ry:n julkaisema aina mainio ja hyvin kommentoitu tietokirjaluettelo alakoululle uskoo lujasti tämän kestoaiheen tarpeellisuuteen. Tietokirjoja kuoluun. Lukuvinkkejä alakouluun ja esiopetukseen ovat koonneet Emma Honkanen, Danil Nummi ja professori Anna Mäntynen. Mielenkiintoista olisi toki kuulla heidän kohderyhmän analyysinsä tarkemmin kuin esittelytekstissä: ”Hauskassa teoksessa ahmitaan kirjallisuutta, opitaan kuvittelemaan elämää ja muistetaan se tärkein: kakka. Kirja on suunnattu lapsille ja heidä,vanhemmilleen, mutta sen huumori ja oivallukset naurattavat kaikkia.” 

Ehkäpä kuitenkin melkoinen liuta lastenkirjoja ja satuja on hellyttänyt uskomaan kakkagenren tarpeellisuuteen. On Pikku toukka paksulainen, Pikku prinssi, Kasper, Jesper ja Joonatan. Suomen kansan eläinsatuja, Jukka Itkosen Leikkihaitari, Janoschin Oi ihana Panama, Vappu Liipolan Mönkiäinen, Nalle Puh, Aisopoksen tarinoita, Hankiemon satuaarre, Richard Scarryn Iloiset eläinsadut. Yhtäkään samaa klassikkoa ei löydy Maria Laakson valinnoista, mutta olisinpa suonut Kultaiseen pökäleeseen edes Tarzanin. Joten yhdessä meillä lienee hyvä perusta väittelyihin ja uusien ehdokkaiden esilletuloon.

Vielä viimeisen pierun verran?

Minä luulin viime blogini jälkeen pääseväni yhä valokeilassa paistattelevista lastenkirjallisuuden bestsellereistä. Ei onnistunut. Sieltähän seuraava hyppäsi heti silmille, kun selailin Vuoden kauneimpien kirjojen listaa ja lastenkirjojen osastoa. Perustelut olivat toki aivan täydelliset.  

Saara Kekäläisen ja kuvittaja Rakastaja Robertin Apua, kirjassani on pieru (Tammi 2025) koko on melkoinen, 227 × 294 mm, sivuja 48, kirjapaino Livonia Print, paperi Lessebo Zero Offset ja kirjaintyyppikin n/a. Tämä on vakuuttavaa, mutta eikö perusteluissa ole jokin adjektiivi ja aisti hiukan ristiriidassa sisällön kanssa? ”Nykyaikainen ja raikas kokonaisuus, jota sitoo yhteen vahva kuvitus sekä leikkisä värien käsittely. Kirjan omintakeinen, eloisa kirjaintyyppi myötäilee taidokkaasti formaattia. Toteutus on loistava esimerkki riisutusta maksimaalisuudesta. Rajattu ja kontrasteja hyödyntävä väripaletti on tehokas valinta. Teos kutsuu näköaistin iloiseen leikkiin.”

Kyllä on vaikeaa tuo kuvituksen leikki. Pitää puhdistaa silmälasinsa entyistä tarkemmin, sillä kannen riisutusta maksimaalisuudesta ei oikein tahdo saada selvää. Sisällössä pieruilaan sitä paremmin, vaikka idea onkin kovin tuttua ”tässä kirjassa on jotain hullusti”-lajityyppiä. Sen vielä tehokkaampi ääripää on ”Älä lue tätä kirjaa!”

Taidan laittaa hajujen sinfonian nyt pakettiin harrastamalla uusinta lukuvillitystä eli performatiivista lukemista. Sen mestaruuskisat pidettiin äskettäin Helsingissä. Puhutaan siis ikään kuin esittävästä lukemisesta, jolla tehdään nimenomaan vaikutus toisiin julkisella paikalla – nin että ympärillä liikkuvat varmasti huomaavat, mitä luen.

Lastenkirja on tämän ikäisen miehen kourissa jo osoitus jostakin. Kun se on vielä klassikko tai Vuoden kaunein kirja, niin sitä vaikuttavampaa. Joskin oma suosikkini kyllä on edelleen Maailman yksinäisin pieru.

Päläpälä, tyynyn äänet, värinkäsitykset ja pussaava dinosaurus - neljä naista

 Kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen on hiljalleen kertynyt moninaisia kulkuja erilaisiin aistiherklkien ihmisten maailmaan. Niiden avulla voi aloitella tutustumista toisenlaiseen tapaan kokea ympäristöä, ihmisiä, itseään. 

Tuon sukeltamisenvoi esimerkiksi aloittaa neljällä toisenlaisella luotauksella, jotka valottavat niin äänien, värien, musiikin kuin tunteiden taajuuksia. Samalla voi nauttia hienoista oivalluksista, lukemisesta, silmien, sanojen ja värien kosketuksista.

Päläpäläpuheen salaisuudet

Nämä kirjat on mukavasti otettu mukaan myös erilaisiin palkintoehdokkaiden joukkoon, kuten Eveliina Talvitien Kukas muu kuin Lii (kuv. Jani Ikonen Enostone 2025) Runeberg Juniorin ryhmään. Punni-palkinnon sai puolestaan ensimmäinen osa eli Ai niin, minä olen muuten Lee (2024), joka antoi jo pohjan jatkolle - se syventää kiinnostavasti hiljaisuuden merkitystä erityislasten maailmassa. 

Lii kerää sanoja ja miettii niistä tulevia omia elämän asioita. Toiset ovat rentoja, toiset vaarallisia. Kirjat ovat mahtavia Liin mielestä. Mutistin elämäkin tulee yhä monipuolisemmaksi, kun valikoivan muistin erilaiset ongelmat selvennetään Liin kertomina. On jännitystä ihmisten seurassa, suhinaa korvissa ja keskittymiskyvyttömyyttä. Puhe kuulostaa todellakin päläpälältä. Ja kun Lii on oppinut olemaan hiljaa, niin yhä useammin tuntuu että puhuminen on useimmiten turhaa. Silloinkin kun haluaa sanoa jotain, sanat eivät irtoa vaan juuttuvat kurkkuun. Liin jopa kriittistä ja satiirista mietiskelyä kuvaavat hänen tarkat havaintonsa. Ihmiset eivät osaa kuunnella, vaan puhuvat toistensa päälle. Siis mukakeskustelee eri asioista. Sitten sanotaan, että olipa kiva jutella.

Lii on eräänlainen kaiken havainnoitsija. Epätavallisista, epäilyttävistä ja merkillisistä asioista kertyy melkoinen kokoelma myös kuvina: mukanakäsien hieronntaaa ja parvekkeen kirpeäää nauruua! Paras kaveri Lee taas ei koskaan pakota puhumaan niin kuin monet koulussa. Sano nyt jotain! Tärkeä kertomus ystävyyden synnystä ja jatkumisesta etenee. Leelle voi tehdä ehdotuksia vaikka kirjoittamalla. Koppakuoriaisen elämä on tutkisen arvoista. Isoveli on myös tukena - Milo miettii aina ensin pitkään kun häneltä kysyy. Lee taas tuntuu arvaavan ajatukset. 

Hänelle voi näyttää salaisen paikankin. Lampi ja sen herättämät kuvat aukenevat jännästi juuri tässä kohdassa neljän sivun haitariksi. Kun äidin saaman työtarjouksen takia muutetaan Brysseliin, kaikki menee uusiksi. Mutta Lee osaa asettaa taas asiat omalle kohdalleen. On hyvä pitää välillä etäisyyttä, ja hänkin puhuu videoouheluita äidilleen Intiaan. Kaalikaupunki on lopulta uusi ja kiintoisa tutkimuskohde.

Mainion syväluotauksen minä-muodossa heijastavat mietteet saavat myös Jami Ikosen kuvissa vaihtelevan ja tekstin tavoin vivahteikkaasti muuttuvan sisäisen maailman.

Sammuta tyyny!

Leena Virtasen Kaija! (kuv. Sanna Pelliccioni Teos 2025) oli kuvituksellaan ehdolla Rudolf Koivu-kilpailussa. Naisten elämää valottavien kirjojen seitsemäs, Kaija Saariahosta kertova, on mielestäni koko kavalkadin paras – ja ehkä koskettavinkin. Edelleen sarjan aikana olen miettinyt, miten kohderyhmä oikein määriteltäisiin. On Virtasen selkeä, helpoksi luonnehdittava teksti ja Pelliccionin tunnistettava kuvitusmaailma herkkine ja ilmavine aukeaminein. Kuvakirjamuoto saattaa eksyttää valikoijaa ajattelemaan lapsia samoin kuin tekstin helppolukuisuus. Esimerkiksi Saariahon kohdalla kaikki kulminoituu tiestä musiikin tekemiseen ja lopullisiin tuotoksiin – minkäikäisille ne ovatkaan? Helppo olisi sanoa, että kaikille toki, mutta niiden luokse olisi ensin päästävä ja ne olisi löydettävä. Tässäpä töitä arvostaville vanhemmille ja välittäjille. 

Mutta nyt itse Saariahon elämä pienenä tyynyn kuuntelijana, kitaran löytäjänä, kahdeksanvuotiaana pianonsoittajana, steinerkoululaisena, Sibelius-Akatemiaan pyrkijänä ja säveätäjäryhmän KORVAT AUKI! perustajana, on mitä mainioin ja haastavintässä johdatus myös erilaiseen maailman ja äänien hahmottamiseen. Virtanen on löytänyt hauskoja ja ilmaisevia yksityiskohtia päiväkirjasta (”Nukkumaan mennessään Kaija pyysi: Äiti, suljetko tyynyn?”).

Virtanen kertoo: ”Kaija sai sävellyksiinsä aiheita ympäriltään. Hän luki valtavasti ja kaikenlaista, usein myös runoja. Hän kuunteli äänten sävyjä, tunsi tuulen henkäykset iholla ja tuoksut nenässään. Saman Kaija oikeastaan teki jo lapsena. Näin hän itse muisteli: En osannut vielä lukea ja tuntui, että kieli heittelehti äänten ja erilaistenvärien ja tuntemusten väliä. Muistan kerran, kun yritinmerkitä muistiin ääniä, jotka olivat keltaisia ja hermostuneita.”  

Loppupuolella Saariahon saatua jo mainetta ja arvonantoa, kerrotaan vielä Musiikkitalon uruista, joiden hankkimiseen Kaija lahjoitti saamaansa perintöä. Ehkäpä tässä olisi kuvituksessa voinut saada vielä parempaa näkyvyyttä uruille kuin aukeamalla, missä katsojat ovat ympäri sivuja pieninä pallopäinä, eikä kokonaisuus oikein hahmotu. En oikein päässyt sisälle viimeiseen aukeamana tummine siveltimen vetoineen ja ihmishahmoineen Virtasen koskettavan lopputekstin vieressä. Sen sijaan oheinen kuva Kaijan mietteistä musiikin kohdentumisesta kuin avaruudessa on hieno oivallus.

Viimeiseksi jäänyttä trumpettikonserttoa esitettiin Musiikkitalossa täpötäydelle yleisölle. ”Esityksen loputtua yleisö oli pitkän aikaa aivan hiljaa. Kaija olisi varmasti nauttinut siitä, sillä juuri sitä sävellys kuvaa: säveltäjän poistumista jas hiljaisuutta. Surua ja rakkautta.”

Mikä färi olet sillo ko...

On hauska yhteensattuma, että Kaijan vieruskirjaksi voisi ottaa Heli Laaksosen ja Elina Warstan Ilone-runokirjan, jonka alaotsikko on Runoilijan värinkäsityksiä. Toinen etsii ja tulkitsee ja käyttää hyväkseen ääniä, toisille värit syntyvät ja saavat nimensä ja haastavat tutkimaan värien väriä ja väriopin salaisuuksia. En ole vielä nähnyt Heliä näiden runojensa kanssa palkintosijoilla, mutta hienosti Ilone sujuttautuu lastenkirjoihin erikoistuneen Orava-kustantamon alkutuotantoon.

Runoilijan värinkäsityksiä on nokkela alaotsikko, ja nimenomaan yhdellä äällä. Ja ovathan nämä niitä mainioita lukuhetkiä lounaisella murteella ainakin aikuisemman makuun lempifäreistä ja niiden rönsyämisestä mitä erilaisimpiin yhdistelmiin ja tode totta ”Kaik ei olsitä milt näyttä”. Oikeastaan on kysymyksessä trilogia, sillä samanlaista iloista vyörytystä on tarjolla myös Finlandia-ehdokkaana olleessa Aapine (Otava 2013 kuv. Elina Warsta) ja Ykköne (WS kuv. Anne Vasko WS 2018) – niilläkin omat alaotsikkonsa: aakkosii niil ko ymmärtävä jo puolest sanast tai tehtäis kerranki numro. 

 

Värit saadaan mukaan ymmärrettävissä ja oudoimmissa yhteyksissä Kevätjuhlapulmasta työhaastatteluun tai mitä maalari ei ehtiny maalama: ”Pääsiäisenä vast pulma ol: / oi miljona, miljona, miljona valkost muna! / Niist kuoriutus valmiiks keltasi tipui./ Kukas ne o jo kerjenny maalama?” 

 

Mutta hauskimmat analyysit ja kiinnostavimmat löytyvät kirjan lopusta, missä Hei ja Elina kertovat omia käsityksiään väreistä. Millä tavalla värirunokirjan tekeminen aloitetaan, mitä väri oikein on, värijärjestyksellä on väliä, väri on myös materiaa, mitä väri sanooja mitä se tarkoittaa ja niin edelleen. Ja mitä tämä teema iloisemmat värit oikeastaan tarkoittaa? Oikeastaan tämä tieto-osio olisi ollut oman pikku tietokirjansa arvoinen, niin paljon asiaa ja fundeeraamista siitä seuraa.

Mukaan on tehty erikseen niin puuhakirja kuin äänikirje eli milt färit mahta kuulosta? Sekä tietysti kirjan loppuun varmuuden vuoksi kommentoitu luettelo lounase suame hianouksist ilos ja opiks.

Dinosauruksenviha

Ja kun otetaan Suomen nuorisokirjailijoitten Topelius- ja Lydecken palkintoehdokkaiden listalta Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki ja kaiken maailman tunteet (kuv. Ninka Reittu Otava 2025), niin saadaa ehdokas tunneoppaiden hauskimpaan päähän. Pikkiriikin elämän tapahtumat oivasti sekä naurattavat, viihdyttävät ja vähän saavat nyökyttelemäänkin. Jokaisen tarinan jälkeen on ytimekäs analyysi kustakin tunteeta. Esimerkiksi pussaavalle dinosaurukselle voidaan olla vihaisia, väsähtäneen äidin reipastaminen tuottaa iloa ja niin edelleen ihan viimeiseen eli yhdeksänteen uuden leikkimökin herättämiin ajatuksiin. Innostus on ihmeellinen tunne, Lampela sanoo ja niin sitä voi Pikkiriikin kanssa kokea, ihan totta. 

Niin, alussa jäin miettimään kirjojen kohderyhmiä ja tavoitteita. Taitaa siihenkin antaa parhaimman vastauksen Heli Laaksonen Ilosen lopussa. ”Ajattelen Ilosen lukijoiksi joka sortin väri-ihmisiä – ja vielä erikseen ihania isovanhempia, lempeitä kummeja, hauskoja aikuiskavereita, jotka lukevat kirjaa tutulle mukulalle. Kuvittelen kirjaa tutkivien lasten sormia, pieniä korvia, suuria silmiä. Kysymyksiä ja vastauksia , tutustumista maailmaan, kieleen, väreihin. Läheisten pitää tietää toistensa värilemmikit ja -ällökit.”