Rahan, uutisten ja vallan jäljillä

Kesälomaan on totuttauduttava. Joskus kauan sitten matkaa kesämökille lähtöä odotti innokkaana. Mukana oli kivoja kirjoja, vintillä odottivat uudelleen lukemista Marsin sankarit, Tarzan ja pinot sarjakuvalehtiä. Mitähän tämmöisestä Outolasta ajattellaankaan tällä hetkellä? Maailman paino saattaa vaatia myös muunlaisiin kirjoihin tarttumista – ainakin jossakin välissä ennen palaamista arjen oravanpyörään? 

No, onhan meillä käyty jonkinmoista keskustelua sentään lasten ja nuortenkirjallisuuden olomuodoista ja tulevaisuudestakin. Niitä lukiessaan lekotellen tämänkin alkuvuoden antia voisi sulatella soveltaen. Otetaan vaikkapa HS 11.4.2026 Elämä & hyvinvointi -aukeamalla pohdittu ongelma Pitääkö sensuroida? Eli siis, kun veri vetää lukemaan lapsille Roope ankan ensimmäisestä kolikosta, on harkittava myös ahneuden ja kullanhimon mittaa. Onnistuu kyllä tässä ajassa mainiosti, ei tarvitse olla huolissaan. Tarzanin suhteen pitänee lukea uudestaan Paula Havasteen Tarzan ja valkoisen miehen salaisuus (Like 1998) maskuliinisesta identiteetistä. Itsesensuuri on sitten kai tekijän oma asia, jos haluaa poistaa kuvakirjoista hampurilaisen lihan. Runeberg totesi aikoinaan tämän hoituvan ihan keittiön puolella, kun lausahti lautasen saadessaan: Missä on pihvi?

Missä oikeat kuvittajat?

Ndéla Faye taas on haastatellut eri kirjallisuusalan toimijoita HS kulttuurissa 29.4.2026 otsikolla ”Lastenkirjojen kuvitukset moninaistuvat, tekijät eivät”. Ydinongelma näyttäisi olevan eritaustaisten lasten mukanaolon lisääntyminen varsinkin kuvakirjoissa, kun samalla kuvittajien moninaistumista ei tapahdukaan. Selvemmin siis haastatellun kirjastonhoitajan kiteytyksillä: ei riitä, että hahmot vain väritetään erilaisiksi. Pitää osallistaa ja tuntea myös näitä ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Jutussa on mielenkiintoisia piikkejä sinne tänne. Päälleliimattua, varovaista, ei haluta alleviivata, ei syvempää ymmärrystä. 

Pitäisikö yrittää tulkita miten vaikkapa Veera Salmi ja Mari Ahokoivu ovat ajatelleet asiat Heippakamun eskarisarjan tarinassa Tänään tuntuu (Otava 2026). Oppaana on Abdi, joka näyttää alussa jotenkin orvolta, mutta kehottaa silti kokeilemaan lukemisen harjoittelua. Sinä luet isot kirjaimet ja aikuinen pienet. Vinkkejä tulee heti alussa, kun mennään puistoon ja kerätään roskat ja muut talteen. Tölkkirahoilla ostetaan jäätelöä. Päiväkodissa leikitään kaikenlaista kuten superperhettä tai tanssimistä, mutta nyt mietitään tunteita. Niitä merkitään taululle, mutta Abdin tunnetta ei olekaan. Lopulta Abdi paljastaa, että perheeseen on tulossa uusi vauva! Asia kerrotaan pienen sarjakuvakertomuksen kautta, ja oikea tunne on siis SUPERONNELLINEN.

Miten tämä olisi pitänyt taustoittaa? Minusta kysymyksessä on kaikille lapsille ominainen tilanne – ja kaikki ovat iloisia Abdin puolesta.

Vielä oudommaksi käy arviointini Julia Pöyhösen ja Heidi Livingstonin eli Fanni-sarjan tekijöiden Juno-sarjassa Yksinäinen Kosmo (kuv. Jauri Laakkonen, Otava 2026). Helppolukuinen kirja auttaa ratkaisemaan arjen ongelmatilanteita. Mutta ketä tässä autetaan? Sanoisin, että Juno-tyttö on ainakin itseään täynnä oleva turbovauhdikkaan jokapaikan höylän esikuva. Hän laatii monen kohdan suunnitelman auttaakseen yksinäistä uutta luokkalaista pääsemään parhaaksi kaverikseen. Kosmo on todellakin tässä tarinassa vain hiljainen ja ujo tyyppi, joka joutuu tungettelevan tytön kynsiin. Iho on kuin väritetyssä sarjakuvassa. Välillä selvitellään Junon tuntemuksia, ei Kosmon. On turhautumista, innostumista, turhautumista ja niin edelleen. Lopussa on sitten opetusta: pitää hyväksyä toisen erilaisuus – niin tai oma hyvyytensä: ”Kosmon kanssa on oikeastaan tosi helppo olla oma itsensä. Se tuntuu… ei hassummalta.” Voi hyvänen aika. 

Mutta helpotti ja innosti lukea toimttaja Aino Miikkulaisen kolumni Somen logiikkaa (HS 16.5.2026). Siinä ytimekkäästi kajotaan muun muassa lastenkirjoissa esiintyvään (ja ehkä alkaneeseenkin) lyhyjen lukujen ihanuuteen. Suomen akatemian tutkimuksessa todetaan, miten kirjallisuuskeskustelu löytyy yhä useammin sosiaalisen median alustoilta. Nopeaa reagointia, tunteiden herättämistä, näkyvyyden maksimointia, henkilökohtaisen kokemuksen korostamista!

”Se on omiaan hämärtämään myös faktion ja fiktion rajoja: mietitään vaikka autofiktion tai todellisiin henkilöihin perustuvan biofiktion suosiota.” Tuleeko romaaneihin yhä enemmän kommenttikulttuuria, selvärajaisuutta, nopea tunnistettavuus, oman navan kaivelua – ja lyhyet luvut?

Kirja luo asetelmia, odotuksia – ja ratkaisuja

Palkitun ”nakki lautasella” tietokirjailijan ja taloustoimittajan Elina Lappalaisen sarja Tornihuoneen salaseuran edesottamuksista on kasvanut jo kolmen kirjan mittaiseksi. Lyhyet luvut, paljon kuvitusta, tekstin lomassa tietoaukeamat tiivistämässä peruskohteen taustoja, kysymyksen asetteluja. 

Mutta faktan ja fiktion rajat eivät ole hämäriä, vaan minusta Lapalaisen tärkeiden asioiden käsittely on faktiota mainioimmillaan. Tämä taas riippuu myös hyvin rajatuista, kiinnostavista arkielämässä tapahtuvista kriiseistä. Ne saavat odottamaan ratkaisuja ja lukemaan loppuun saakka.

Lappalainen on valinnut keskushenkilöiksi neljä erilaista perhettä ja varhaisnuorta. Voidaan ajatella, että näin on tarkoitushakuista ja saadaan sopivasti erilaiset taustat ja pääteemaan keskushenkilö. Tyypit esitelläänkin heti ensi aukeamalla. On Haku, jonka äiti on yksinhuoltaja ja joutunut työttömäksi. Koko-tytön vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen sotaa pakoon. Äiti on sairaanhoitaja ja isä nuotiso-ohjaaja. Lumi-tytön äiti on politiikan toimittaja ja isä tutkija, kun taas Mikin äiti työskentelee peräti Suomen pankissa ja isä yrittäjänä.

Sopivasti siis tarjokkaita, kun aletaan käsitellä rahaa, valeuutisia tai valtaa ja demokratiaa! Keskushenkilöt saavat kuitenkin koko ajan lisää vivahteita tarinoiden edistyessä ja vauhdittuessa. Erikseen voisi vielä mainita Mitja Mikael Malinin laajan kuvitustyön niin hamojen kuin erilaisten tietoosuuksien selventämisessä yksittäisissä ja sarjakuvamaisissa aukeamissa. Selkeät ja samalla luonteikkaat toimijat tukevat tarinaa – tekijöillä tuntuu olleen hyvä yhteistyö kokonaisuuden kokoamisessa.

Haku on K-popista kiinnostunut taitava laulaja ja pojalla on omiakin biisejä tulossa. Mutta halu saada kunnon väline omien musavideoiden tekemiseen houkuttaa tekemään väärän valinnan. Rahan jäljillä (Tammi 2023) kertoo, miten Haku tilaa salaa verkkokaupasta kalliin puhelimen. Lappalainen ymppää luontevasti kriisin selvittämisen yhteyteen niin kaverien tuen kuin äidin talouden tukimuotojen selvittelyä, käytännön ratkaisuja ja esimerkiksi käytettyjen puhelimien moninaiset mahdollisuudet. Taustoihin sulautuu kätevästi erilaisia rahaan liittyviä asioita pankista historiaan, talouden toimintamalleja, elämisen kuluja ja budjetointia, kiertotaloutta ja sijoittamista. 

Uutisten jäljillä (2024) puolestaan iskee ajankohtaiseen ongelmaan eli tekoälyllä tehtyyn valevideoon. Päähenkilönä on nyt Lumi, jota ilmeisesti joku kateellinen tekijä yrittää saattaa huonoon valoon. Häntä syytetään huijauksesta koulun tiedekilpailussa. Ongelma tuottaa paljon elävää toimintaa: epäilyjä, huhuja ja lisätietoja, joita selvitellään muun muassa toimittajaäidin työpaikassa sanomalehden tiloissa.

Tekoälyn paljastamisen kikkojen lisäksi puhutaan niin vääristä ja oikeista uutisista ja haastatellaan juttukeikalla tubettaja Joonaa. Mielenkiintoista ja ajankohtaista muuten on, että juuri taiteilijanimeä ZoneVD käyttävä Joona Leppälä sai Tietopöllö-palkinnon tänä vuonna. Ehkä tubettajille ominaista on antaa kirjoilleen kovin yleviä määritteitä: kiehtovan tiedon jäljillä, uskomattoman tiedon jäljillä, pelottavan tiedon jäljillä. Onkohan kuvassa ihan oikea ZoneVD? Lisäboonuksena tulee mukavaa touhua sanomalehden teosta ja mediayhtiön rahoituksesta.

Lumin piirteet täydentyvät tiedonhalulla, lukemisella ja analyyttisellä ajattelulla, Koko taas on sovittelevainen, iloinen ja mukana kaikissa asioiden järjestelyissä. Kun Kokon äiti päättää ryhtyä ehdokkaaksi kaupunginvaltuustoon, päästään mukaan vähemmän varhaisnuorten kirjoissa käsiteltyyn valtarakentieden selvittelyyn. Tornihuoneen salaseura pääsee mukaan, kun ollaan Vallan jäljillä (2025) ja äiti jotuu vaarallisessa risteyksessä auto-onnettomuuteen. Kipsatun jalankin kanssa porukka päättää yrittää ja keksiä keinoja kertoa ehdokkaasta ja ajatuksista. Valtuuston kokoukseen päästään mukaan, kun risteykseen saadaan uusia järjestelyitä ehdotusten pohjalta. Ovelasti päähenkilöiden ja heidän perheittensä kautta esitellään niin suuntautumista ja perusteluja kuin nelikenttään sijoitettua yhteenvetoa. Aika monta oleellista kysymystä tulee myös mietittyä, kun tutustuu Kokon äidin vaaliteemoihin. 

Mutta mitä ihmettä? Juuri kun alkaa jännittää, minkä jäljille seuraavaksi lähdetään puuhakkaan ja kunnianhimoitsen Mikin kanssa, takakansi tyrmää: ”Kansalaistaitoja käsittelevän trilogian päätösosassa sukelletaan vaikuttamisen ja politiikan maailmaan.” Jääkö nyt todella käsittelemättä Mihin halu saada nopeasti päätöksiä, maailman parantaminen ja uuden teknologian mahdollisuudet? Vai veikö Zone VD jo kaikki aiheet?

Onneksi voi jatkaa tutkimista

Tuntuu siltä, että parina viime vuonna on kustantajien taholta toimeliaasti etsitty sopivia käännöskohteita ilmassa velloville kysymyksille. Elina Lappalaisen trilogian teemoja voi kätevästi jatkaa näin monelta suunnalta. Rahasta voi aina aloittaa kuten Tornihuoneen salaseura.

Talousvaikuttaja, sijoittaja, erityisnuorisotyöntekijä – osaamista löytyy Ronja Romsin ja Helena Rostedtin johdatuksesta Näin tehdään rahaa (WS 2026). Myös kouluissa on kierretty puhumassa. ”Rahatiedot nimittäin kuuluvat ihan kaikille.” Kuvitusta ei näytä tarvittavan, sen sijaan graafinen suunnittelu (Linda Pajunen) avittaa jaksottamista reippailla tekstivalinnoilla ja haastavilla väripohjilla. Ajateltu lukujärjestys tuottaa kokonaisuudessaan aika hyvin alaotsikon lupauksen: ”Kaikki mitä olet halunnut tietää rahasta ja sijoittamisesta.” Kiinnostusta ja sinnikkyyttä omaksuminen toki vaatii, kun lähdetään rahasta ja sen olemuksesta, mietitään tulonlähteitä verkostumista ja yhteisöllisyyttä ja aletaan budjetoida sekä säästää. Entä sijoittaminen, hyvät ja huonot velat? Lopussa pohditaan myös tulevaisuuden taloustaitoja ja tietysti motivaatiota. Teksti on tasaisen selkeää, mutta sen vetovoimaa nostattavat räväkät välitiivistykset, menetyneiden sijoittajien haastattelut ja vinkit. Kaikki tämä tuuttaus saattaa tuntua sekavltakin, mutta onneksi tekijät malttavat tiivistää lopuksi ydinkohdat. Matkaopas saattaa johdattaa ties mihin, mutta ainakin miettimään omaa polkuaan. 

Mitä on raha? (kuv. Martco Bonatti, suom. Mika Siimes. Nemo 2023) - tätä opasta voivat lukea myös salaa aikuiset, lupaa takakansi. Ainakin on mielenkiintoista jutella lasten kanssa yhdessä sukelluksesta mukavasti jaksoteltuun rahan pyöritykseen. Johdannossa pohditaan rahan olemusta ja liikkumista, ennen kuin syoksytään rahan toimintatapoihin ja historiaan. Oman lukunsaa saa pankkitoiminta, ansaitseminen ja lainaaminen sekä kuluttaminen ja säästäminen. Mielenkiintoinen aihe on puolestaan valtio ja raha. Suuriin kysymyksiin kuuluvat sitten voiko onnellisuutta ostaa tai miten tehdä maailmasta reilumpi paikka. Kuvitus on oleellinen osa lukemisen helpottamiseksi ja ymmärtämiseksi. Toteutus on sarjakuvamainen ja väliin kuin piirroselokuvasta poimittua, mutta vie tarpeeksi mukavasti mukanaan ja tarjoilee väliin kivoja lisäpoimintoja. Luulisin, että viimeistään valtio-osuuden tiedot verojen toimivuudesta, reiluudesta ja yhteisten varojen käytöstä kirvoittavat kommentteja varttuneemmaltakin.

Jos on jo pyörällä päästään kaikista sijoittamisoppaiden lukemisesta välipalana voi selailla tyypillistä jännien ja outojen raha-asioiden kavalkadia 100 asiaa rahasta (suom. Marketta Pyysalo, Lasten keskus 2025). Siitä totta tosiaan on ongittu esiin kaikki mahdollinen, ja näillähän tiedoilla voi sitten hiukan pröystäillä kovan tiedon jälkeen. Miten simpukoista ja ankeriaista tuli lopulta seteleitä ja kortteja? Kolikkoautomaateista Lontoon maratoniin, pienimmät kolikot ja vaahterasiirappivarkaat! Meklarit kuulkaa suoltavat kuusi sanaa sekunnissa… Kun rahan tuhoamisesta voi tehdä taidetta, niin puolestaan taiteen tuhoamisesta saa lisää rahaa. 

 Ne valeet, luulot ja väitteet

Lappalaisen Uutiten jäljillä voisi saada rinnalleen Joyce Grantin luotauksen Voiko se olla totta? (kuv. Kathleen Marcotte, suom. Jade Haapasalo. Kvaliti 2025). Nuorten tietokirjojen tekijä on kääntänyt sujuvasti tärkeän johdatuksen valeuutisten ja faktojen tarkistusten maailmaan. Lopussa luvataan tulokseksi virallisen valeuutisten tunnistajan diplomi. Mukana on nimittäin kiinnostavia väitteitä ja tositarinoitakin, joihin lukija joutuu ensin ottamaan kantaa: totta vai tarua, hyvät jutut ja virheiden sattuminen. Rajatapauksiako, kun ei ole täyttä valetta, mutta ei tottakaan? Tarkistuksiin annetaan paljon vinkkejä esimerkkien kautta, sopivasti myös haastetaan itse arvioimaan ja katsomaan sitten tuloksia. Hiukan suurpiirtenen piirroskuvitus noukkii kyllä esiin oleellisiakin asioita sopivalla ripauksella huumoria. Ja niin, kaupunki etsii vapaaehtoisia kanien halaajia. Oletko valmis?

Vallan jäjillä-kirjan sukulaiseksi voisi kutsua tätä politiikan johdatusta Mitä on politiikka (kuv. Kellan Stover, suom. Mika Siimes. Nemo 2025). Aiheesta harvemmin löytyy varhaisnuorille ja varttuneemillekaan kattavampia johdatuksia, joten tämä hyvin tehty käännäs ajaa todella asiaansa. Historian osuuden jälkeen pureudutaan vähän tarkemmin poliittisiin järjestelmiin, vaaleihin ja äänestämiseenen. Pohdiskelevampaan osuuteen kuuluvat politiikan muutos ja ideologiat ja tietenkin suuret kysyymkset – ne on kerätty loppuun erikseen ihmisoikeuksista, sodista, sananvapaus, vankilat – näiden kanssa saa varmasti aikaan monia keskusteluja. Niin, kuinka media vaikuttaa politiikkaan, tämäkin on siellä. Kuvitustyyli on ehkä rajumpaa ja ärhäkkäämpää kuin rahasta puhuttaessa, mutta seuratkaapa millaisia tyyppejä kuvittaja esittelee politiikan kentiltä. 

Aina on hyvä muistaa, etteivät nämä kaikkia koskettavat aiheet ole vain tätä päivää. On tarpeellista silloin tällöin noukkia ns menneisyydestä hyvin tehtyjä ja koskettavia kuvauksia. Sellainen on esimerkiksi edelliseen valuutta-aikaan sijoittuva Kirsati Kivisen Mikko ja markat (kuv. Kikka Hammar, WS 1977). Mitkä kaikki muuttuvat elämässä, kun isä jää työttömäksi ja kaikki täytyy harkita uudelleen. Samanlaisia ongelmia, yhteispeliä, keskinäistä luottamusta ja tulevaisuuteen uskomista. 

Ratkasisu on toki lastenkirjalle ominaisen onnellinen. Toivottavasti se olisi sitä yhä useamin myös todellisuudessa.