Elonkirjo ja Kukkumuu

 Lähivuodet ovat olleet suotuisia kotimaiselle lasten ja nuorten tietokirjallisuudelle. Ainakin aiheiden kirjo on vakuuttava: rasismista muoviin, kaivinkoneista jääkauteen, roboteista evoluutioon. Kiinnostavaa kuitenkin tutustua ensin teoksiin, jotka antavat koko perheelle tukea ja tietoa.  Onko kysymys kirjatyypistä, jota mieluusti takakannessakin mainostetaan ikäryhmille ensimmäisestä vuodesta sataan? Onhan niissä johdattelijoinakin usein mummot, vaarit, tädit ja muut vankan tiedon tarjoajat.

Maailma haltuun

Puhelin näyttää päässeen pohdiskeltavaksi monelta kantilta Aino-Mari Tuurilla Puhelimen pomoksi – ota digimaailma haltuun (kuv. Lille Santaneni, Tammi 2022). Tekijä kasaa alkuun tosi paljon kysymyksiä, mutta pian niihin alkaa löytyä vastauksia. Miksi digilaitteet ovat niin kiinnostavia ja miksi niitä pitäisi ymmärtää? Jatkossa Tuuri kehrää ovelasti pohdittavaksi digilaitteiden idean kiinnittää huomiosi houkuttelemalla hauskuuden haluun ja viihteen paloon. Kysymysten äärellä jaetaan asiallisesti tutkittua tietoa paikalleen kivettyneestä kropasta tunteiden vaikutuksiin ihmissuhteissa, olisiko digilaitteista rauhankoneiksi tai riidankylvöstä ruuturatkaisuihin – mitä muuten silmäsi todella näkevät digilaitteiden kanssa. Mukana on tietoiskuja otsikolla Mieti!, kommentteja ja kuplapohdintoja. Kuvitus on ainakin rempseää ja rentoa ja tyypit tyylitelty sinnepäin.

Puhelimen pomoksi antaa hyvää tietotaustaa, kun on ensin puuhastellut lasten kanssa Kerttu Rahikan tarinalla Elsa ja Lauri tutustuvat puhelimiin (kuv. Nadja Sarell, Mäkelä 2022)

Sarjan tässä osassa mummon ja vaarin ullakolta löytyy vanhoja koneita. Lapset keksivät tehdä uudella puhelimella videoelokuvan vanhoista otsikolla Kuka soittaa? Homma sujuu mainiosti, kun kaikki näyttelevät antaumuksella ja pukeutuvatkin erilaisiin asusteisiin ajan hengen mukaisesti. Esityksestä tulee hieno, kun se vielä välitetään suoraan puhelimella television ruudulle. Kirjan lopussa on laajahko selventävä tieto-osuus puhelimen keksijöistä ja kehityksestä, matkapuhelinten malleista 1980-luvusta lähtien, älypuhelimen sisus, tukiverkot ja käyttövinkkejä – mutta myös muistutuksia tilanteista, milloin et tarvitse puhelinta. Nadja Sarellin tutut hahmot kirmailevat aukeamilla vauhdikkaasti.

Puhelin on jossakin taustalla myös Pinja Meretojan Aikamatkassa (Tammi 2022). Alaotsikkona on miten telefoonista tuli älykäs ja matka alkaa Kaisu-tädin kanssa kirpputorilta. Vanhan aapisen myötä selvitetään erilaisia kirjoitusjärjestelmiä, valoisuutta ja sähköä, kunnes päästään valokuvaukseen. Lennätin ja radio enteilevät vanhan puhelimen löytymistä ja siitäpä television voittokulku johtaa äänentoiston uusiin ulottuvuuksiin. Mitäpä enää voi tehdä vanhalla tietokoneellakaan muista härveleistä puhumattakaan? ”Mutta kyllä kaikki vanhat rikkonaisetkin laitteet kannattaa viedä vaikka kierrätyskeskukseen. Jos sielläkään tavaroille ei enää löydetä käyttöä, niistä erotellaan eri materiaalit, joista iso osa päätyy uusiokäyttöön.” Nokian matopelistä Snakesta internetiin, mutta missä ihmeessä se älypuhelin viipyy? Lähes viimeisellä sivulla selviää, että kaikki tähän asti kirpparilla käyty laitepohdiskelu onkin älypuhelimeen soviteltuja ominaisuuksia. Hyvä näin, ja vaikka kehyskertomus kirpputorilta onkin aika mekaaninen, niin kierrätykseen saadaan ytyä. Kirjan lopussa on kierrättämisen periaatteet, keksintöjen aikajana ja yllätys yllätys, jugurttipurkkipuhelimen rakennusohje. Keksinnöistä löytyisi runsaasti lisälukemista suppean lähdekirjallisuusluettelon lisäksi. Ehkäpä koko kirjan nimeä olisi kannattanut rustata selvemmin keksintöjen tai kierrättämisen puolelle.

Leikki leikkinä ja tarinana

Ideoita, luovuutta ja sotkuja tarjoaa Emmi Rapalan ja Iisa Juvan Leikki leikkinä (Tammi 2022). Lapsiperheen luovat hetket saavat tästäkin kirjasta jälleen kerran muistutuksen niistä yhteisten keksimisten iloista ja itsetunnon nostosta onnistuneiden tuotosten jälkeen. Kirjassa ei tosin suoraan sanota kuka korjaa jäljet, mutta kenties siinäkin olisi mukava pieni opetus arjen pakollisesta yhteistyöstä? Liian tarkkoja ohjeita ei anneta, joten kaikki perheen osapuolet pääsevät mukaan projektin etenemiseen. Vauvojen ideat on merkitty erikseen, muutoin ikäsuosituksia ei harrasteta.

Aluksi perustelut toiminnan tärkeydestä, sitten tarvikkeiden esittelyä ja hienoa, todetaan, että pieni taiteilija myös sotkee. Miten suojata (ja suojautua)? On väriharjoituksia, maalaustapoja, muovailua ja rakentelua taikinataikinasta hattaraan – apua, nämä ovat syötävän houkuttelevia. Yhteiset tiedetutkimukset kiinnostavat monen ikäisiä, vaahtomaalaus on kovin monen suosikki ja grafiikan kohdalla saa kivan annoksen tietoa eri tyyleistä. Kätevä on myös antaa paljon vinkkejä kysymykseen, mitä tehdä kaikilla lapsen taideteoksilla. Juhliin saa käytettyä monta tuotosta ja kavereiden kanssa on tosi siistiä(?) tehdä jättimaalausta ja kollaasia. Ja riemukkaat värivalokuvat todistavat onnistumisista.

Entäpä sitten Oona Kivelän Kukkumuu (kuv. Heidi Elokoski, Tammi 2022)? Siinä on tarinatreeniä jokaiseen päivään. ”Ihminen on luotu liikkumaan. Me voimme kävellä, juosta, ryömiä, pyöriä, pomppia, roikkua ja tanssia. Ei meitä ole tehty istumaan!””Mä uskon suhun ja siihen, että tulet oppimaan tosi paljon uutta” Sulla ja sun perheenjäsenillä on kaikilla ihan uskomattoman hienot kehot – vartalot, jotka ovat täynnä taikaa. Täynnä ihmeitä! Ne pystyvät ihan mihin vain!” Tämä kirja taitaa melkein saada meikäläisenkin hiukan uskomaan ja huutamaan siis aina onnistuessaan KUKKUMUU.

Aluksi tärkeitä ohjeita ja jumppatavaroita, sitten lähdetään viikon mittaiselle retkelle Oonan kanssa. Kuvitus on tehty humoristisesti yhdistellen Oonan (hm, kadehdittavan kimmoisan tuntuista malliesimerkkiä) ja piirrettyjä erimuotoisia lapsia – tämäkin mukava piirre. Muurahaismaanantaista seikkailusunnuntaihin sisältää selkeitä vinkkejä, tarkempia piirroskuvituksia ja kannustavaa mukanaoloa. Ehkäpä tuo hauskin on kuitenkin partyperjantai, kun silloin saa valita hyvää musiikkia, omavalintaisen tanssiasun ja muovipullon. Se on tosin tyhjä, koska markkeeraa mikrofonia. Eli tässä olisi Tutti fruttia.

Käännöksiä ihmisestä ja luonnosta

Monille Yuval Noah Hararin ihmisen outoa vaellusta ja kehittymistä pohtivat kirjat ovat tuttuja, mutta nuorille suunnattu (tai takakannen mukaan 9-99-vuotiaille) Pysäyttämätön ihminen (kuv. RicardZarlana Ruiz, Seppo Raudaskoski,WS 2022) on jo kuvituksensa takia houkutteleva ja otsikoiltaan jännittävä. Kuinka valloitimme maailman -tarkennus on jo lupaava.  Harari lähtee sisäkansiin kuvattujen historiamme aikajanan ja maailmankartan tukemana selvittämään, miten esivanhempamme tekivät maailmasta sen, mitä se on. Koska kysymyksessä on osa 1, niin saamme varmaan tietää vielä, miten me voimme päättää, mitä maailmasta tulee. Ihmiset ovat eläimiä, mikä on sapiensin supervoima, miten vanhempamme elivät ja mihin eläimet katosivat? Neljän perusotsikon alle on kirjailtu niin herkullisia yksityiskohtia, laajempia visioita kuin totuuksia, satuja ja uskomuksia. ”Me ihmiset emme ole vahvoja niin kuin leijonat, me emme ui yhtä hyvin kuin delfiinit, eikä meillä varsinkaan ole siipiä! Joten miten me päädyimme hallitsemaan planeettaa? Vastaus siihen kysymykseen on yksi merkillisimmistä tarinoista, jonka eläessäsi kuulet. Ja se on tositarina.”  Kuvitus tukee ja luo mielikuvia kuten tässä kalojen pyynnissä.

Elämän tarinaa on käsitelty eri tavoin jatkuvasti. Anna Claybournen Ihmeellinen evoluutio (kuv. Wesley Robins, suom. Ville Viitanen, WS 2020) on perinteisemmällä tavalla jaoteltu isokokoinen selvitys elämän pitkästä historiasta. Evoluution käsitteistön selventämisestä edetään maapallon menneisyyteen, suureen sukupuuhumme ja yhteisiin piirteisiin. Kysmyksiä esitetään: millaisia muutoksia meissä on tapahtunut, ihmeellisten aivojen saloja ja kehitymmekö todella edelleen. Erikseen puhutaan supersopeutujista ja evoluution erikoisuuksista. Selkeästi isoille aukeamille jaoteltu materiaali on helposti hahmoteltavissa.

Luonnon rikkaus ja suhteemme siihen? Juha Kauppinen kutsuu katsaustaan lyhyeksi oppimääräksi. Monimuotoisuus (kuv. Tuomas Kärkkäinen, Teos 2022) tarjoaa kyllä pureksittavaa moneen kertaan. Sisältö on jaoteltu selkeästi ja päättyy aina kysymykseen ja vastauksiin Mitä nyt pitäisi tehdä? Sitä ennen käydään läpi tekijän mukaan maailman röyhkein kysymys eli mihin monimuotoisuutta tarvitaan? Dinosaurukset ovat päässeet mukaan kysyttäessä kuinka olosuhteet ensin synnyttävät lajit ja ajavat ne sitten vaikeuksiin.

Kauppisen esitystapa on lähestyvä, omiin kokemuksiin väliin poikkeava, sinutteleva, väliin sarkastista ja humoristista. Mihin pieni lintu tarvitsee suuren metsän? Kultajoen taimenista päästään paratiisiniityn kaleidoskooppiin ja ilmaston lämpenemisen vaikutuksiin. Kuvitus on jäänyt lukujen sisältöä markkeeraavaksi esilehdeksi – taitavaa kuvankäsittelyä olisi mielellään nähnyt itse tekstinkin ydinkohtia selventämässä.

Mutta ihastuin todella tuoreeseen tämän vuoden tulokkaaseen Elonkirjoon (WS 2023) Miinä Mäki ja kuvittaja Anni Pöyhtäri veivät minut konkreettisesti ja kuin kädestä ohjaillen luontoomme, jota uhkaa katoaminen. Vaikka takakannen hehkutukselle solisevista puroista ja upottavista suonsilmäkkeistä voisi hiukan hymyillä, sisuksen materiaali saa pian vakavoitumaan ja hengästymään. ”Luonnon kirjo ei kuitenkaan piileskele vain ikimetsien kätköissä tai Lapin palsasoilla, vaan se on läsnä joka puolella ympärillämme. Elämän monimuotoisuus ei liioin voi säilyä eristettynä suojelualueiden saarekkeissa, vaan sitä on varjeltava kaikkialla. Myös kuolleet puut, rikkakasvit ja hyttysparvet ovat tärkeitä palasia elämän monimutkaisissa verkostoissa – elonkirjossa ei ole mitään turhaa.”

Luonnon poluilla ihmisen jäljet, muuttuvassa pohjoisessa luonnossa, metsän siimeksessä, suon aavalla, veden välkkeessä, rannalla ja aaltojen alla pääsen vaeltamaan ja nauttimaan – ja huolestumaan. Ihminen totta tosiaan on osa luontoa, mutta miksi perinneympäristöt hupenevat, miten käy niittykukkien ja perhosten tai pölyttäjien? Lopussa on tiivistykset miten voimme suojella elonkirjoja. Tumma, melkein musta aukeama, mutta valoa on hiukan taivaanrannassa.

Olen silloin tällöin harmitellut, kun luontokirjoissa usein käytetään kuvituksia ja kenties säästetään valokuvien hankinnoissa. Nyt en valita, Anni Pöyhtäri tekee upeaa työtä, käyttää taitavasti erilaisia taustoja ja yhdessä graafisen suunnittelija Kaisu Sandbergin kanssa luo Minna Mäen tietoteksteille kiinnostavat, selkeästi lukemista ohjaavat elävät aukeamat.

 Nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja jää vielä jäljelle iso liuta. Mutta onko määrästä laadun takeeksi? Miten vastaanottajat ja heidän tarpeensa ja kykynsä on otettu huomioon? Näihin kysymyksiin on parasta palata seuraavassa blogissa.