Finlandian luokat, luonto ja luottamus

Niinhän kävi kuten olin ounastellut. Lastenkirjallisuuden Finlandia ja 30 000 euroa meni Malmöön. Vastavuoroon tuli kuitenkin Pietarsaareen 100 000 kruunua Ellen Strömbergille August-palkinnosta ja nuortenromaanista Mehän vaan mennään siitä ohi (S&S). Olisiko tähän ollut enteitä, kun Strömberg kävi Monika Fagerholmin kirjoittajakursseilla? Monika nimittäin voitti Suomen edellisen Augustin 2005.

Kun lukijaFinlandian sai Reetta Niemelä Mustan kuun majatalostaan, niin lasten ja nuortenkirjojen kärjessä porhaltavat mitä oudoimmat mielikuvitushahmot. Reetalla niillä on kytkynsä suomalaiseen kansanmieleen ja tarinoihin. Sofia ja Amanda Chanfreaun Kirahvilla on tavattoman suureri sydän-fantasiassa luontokappaleet bongataan eri henkilöiden tarkasteluissa jopa parhaita nauruja keräten. Kirahvin äidin kaipuun ja sydämen jäätymisen lisäksi saattoi ihmetellä ja arvostaakin, miten lukujen otsikoihin oli löydetty luontomaailman asuttajista mitä oudoimpia ominaisuuksia.

Rajua palkintopuhetta

 

Diktaattorien puheissa korostuivat lukemisen tärkeys ja kirjallisuuden vivahteikas anti ihmisen elämään. Juontaja, näyttelijä ja peruskoulun opettaja Ernest Lawson tietysti puhui hiukan myös ongelmista ja lukemisen opettamisen vaatimuksista. Lastenkirjallisuuden voittajaparin haastattelu latistui valitettavasti tavanomaisiin kysymyksiin yhteistyöstä ja palkintosumman käytöstä ja jatkosuunnitelmista.

Julkisen huomion taisi kuitenkin kerätä kaunokirjallisuuden voittaja Iida Rauma, joka oli ymmärtänyt mahdollisuuden puhua suoraan laajemmalle yleisölle. Hänellä oli myös kanttia kritiikilleen, sillä Hävitys(kansi Tuomo Parikka) perustui omakohtaisiin kokemuksiin lasten asemasta yhteiskunnassa, koulumaailmassa ja väkivallan kohteena.

Iida Rauma aloitti räväkästi toteamalla, että kirjoilta on loppumassa lukijat. Hän ei kuitenkaan ollut niinkään huolissaan lukijakunnan katoamisesta kuin yhteiskunnallisen epätasa-arvon lisääntymisestä ja demokratian romahtamisesta.

”Nuorten lukutaidon heikentyminen – tai heikentäminen – on sen ytimessä. Ajatus viisitoistavuotiaasta, käytännössä lukutaidottomasta ihmisestä, on musertava. Hänen elämästään on viety yhdeksän vuotta, hänen vapauttaan on rajoitettu ja hänen itsemääräämiseensä on kajottu. Vastineeksi hän ei ole saanut edes tätä nykymaailman tärkeintä eloonjäämistaitoa.”

Rauma antoi epäsuorasti viitteitä myönteisistä keinoista puhuessaan vanhempiensa tuesta eli väsymättömästä lukemisesta lapselle. Ensimmäisen luokan ihana opettaja vei luokan joka viikko kirjastoon, mistä löytyi kannustava kirjastonhoitaja.

Termi eriytynyt lukutaito tarkoittaa eriarvoista ihmistä, Rauma toteaa. ”Lukutaitoinen ihminen on kriittinen ja hankalasti hallittava. Lukutaidoton ihminen puolustuskyvytön, huijattavissa ja heikoilla. On turha kuvitella, etteikö joku yrittäisi hyötyä tästä.”

 

Luottamukseen tukeutuminen

 

Aikaisemmin käytettiin uuvuttavuuteen saakka ilmiöiden selittämiseen tarina-termiä. Jopa lähikampaamosta tuli Hiustarinoita-niminen. Joukkuepeleistä – yhtiöiden erilaisista vuosituloksista puhumattakaan – selvitettiin, miten tästä nyt tuli tällainen tarina.

Äkkiä mukaan on tullut uusi termi. Luottamus. Oli oikein riemastuttavaa, kun niin jääkiekkomaajoukkueen valmentaja kuin Huuhkajien vastaava yhteen ääneen totesivat linnan kutsuilla, miten joukkueen peli rakentuu luottamuksen varaan. Koko joukkueen yksilöt ovat hioutuneet ja oppineet keskinäisen ryhmädynamiikan ja arvostuksen.

Rauno Haapaniemen ja Liisa Rainan uusin koulun toimintaa luotaava kirja on sopivasti aallon harjalla ja selittää pätevästi esimerkein, mistä on kyse ja mitä koulussa voidaan tehdä oppilaan eloonjäämisen tukemiseksi. Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen (Cultura 2022, kansi Pirre Vaijärvi) on tärkeä kirja niin opettajille, opettajakoulutukseen, vanhemmille – ja päättäjille.

Iida Raumallekin kirjasta voisi olla tukea ja luottamuksen lisäämistä koulun mahdollisuuksiin. Alaotsikon mukaisesti esimerkkeinä on useita käytännön koulutyössä saatuja tuloksia ja havaintoja sosiaalisen pääoman pedagogiikasta. Tekijät pääsevät hiukan briljeeraamaankin todetessaan, että jopa Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 3.4.2022 totesi Suomen kansallisaarteen olevan luottamus.

 

Miten hyvä elämä turvataan?

 

Tekijät aloittavat raflaavasti hekin. Kirjan syntyyn on vaikuttanut merkittävästi Koskelan koulupojan surma 2020, kertoo Rauno Haapaniemi. Miten joku voi jäädä noin yksin? Miksi uhrilla ei ollut suojaa antavaa sosiaalista verkostoa ja turvallisia ystäviä? Mitä pitäisi muuttaa koulussa ja tukitoimissa, jos kaikesta huolimatta tällainen on mahdollista?

Samoja ajatuksia Finlandian voittajan kanssa tulee kirjassakin esiin. ”Demokratiaa, moniarvoisuutta ja avoimuutta heikennetään autoritaariseen johtamiseen pyrkivien organisaatioiden taholta tarkoituksellisesti. Tehokkaammin se käy epäluulon kylvämisellä ja vastakkainasettelulla.  Ilman luottamusta maailma on rikki. Koulu voi vaikuttaa osaltaan koko yhteiskunnan hyvinvointiin vahvistamalla luottamusta.  Jokaisella pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet osallistua, rakentaa elämäänsä ja kuulua yhteisöön. Koulun tehtävä on kansalaiseksi kasvun tukeminen ja hyvän elämän mahdollistaminen.”

Tekijät miettivät, miten julkisuudessa koulumaailmaa on viime vuosikymmeninä käsitelty usein lasten ja nuorten ongelmien näkökulmasta. Kouluun on haluttu ja saatu yksilöiden ongelmiin erikoistuneita ammattihenkilöitä. Mutta vaikeuksien tunnistaminen ja niiden hoitaminen eivät ole toistaiseksi poistaneet syitä, jotka ongelmia aiheuttavat.

Osataanko riittävästi huomioida koulua lasten sosiaalisena kasvuympäristönä?

Haapaniemi ja Raina käsittelevät otsikoitaan viiden kokonaisuuden kautta teorian ja käytännön kautta. Neljännessä ja viidennessä puhutaan maallikkoakin kiinnostavasti Huuhkajien, Susijengin ja jääkiekon hymistämää luottamuksen rakentamista eli ryhmäilmiöitä opettajien tueksi heidän kehittäessään inhimillisen ja sosiaalisen pääoman kasvamisen vuorovaikutussuhteita.

Kiusaaminenkin saa oman ala-otsikkonsa. Tekijät kirjoittivat jo Helsingin Sanomien Vieraskynään 11.9.2021 kiusaamisesta ja pienryhmistä. Koulussa kaikki vuorovaikutus on julkista ja oppilaat yleensä varsin tietoisia vertaisryhmänsä tapahtumista. Suojaavat, merkitsevät kaverisuhteet ehkäisevät kiusaamista hyvin tehokkaasti. Jos yhteisö ei palkitse kiusaajaa ja tällä on vaara jäädä yksin, ei kiusaamiseen ole motivaatiota. Kiusaamisesta on helpompi kertoa ryhmässä, jolloin yksittäistä oppilasta ei voi pelotella tai leimata kantelupukiksi. Näkymätön voidaan tehdä näkyväksi erilaisin keinoin, esimerkiksi säännöllisten nimettömien ilmapiirikyselyjen avulla.

Mutta vain koulussa voidaan tasoittaa erilaisista taustoista johtuvaa sosiaalisen pääoman eroja. Se on osa koulun laajaa sivistystehtävää. Toivottavasti kirjan ympärillä alkanut kiinnostava keskustelu saa lisää lentoa eri lukijapiireistä.

 

Toimivatko kampanjat?

 

Iida Rauma epäili terävästi myös erilaisia lukemisen edistämiseen tähtääviä toimenpiteitä. ”Lastentarhanopettaja-äitini suree sitä, miten ääneen lukeminen on vähentynyt päiväkodeissa. Mieleeni on jäänyt hänen puheistaan ’lokakuu on lukukuu’-niminen kampanja. Äidistäni se oli kaamea. Lukemista ei opita kuukaudessa. Se opitaan, kun lapselle luetaan joka päivä, viikosta ja vuodesta toiseen. Niin kauan, että lapsi haluaa lukea itse.”

Laajempia yrityksiä näillä tiivistetyillä iskuotsikoilla on toki ollut. On komeasti julkisuudessa esiteltyjä järjestelytoimikuntia, työryhmiä, esittelytilaisuuksia, erilaisia toimenpide-ehdotuksia ja tuloksien esittelyjä. Mutta tosiaan, mitä todella on tapahtunut? Mitä on jäänyt käteen ehkä ensihuuman ja tukevan avustusmäärärahan laannuttua? Onko Iida Rauman loppukaneetissa todella perää? ”Lukutaidon ei pidä roikkua erilaisten kampanjoiden ja strategioiden varassa kuin löysässä hirressä. Sen ei pidä olla opetussuunnitelman sivujuonne tai ylimääräinen taakka loppuun uuvutettujen luokanopettajien niskassa."

Kuinkahan monessa kirjailijaillassa, opettajien kera vanhempainilloissa olen päässyt uuvuttamaan puhumalla lukuhingusta ja varhaisista yhteishetkistä. Taisin joskus tukeutua jopa tutkimukseen sikiö reagoimisesta lukemiseen ja musiikkiin. Silloin useammassakin paikassa ehdotettiin uusien vatsakirjojen tekemistä.

Mielestäni Lastenkirjainstituutin tämän vuoden Onnimanni-palkinto kuitenkin kiinnittää huomion juuri tänne alkulähtökohtiin. Se jaettiin Lukukeskuksen Lukulahja lapselle-ohjelmalle. Hanke on pyrkinyt nostamaan esiin lukemista tasavertaisesti kaikissa vauvaperheissä. Se on ensimmäinen meillä toteutettu valtakunnallinen, koko ikäluokan tavoittanut kirjalahjaohjelma.

Vauvaperheille on jaettu neuvolatarkastuksen yhteydessä kirjakassit jopa yhdeksällä kielellä. Säännöllinen ääneen lukeminen on hyödyllistä monin tavoin: varhaislapsuuden kokemukset vaikuttavat tehokkaasti myöhempiin lukukokemuksiin.

Mutta niinpä – miten hanke jatkuu? Jääkö sekin kertaluontoiseksi kampanjaksi Iida Rauman turhauttavaan listaan?

 

Entä lasten tunteet?

 

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta otti valtionpalkinnoissaan selvästi kantaa myös varhaislapsuuden tilanteisiin palkitessaan Fanni-norsun psykologiset otteet. Julia Pöyhösen, Heidi Livinstonin ja taiteilija Linnea Bellaminen Fanni-kirjoissa pieni norsu seikkailee eläinystäviensä kanssa. Suosittujen ongelmaratkaisukirjojen rakenteen mukaisesti tässäkin joudutaan tunnekuohujen valtaan, kiukustutaan tai pelätään. Eläimet yhdessä yrittävät käsitellä tunteita ja ymmärtää niiden syitä. Perustelujen mukaan tekijät ovat tunnistaneet käytännöllisiä tilanteita, joita lapset kokevat. Ote on myötätuntoinen, teot ja ilmeet ilmaisevat osuvasti tunteiden purkautumista.

Jokaisessa kirjassa on tieto-osuus vanhemmille sekä harjoituksia tunnetaitojen opetteluun. Älylaitteiden vetovoiman vierellä on entistä tärkeämpää pienestä pitäen harjoitella sosiaalisia taitoja, tunteiden tunnistamista, nimeämistä ja hallintaa.

Tosiaan, kun vanhemmat lukevat Iida Rauman vanhempien tapaan kirjoja lapsille innoissaan, kokemus välittyy entistä paremmin perheen pienemmille. Mutta eipä unohdeta ”tavallisia” kuvakirjojakaan. Oikeastaan mielestäni lähes kaikista kotimaista taitavista kuvakirjoistamme löytyy yllin kyllin tunnekasvatusta ja ongelmanratkaisuja – ilman tunnemittareita tai psykologin ohjeistusta. Niitä voi toki poimia mukaan Fanneista, Metsämarja Aittokosken Pikkulista oppimassa tunteita tai Maria Vilian Näkymättömästä repusta tai Maarit Kallion Murkensista ja hirmuisesta syysmyrskystä tai Tiina Nopolan Siiristä ja kainosta kurpitsasta tai Sanna Sofia Vuoren Leijona tulee tai…  

 Katri Kirkkopelto on jälleen tunteiden, ystävyyden ja harmituksen tulkkina erinomainen johdattelija. Jos yhden kirjan tähän juhlaan haluaisi lahjoittaa, niin käärisin paperiin Mollin joulun. Ottaisin sen jopa etukäteen riemastuttamaan pienempiä ja juttelemaan antamisen, kaveruuden ja toisen tunteiden tulkitsemisesta. Siellä on myös tämän joulun suttuisin joulupukki! Kyllä voi kirjan toisenkin kerran ottaa kääreistä ja kuunnella kun lahjansaaja tulkitsee sen omalla tavallaan.

Touhukkaan hm tasokasta joulua kirjojen parissa.