Murtautuja Mauri kohtaa Vorosen perheen

 Viimeisen lomaviikon aikana tuli viimeisteltyä luku-urakka eli rosvotarinat. Lasten ja varhaisnuorten dekkareissa oman lukunsa tosiaan muodostavat erilaiset rosvoperinteestä kumpuavat linjat – rikollisten perhe-elämä ja sitten, niin, aivan elävän elämän rosvoilut. Mutta miten on käynyt oikealle Aarresaari-linjalle ja merirosvojen romantiikalle?

 

Lopettaako vai jatkaako?

 

Hilkka Liitsolan esikoisen kohdalla (Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka. Mäkelä 2019) toivoin jo varteenotettavaa kilpailijaa J.P.Koskisen merirosvotarinoille. Kirjailijahan vaihtoi pääroolit ympäri. Laivoja johtavat naiset, ja melkoinen osa merirosvoistakin näyttää olevan riuskoja naisenpuolia. Tyypeissä on rosoisuutta ja huumoria jopa Ohukais-Paksukais-tyyliin.

Toinen osa – Kajonsaari (kansi Terhi Ekebom, Mäkelä 2021) – vaatii kyllä ensimmäisen seikkailun tuntemista, sillä tapahtumat jatkuvat suoraan edellisen loppuvaiheista. Liitsola kuljettaa edelleen lyhyissä luvuissaan juonta elävästi eteenpäin, vaihdellen ja sopivasti vinkkejä annostellen. Kieli on vivahteikasta, ja sitä lueskelee mieluusti.

Ounastelen kuitenkin toisen kirjan ongelmaa. Seikkailu etenee kuin olisi kiire päästä loppuun. Väliin on hiukan keinotekoisesti keksitty outo turkiskauppa tai Tortugan tietäjä, joka paljastaa Kajonsaaren paikan ja oman taustansa.

 Kajo-tyttö on löytänyt äitinsä. Nyt tämän sisko ohjaa merirosvolaivaa kohti isän piilopaikkaa.  Suhde äitiin on hienovaraisen taitavasti tulkittu. Ja saahan isän löytyminen pohjoisen saarelta mukavasti hengähtämään. Mutta liekö kirjalle tulossa jatkoa, kun monet kysymykset jäävät risteilemään mielessä. Missä isän äiti, mahtava Matriarkka, on? Minne Merenkiitäjä seuraavaksi suuntaa? No, ainakin Aarresaari-linjan palkinto on jo toistaiseksi hallussa. Kajon isä näyttää vanhan arkun. Täynnä kultaa..

 

Onko perhelinja jo jumiutunut kaavoihinsa?

 

Perheen rakenne on mieluusti väännetty nurin: vanhemmat ovat ns rikollisia, lapset opetetaan kunnioittamaan perinteitä, mutta ongelmia tuottaa kunnollisempi, jopa aivan lainkuuliainen yksilö.

Perhelinjaa on seurannut esimerkiksi Siri Kolun Me Rosvolat-sarja, jonka suosio näkyy painosten lukumäärässä ja elokuvatuotannossakin. Sieltä löytyy rosvoruokaa ja karaokea puhumattakaan aivan kuumasta kirjallisuuden tutkintalinjasta, Tarinataistelusta.

Ruotsalaisilla on Vorosen perheensä, meillä uusimpina tulokkaina Rudolf Rosvo ja Murtautuja Mauri. Eroja ei kumma kyllä suuremmalti löydä. Vorosen perheessä ja kultatimantissa (kuv. Per Gustavsson, Mäkelä 2021) kunnollinen kaveri on Niilo, joka ei pysty millään valehtelemaan. Tämä tuottaa ongelmia muille, joten äiti opettaa Niilolle sormien ristimisen niksin. Turhaan, tietysti. Kuvioihin kuuluvat myös vankilassa oleva mummi ystävättärensä Lissun kanssa sekä naivin hyväntahtoinen poliisi Jeppe Pollari.

Kun lehdessä mainostetaan kuin tarjottimella timanttinäyttelyä, koko suku ryntää puuhiin toisistaan tietämättä.

 Roope Lipastin Rudolf Rosvossa ja hirveässä suvussa (kuv. Anton Lipasti, Gummerus 2021) tuo kunnollinen luonnonoikku on itse Rudolf Rosvo, nuori poika, joka kävi kernaasti kylvyssä ja tuoksui puhtaalle. Rudolfin ongelmana ovat hurjat rosvot äiti ja isoäiti. Isä oli jo aikoja sitten karannut, kun ei kestänyt naisten meuhkaamista, huutamista ja melskaamista. Sekä Niilo että Rudolf yrittävät parhaansa saadakseen perheenjäsenet ojennukseen ja parantamaan tapansa.

Kuva Anton Lipasti

 Joukkoon liittyy Heli Rantalan Murtautuja Mauri (kuv. Netta Lehtola, WS 2021). Isokokoisessa kuvakirjassa pahamaineisen Murtautujien suvin kiltti vesa on siis Mauri, joka aiheuttaa syviä huokauksia perheessä. ”Pian huomattiin, että Mauri oli toisenlainen kuin sisaruksensa. Hän käyttäytyi aina moitteettomasti, sai opettajilta pelkkää kiitosta ja näki öisin kauniita unia.” Mauri ei yritä Niilon ja Rudolfin tapaan parantaa läheisiään, vaan siivoaa mieluummin jälkiä ja muuntaa ilkityöt kohteliaiksi versioiksi. On sanomattakin selvää, ettei Rudolf menesty joutuessaan rosvo-opiston pääsykokeisiin.

 

Ovatko nämä kulttuurieroja?

 

Yhden eron tosiaan löysin. Ruotsalaiset luottavat Niilon kykyyn selvitä aivan yksin, oman luontaisen hyvyytensä ansiosta. Toden sanoakseni Niilokin oppii livauttamaan yhden kerran valkoisen valheen. Kun Luihu-Lissu rakastuu Jeppe Pollariin ja lähettää tälle kaulanauhan ja kultatimantin tuhansien suukkojen kera, Niilolta pääsee: ”Onkohan se ollut hirveän kallis? Jeppe Pollari miettii. – On täytynyt olla, Niilo sanoo. – Mutta hän osti sen varmasti omilla rahoillaan.” Onko tässä avain ruotsalaisen moraalin kerroksiin?

 Suomalaiset viikarit Rudolf ja Mauri tarvitsevat puolestaan tomeraa naisenergiaa selviytyäkseen. Rudolfin palauttaessa vohkittua pyörää ja lasten leluja paikalle sukeltaa tyttö. ”Minä olen Mataleena, tiedenero, hän lopulta esittäytyi hieman leuhkasti ja nosti lasit otsaltaan. Rudolf tarttui hänen ojennettuun käteensä ja mutisi nimensä. Sitten he olivat tovin hiljaa. Lopulta Rudolf kysyi: Miten niin sinä olet nero? – Oi, minä vaan olen! Mataleena vastasi niin itsevarmasti, että olisi ollut epäkohteliasta kyseenalaistaa asiaa.”

Mauri puolestaan tapaa Pipsan, joka näyttää leikkivän poliisia, mutta onkin iloosi. ”Vähän niin kuin poliisi, mutta täysin epäonnistunut sellainen, Pipsa selitti innoissaan. – Iloosi jakelee sakkolappujen sijaan kehuja, rohkaisua ja hyvää mieltä!” Ilmeisesti poliisivanhempiensa hyväksymänä Pipsa ajelee keltaisella kuplavolkkarilla ja näkee joka paikassa hienoja mahdollisuuksia.

Tytöt saavat Rudolfista ja Maurista esiin ne eteenpäin vievät voimat. Rudolfin tie perheen opastamisessa jatkunee edelleen, mutta Mauri opiskelee tiloosiksi ja matkustelee ympäri maailmaa laittamassa paikkoja kuntoon Rooman Colosseumilta Pisan kaltevan tornin kautta Egyptin pyramideille. Ja tässä taitaa olla sitten kaunis loppu: Isä on tyytyväinen, kun Mauri tuunaa hänen sellinsäkin. Peilit avartavat ja murretut värit tuovat lämpöä!

 Vorosen perhe käyttää selkeää, joutuisaa kieltä, joka rytmittää runsasta humoristista kuvitusta. Roope Lipasti jakaa tekstinsä hiukan oudosti selkeisiin kappaleisiin – saattaa tuo helpottaa lukemista tai sitten ei – ja käyttää tuttuun tyyliinsä paljon runsasmuotoista kieltä ja pieniä humoristisia piikkejä. Anton Lipastin sarjakuvamainen robusti kuvituslinja näyttää herkkyytensä ainakin äidin ja isoäidin rosvomaisen hurjissa maskeerauksissa – äidillä siis on parta? Netta Lehtolan Rudolfin kuvituksessa on kivaa kontrastia pojan kiltteyden pehmeässä ilmentämisessä. Hän käyttää myös mainiosti aukeamilla suurien kuvien rinnalla sarjakuvamaista ripeää etenemistä.

 Todellisuuden häivähdyksiä

 Entä jos rosvo todella on omassa perheessä ja joutuu vankilaan? Totuus on toisenlainen kuin hilpeissä, melskaavissa ja jännittävissä ryöstöretkissä. Noora Alasen kuvakirjan nimi on selkeä. Miirun isä non vankilassa (kuv. Anne Muhonen. Kriminaalihuollon tukisäätiö 2020).

Tytöllä on ikävä isää. Tavallisessa kodissa on vain äiti ja vauva. Isä on vankilassa. Tekijä pyrkii arkipäiväistämään tilannetta, joka monesta lapsesta saattaa tuntua kummalliselta ja kauhealtakin. Kun isän taustoja ei sen kummemmin selvennetä, jää kuva kovin arkipäiväisestä tilanteesta. Tunteet toki ovat läsnä kuten ikävä ja odotus. Suuttumus saa myös vallan, kun Mira ei pääse tapaamaan isää vankilaan. 

 Takakannessa ideaa tarkennetaankin eli kirjan avulla pyritään opettamaan tunnetaitoja ja keinoja tunteiden säätelyyn. Harvemmilla lapsilla kuitenkin arkipäivän tilanne liittyy vankilaan, joka kuitenkin on kirjassa keskeisenä vankilassa käynteineen. Isä on ilmeisesti tehnyt jotakin vakavampaa, koska edessä monien vuosien odotus. Pienen lukijan ensimmäinen kysymys onkin, miksi isä on vankilassa. Kun otsikonkin ilmoittamaan perusongelmaan ei anneta mitään osviittoja, tunnetaitojakin on hankalampi siirtää omaan arkipäivään. Toki se onnistuu vertailemalla, mutta kirjan perustilanne on kovin kaukainen. Olisin odottanut, että ongelmana on nimenomaan juuri harvinaisempi perhetilanne ja keskittyminen rikokseen, rangaistukseen ja sen vaikutuksiin perheeseen, rangaistukseen ja sovituksen muotoihin.

Kuvitus on suuripiirteistä onnellisen tuntuista arkirealismia. Ristiriitatilanteiden karjkot erottuvat ja ehkä niiden pohjalta pääseekin juttelemaan ja miettimään eteenpäin yhteiskunnallisia ja yksilön ongelmia.

 

 

Änkyrämatojen sankari vastaan lantakuoriainen

 Sopivasti kesäloman jälkeen juuri ennen koulujen alkamista on veryttelynomaisesti syytä tarttua taas haastaviin opuksiin. Samalla voi opastaa uusia ja tottuneempia tiedonjanoajia koulun ihmeellisten uusien asioiden ja elämysten pariin. Ja ehkä luonnonkaan tärkeyttä ei kannata jättää heti taakseen.

Sami Saramäki

 Jukka Laajarinne taitaa olla nyt niitä mielenkiintoisimpia kotimaisia lasten ja nuorten tietokirjailijoitamme. Ainakaan kohteiden laajuus ei näytä hätkäyttävän. Ilmestyneiden kahden toivottavasti jatkoa saavan kaksikon aiheet kun liikkuvat tarinoista äärettömästä luonnon monimuotoisuutteen. Taustallakin on jo lastenkirjojen kohdalla juttuja matematiikasta ja isoäidin oudoista koneista muumifilosofiasta puhumattakaan. Teemoja löytyy vaikkapa ruoalla leikkimisestä, koska leikkinenhän on kielletty…

Martti Ruokonen

Niin Mahdottoman suurta puuta (Gaudeamus 2020) kuin Kadonneen madon jäljillä (Gaudeamus 2021) on ideoitu yhdessä Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijoiden kanssa, joten faktat taitavat olla kunnossa. Ja onhan toki Laajarinteella taustansa matematiikan ja filosofian opettajana.

Välittäjälle kirjat ovat miellyttäväkin haaste. Molemmissa on samoja sankareita mittarimato Oukasta pikkumuurahaiseen Riikkiseen saakka. Siinä välissä kieli saa mennä solmuun mököjäkäräisten ja mäihämainarien kanssa, mutta sinutteleva tyyli, runsas dialogi ja tietenkin Mari Luoman tenhoava kuvitus pitävät porukan kasassa.

 

Lue ensin pari kertaa

 Näin se on. Ennen esiintymistä (suositeltu ikähaitari 6-9-vuotiaille voisi kyllä olla paljon laajempi…) kannattaa perehtyä kunnolla ja miettiä tulevia kysymyksiä. Rakenteiden ja asioiden monimuotoisuus avautuu paloittain.

Oikeastaan Laajarinne on rakentanut kolme kerrosta Kadonneeseen matoonsa. Ensinnäkin hän ottaa lukijan haltuunsa suoraan osoitetulla juttelullaan ja kertoo kilpailusta veljensä kanssa: kumpi löytää enemmän erilaisia eläimiä kotipihaltaan? Aukeamalla löytyvätkin sitten löydetyt kohteet nimettyinä, ja niitä on kiva havainnoida ja etsiä. Mukaan tulee salavikaisia suojeluvinkkejä, ainakin laiskalle kesänviettäjälle sopivia: kieltäydy leikkaamasta nurmikkoa! Se antaa suojan niin monelle tärkeälle elukalle. Kun kertoja löytää vielä tutut ötökät eli Rikkisen ja Oukan, voi tietäväisesti esitellä niin hyönteishotelleja kuin pölytystä ja eläinten erilaista näköaistia.

 Kansi Martti Ruokonen

Mutta Laajarinteellä on tärkeämpääkin tekemistä – kunttamato Änkyrä on kadonnut! Ja tietysti heti tulee lasten kysymys: ”Onks noi nimet ihan oikeita vai pellejuttuja?” Mököjäkäräisistä vaikenen, mutta Änkyrästä  valmistautuneenavoin  rintaa röyhistäen todeta, että kyllä, ihan oikein. Vuonna 2014 professori Heikki Setälä keksi nimen Coghetti sphagnetorumille, änkyrämatojen heimoon kuuluvalle Suomen luonnon tärkeimmälle työläiselle. Kuntta on vanha suomalainen sana, joka tarkoittaa kuivan kangasmetsän pohjakerrosta, missä mato elelee. Laajarinteen huolestuminen tarttuu, koska mato on erittäin tarpeellinen. Se syö kaikkea ja sitten kakkaa ja sitten kasvit voivat käyttää taas näitä ravinteita.

 Tietoa monesta kerroksesta

 Änkyrää haetaan monista paikoista. Samalla aukeamilla kuvitukseen ilmestyy yhä enemmän erilaisia kohteita, joista saadaan perustietoa ja kysymyksiäkin: ”Leppäyökkösen toukka näyttää linnunkakalta. Miksi?” Välittäjä osallistuu hengessä mukaan (melkein tippa silmässä järkyttyneenä) etsintään ja lukee samalla esimerkiksi ravinteiden arvoituksista ja vaikkapa vain yhden lajin katoamisen seurauksia. Juonenpunonta opettaa vaikkapa miksi kannattaa etsiä Änkyrän omista paikoista. Missä eri lajit viihtyvät?

Vaaratkin uhkaavat, jos sisilisko huomaa Riikkisen. Eli onko luonto aika hirveäpaikka? Tämä kerros tarjoaa siis pohdintaa, kysymyksiä ja tehtäviä. On vaikkapa kolme erilaista autiota saarta. Minkälaiset mielikuvitusolennot pärjäisivät noissa olosuhteissa parhaiten? Entä joutuuko Riikkinen kihokin syötäväksi? Vaaraa aiheutuu myös vaikkapa loiskärpäsen munista, jos niitä ei saa irti. Nehän voivat syödä kantajansa elävältä! Pöpöjen kanssa ujutetaan mukaan muutakin bakteerioppia ja hyviä hoitokeinoja käsienpesusta alkaen. 

Ja mikä oikeastaan on hyödyllistä, mikä ei luonnossa? Hyttyset ovat ihmiselle riesa, mutta toisaalta ne ovat tärkeää ruokaa toisille. Kaikki osat ovat tarpeen eli: ”Ehkä hyttyset ovat ihan hyviä omalla paikallaan. Ne ovat ruuvi tai mutteri elämän vuoristoradassa.” 

 Laajarinteen tyylissä on hitunen hiukan verhoiltua itseironisuutta, kun puhutaan maailman monenlaisista ympäristöistä ja erilaisuuksista: ”Vaikka minä esimerkiksi olen viisas ja miellyttävä ihminen, kaksoisveljeni on joskus ihan tyhmä.” Se tietysti johtuu potkuhousuista. 

Mahdottoman suuressa puussakin tekijä heittää mukaan varmaan itsekseen myhäillen uusia näkökulmia vaikkapa jo tehtyyn puun ympärysmitan tulokseen. Entä jos mittaaja olisikin oikein pieni ja menisi läpi kaikki raot ja kuopatkin? Filosofisia mietteitä voi poimia sieltä täältä ja olisiko tuo Muumien elämänkatsomuskaan niin kaukana?

Luonnossa on paljon kakkaongelmia

 Kolmas Laajavuoren kohde onkin lantakuoriainen, joka kutsuttiin apuun Australian lehmänläjien hoitamiseksi. Tämä tuntui ensin hiukan haetulta, mutta päästiinhän sitä kautta puhumaan vieraslajeista. Ja miten koko homma päättyy? Onnellinen loppu tarvitaan, ja tietenkin Änkyrä löydetään.

Mutta kumpi voitti pihakilpailun? Enpä kerro, se on hauska juttu. Lopussa on kuitenkin myös muistilista ja vähänkö tulee sellainen tuskainen olo. Siinä on nimittäin melko monta asiaa, jotka ihmisen pitäisi hoitaa kuntoon myös omalta osaltaan. En taida uskaltaa laskea vielä pistesaldoani.

Kuvitus tietysti on oma kerroksensa. Kuten tuossa on tullut selväksi, Mari Luoman aukeamilla on menoa, vilskettä, hempeitä luontokuvia, isoja lähitarkastuksia, huumoria ja vertauskuvia.Kirjailijan tyyliin nämä sopivasti tietoa ja mielikuvitusta yhdistelevät osaset toimivat erinomaisesti.

Timo Mänttäri

Jukka Laajarinteen kirjalliset aiheet ryntäilevät siellä täällä ja paljolti aikuistenkin puolella eri lajeista toisiin. Sopinee toivoa tämän kertaisen välitysurakan jälkeen, että lisähaasteita tulisi lisää. Yhteiset hetket eri-ikäisten tiedonjanoajien kanssa ovat parhaimmillaan kaikille osapuolille mitä mainioin seikkailu ihmeellisten ja tärkeiden asioiden pariin