keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Lastenoikeuksien huutavat vääryydet - Prinsessa ja Batman


Lastenoikeuksien päivänä puhutaan tänä vuonna erityisesti oikeudesta omaan itseyteensä, identiteettiinsä. Lasten ja nuortenkirjallisuus on painiskellut tämänkin ongelman kanssa pitkään ja tuottanut eri tavoin tukevia samastumiskohteita ja ratkaisumalleja.
Mutta nimeltäänkin hienosti teemaan soveltuva Sukupuolena ihminen (2018) tuo esiin juuri marginaalissa olevia itseään hakevia ja löytäneitä nuoria. Oikeastaan teos sopii myös Sankaritarinoita-buumin monipuolistamiseen. Ja onneksi tiedonjulkistamisen neuvottelukunta nosti nämä tapaukset valtionpalkintojen joukkoon – nuortenkirjallisuuden Finlandia-raati ei siihen kyennyt. Samalla kirjan takana ollut projekti osoittaa, kuinka monipuolisesti voi tietoa käsitellä ja esittää.
 
 Tiedon välitystä monesta tuutista

Perustelut ovat niin hyvät, että referoin suoraan: ” Sukupuolena ihminen on projekti, joka esittelee monimediaisesti sukupuoli-identiteettien moninaisuutta. Projekti koostuu valokuvanäyttelystä, kirjasta ja verkkosivustosta, ja kokonaisuus yhdistää tutkimustietoa, kokemusasiantuntijuutta ja taidetta sujuvasti yhteen.
Transihmisiä kuvaava valokuvanäyttely on kiertänyt 26 kohteessa eri puolilla Suomea, Helsingistä Rovaniemelle ja Kuusankoskelta Lapualle. Vesa Tynin kuvat esittävät kohteensa heille merkityksellisissä ympäristöissä, kunnioittaen. Näyttelytilana on usein ollut yleinen kirjasto, jonka lakisääteisiin tehtäviin kuuluu edistää aktiivista kansalaisuutta, demokratiaa ja sananvapautta. Näiden asialla on myös Sukupuolena ihminen -projekti, kiihkoilematta ja turhia provosoimatta.
Sukupuolena ihminen -kirja on kattava esitys sukupuoli-identiteeteistä. Se on suunnattu nuorille, mutta soveltuu yhtä hyvin kenelle tahansa sukupuoli-identiteeteistä kiinnostuneelle. Se toimii epäilemättä tukena ja apuna identiteettiään etsivälle nuorelle, ja cis-sukupuolisten enemmistölle se toimii maailman ja ajattelun avartajana.
Verkkosivu kokoaa sukupuoli-identiteetiltään erilaisten ihmisten elämäntarinoita, sanoin ja kuvin, kokemuksensa esille nostaneita ihmisiä arvostaen.

Sukupuolena ihminen -projekti yhdistää onnistuneesti eri tiedonkeruun ja tiedonjulkistamisen muotoja. Tutkimus- ja kokemustietoa sekä eri julkaisumuotoja hyödyntävänä projektina se syventää ymmärrystä yhteiskunnallisesta ja jokaista yksilöä koskettavasta aihepiiristä, joka on samaan aikaan yksityinen ja yleinen. Lopputuloksena on informatiivinen ja inhimillinen kokonaisuus.”
Samaan teemaan liittyi myös esimerkiksi Riina Mattilan Järistyksiä (WS 2018), kirjoituskilpailussa palkittu esikoisromaani muun sukupuolisuudesta. Eelia ei tunne olevansa tyttö eikä poikakaan. Muutto toiselle paikkakunnalle ja lukioon muuttaa tilannetta ja löytyy uusia suvaitsevaisempia ystäviä ja samanhenkisyyttäkin. Rovaniemeläisen kirjastotyöntekijän tekstiblokit ovat tiukkaan pakattua tunnetta ja lyhyttä dialogia ja tupakanpään punaista hohdetta. Kunnes rakkaus tunnustetaan ja kerrotaan kotonakin. Draamaa annostellaan väliin kovin monin kerroksin. 


Selkokieli ulottuu laajemmalle!

Ennen ensi viikon suurta Finlandia-juhlaa kannattaa silmäillä vähemmälle huomiolle jääneitä tunnustuksia. Oikeastaan on väliin huvittavaakin nähdä, miten toimituksissa nostetaan paremmin esille vaikkapa mediajulkkisten rahalahjoituksia kuin vaikkapa juuri lasten ja nuortenkirjallisuuden kohteita.
Suomen tietokirjailijat ry:n Tietopöllö-palkinto on esimerkiksi ainoita juuri lasten ja nuorten puolelle sijoittuva tunnustus – ja jos halutaan tuijottaa euromääriä, niin ihan tuntuva sellainenkin. Tänä vuonna se myönnettiin lisäksi tärkeälle lajityypille eli selkokirjoille. Nehän tavoittavat kätevästi hyvinkin laajan kohdeyleisön mietityn esitystapansa puolesta kuten perusteluissakin todetaan. Tässä on kysymyksessä erilaisten lukijoiden oikeudet saada käsiinsä soveltuvaa lukemista kaikilta elämän aloilta.
 Seija Niinistö-Samela on pitkän linjan freelancetoimittaja ja kirjailija, jonka tietokirjoissa käsitellään niinkin erilaisia asioita kuin robotteja ja energiaa, fysiikkaa valon ja värien maailmassa, koirankasvatusta tai suomalaisen luonnon merkitystä. Teokset ovat monipuolistaneet lasten ja nuorten tietokirjallisuutemme alueita ja saaneet hyvää palautetta kansainvälisestikin. Taustalla ovat myös pienemmät laatukustantajat kuten Pieni Karhu ja Avain.
”Teoksia voi käyttää monella tapaa. Esimerkiksi kirjasta Robotti ihmisen apuna (Pieni karhu 2017) saa kätevästi vastauksia lasten usein esittämiin kysymyksiin. Selkeät, lyhyet luvut kertovat niin robottien historiasta kuin rakenteesta sekä robottien eri käyttömahdollisuuksista hoitotyöstä leluihin. Käyttämällä selkokieltä Niinistö-Samela tuo vaativia luonnontiedon ilmiöitä täysipainoisesti sellaisten lukijaryhmien saataville, joiden on vaikea ymmärtää yleiskielistä saati tieteellistä tekstiä. Kirjat eivät ole vain lasten ja nuorten lukulistalla, vaan selkokielen ansiosta niitä voivat käyttää myös muun muassa suomen kieltä vasta opiskelevat aikuiset. Ne ovat tiedon edistämistä niillekin, joiden muutoin olisi vaikeampi innostua kirjallisuuden lukemisesta.”

Kaarina Helakisa vaikuttaa yhä

 Hänen nimeään kantava palkinto on mukavasti nostanut esiin uusia ja vanhoja tekijöitä. Kätevästi tänä vuonna Otava lisäksi julkaisi Emmi Jormalaisen kuvittamana useammasta kokoelmasta kerätyn kokonaisuuden Pikku posetiivi. Kuvienkin perusteella loruissa ja runoissa huseeraavat enimmäkseen eläimet koirista lehmiin. Samalla Helakisan sanamagiikka ja lorurytmit vievät loruttajan ja lapsen mukaansa kielen ilmaisuista nautiskelemaan.
Olen kieli pitkällä odotellut, että jokin taho vihdoin nostaisi Hannele Lampelan hauskan ja persoonallisen kirjoittamisen esille. Helakisa-palkinto on omiaan juuri prinsessa Pikkiriikille. Ihan ytimekäs perustelukin toteaa, miten Lampela on kirjoillaan luonut ”samaistuttavan ja mieleenpainuvan hahmon, joka on yhtä aikaa prinsessa ja batman. Pikkiriikki on anarkistisuudessaan Pepin ja Eemelin perillinen, mutta silti tämän ajan lapsi. Lampela kertoo tarinansa sujuvasti ja hurmaavan hauskasti, ja hänen kirjansa ovat loistavia ääneen luettavia.”

 Varsinkin viimeistä toteamusta olen toistellut blogeissani ja ihan käytännössäkin, menestyksellä. Täytyy tosin suoda kirjailijalle välikirjakin, sillä Prinsessa Pikkiriikki ja huutava vääryys (Otava 2019) ei minua ihan samalla tavalla hetkauttanut kuin kolme aikaisempaa. Ninka Reitun hahmot ja tilanteet edelleen ovat mitä mainioimpia ja kannattavatkin tarinaa nyt enemmänkin. Onhan idea toki ok: Pikkiriikki kokoaa vanhemmille kuusi huutavaa vääryyttä ja neuvonsa niiden oikaisemiseen. On huoneen siivousta, ulkonäöstä, aikaisin heräämisestä (ehkäpä hauskin tapaus, kun vanhemmat narrataan nousemaan töihin aamuyöstä), pukeutumisesta, huomion keskipisteenä olemisesta ja tärkeimmästä: miksi aikuiset eivät voi olla yhtä viisaita kuin lapset? Mukaan mahtuu oivalluksia, kommelluksia, pientä opetusta – Pikkiriikkikin voi olla väärässä – mutta myös tutuntuntuista koheltamista: aikuisten muuttuminen lapsiksi on NIIIN hauskaa ja paljon käytetty versio muuallakin. Ehkä olen vähän niuho nyt, mutta vertaankin antia edellisiin, joissa tuo arjen ja pikkutytön maailman ottaminen omaksi on ollut hersyvää ja ihanan satiirista – kaikkien lukijoiden riemuksi. Eli kyllä tästä nauttii, mutta seuraavaa odotan vesi kielellämmällä. 


 Maailmalla voi olla toisin

Prinsessa Pikkiriikki on kuitenkin täydellä sydämellä lasten oikeuksien puolella ja todella hyvä ehdokas lähettilääksi koteihin, lastentarhoihin ja kouluihin.
Jotta asiat eivät olisi liian auvoisia, on syytä tarttua erinomaiseen dokumenttityyppiseen reportaasiin. Malala Yousafzain Meidän oli paettava (Tammi 2019) kertoo kirjoittajan ja yhdeksän muun tytön tarinat lähdöistä ja syistä Lähi-idässä, Bangladeshissa, Latinalaisessa Amerikassa, Kongossa ja Ugandassa. Pakistanilaisen rauhanaktivistin ja Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Talibania vastustaneen kirjailijan teoksessa mennään todella rankasti tavallisten tyttöjen nahkoihin. 


Ehkä myös Greta Thunbergin elämää ja työtä valottava Sydämen asioita (Tammi 2019) voisi kuulua nuorten oppaisiin miten lähteä haastamaan päättäjiä ja aikuisten valtaa. Kirja on mainion nopeatempoinen lyhykäisine lukuineen, mutta juuri siksi myös iskevä, selkeästi kokonaisuutta hahmottava – ja edelleen mitä ajankohtaisin. 

Hyvää lasten oikeuksien kertaamista.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Sankaritarinoita, Pullervo ja Ruuna Reipas




Helsingin kaduilla kävellessään on yllättäen törmännyt outoon ilmiöön: kaupunginkirjasto mainostaa itseään isoissa julisteissa liikenteen pysäkeillä. Törmäsin lupaukseen, että lähikirjastossasi on vaikkapa Putinin trollit. Kirja oli tietysti valittu hyvin, koska tekijäkin on ollut esillä julkisuudessa. Valitettavasti kaupunginkirjasto syyllistyi ainakin valkoiseen valheeseen. Saat toki kirjan lähikirjastoosi, mutta et todellakaan heti. Tilausnumerosi olisi nyt 1205, ja lukijoilla ympäri pääkaupunkiseutua on kierrossa hankitut 72 kappaletta. Voit laskea, kuinka kauan kestää lähikirjastoon tulo - varsinkin kun tietokirjaa keskimäärin luettaneen kauemmin. 

 Vertailun vuoksi toista hittiä eli Ensimmäistä naista on kierrossa 157 kappaletta ja jonotusnumero 1553. Tämä on luokiteltavissa romaaniksi, ja tästä näkyykin kaunon ja tiedon hankinnan raja: noin puolet vähemmän suosiosta riippumatta.
Vielä selvemmin hankinnan erot näkyvät lasten ja nuorten tietokirjallisuuden saatavuudessa. Eittämättä viime vuodesta lähtenyt selkein lasten ja nuorten tietokirjabuumi on lisännyt tyttöjen, poikien, naisten ja miesten lyhyiden elämänkertojen määrää melkoisesti. Julkisuus on vaikuttanut hankintaan - Sankaritarinoita kaikille, pojille ja eläimille vajaat 80 kpl, tytöille jo yli sata. E-kirjojakin on tarjolla. Tilausjonoja ei enää ole, ja tässäkin yksi kirjavalinnan ongelmia: kuinka nopeasti buumit ja julkisuus hiipuvat ja kirjat jäävät täyttämään hyllyjä.

Sankaritarinoiden kirjo ja samat kuviot 
Ville Tietäväisen ja Leo-Pekka Tähti

Julkisuus heräsi Elena Favillin ja Fransesca Cavallon Iltasaduista kapinallisille tytöille (2017) myötä. Markkinoille ryöpsähti erilaisia sadan kohteen yhdistelmiä, kun kustantajat alkoivat kilvan koota omia tarjokkaitaan. Niinpä tästä sukelluksesta sankareiden nahkoihin taitaa tulla ennätyspitkä blogikatsaus…
Ben Brooksin kaksi Rohkeiden poikien kirjaa (2018-2019) toivat tietenkin toisen näkemyksen rinnalle. Sitä seurasi nopsasti Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven Sankaritarinoita pojille (2019) Galleria on vähintään kirjava, kun 45 sankarin joukkoon tungetaan Agricola ja Artemis Kelosaari, Aleksis Kivi ja Prinssi Jusuf, Kalle Päätalo ja Syksy Räsänen. Itsensä kehittäjien jengi on yllättävän mielenkiintoinen. Tosin varsin kosiskelevan rennot ja sivun mittaiset esittelyt eivät aina kolahda yhteen tiedonhalun kanssa. Sen sijaan henkilöiden esittelykuvat ovat mielestäni kiinnostavammat kuin tyttöjen vastaavat – mukana on tuttuja taitajia kuten vaikkapa Ville Tietäväinen tai Jussi Kaakinen, mutta tuntemattomammatkin tekevät kirjasta kuvamaailman kautta mielenkiintoisen selattavan.
Kotimaiset versiot operoivat siis kaikilla rintamilla. Tuli prinsessakirjoja, joista Satu Erran Todellisten prinsessojen kirja (2018) taitaa olla monipuolisin. Tuli Elina Tuomen Itsenäisiä naisia (2018), joka hiukan poikkesi yhteisestä muotista keskittyessään tiukasti faktoihin ja haastatteluihin. Tuli Finlandia-ehdokkaaksi ilmeisesti ilmiön edustajana Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) (2018), jonka jatko on varmuuden vuoksi yleisempi: Sankaritarinoita kaikille (2019). Siis edelleen kokoelma erilaisia ihmisiä, joiden sankaruudesta voi olla montaa mieltä. Kun teksti kohdistuu sävyltään tuonne alakoulun keskivälille, aikuiselle jää lähinnä mielenkiintoa ketkä nyt ovat päässeet mukaan. Takakansi väittää, että kirja kertoo ihan tavallisista ihmisistä. On tähtitieteilijää, näyttelijää, poliitikkoa, luontokuvaajaa, kirurgia, rap-muusikkoa ja niin edelleen. Valinnoilla on merkitystä: 41 esimerkkiä ovat tietenkin kannustavia ja mukaanoton ideakin selviää viimeistään viimeisistä lauseista. ”Joskus puuttuminen vaatii vain kirkasta huulipunaa.” Samaan linjaan sukeltaa myös huolellisesti tehty Iisa ja Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (2018).
 
Hyllyssä pölyttymässä vai…?

Liekö tässä hauskin yritys? Ainakin Sankaritarinoita eläimistä, jotka muuttivat maailmaa (Aula&co 2019) tuntuivat uppoavan ala-asteen ensimmäisten luokkien oppilaille helposti. Leena Parkkinen on varmaan valinnut mukaan alkuun esimerkit suomalaisista kohteista. Näitä ovat Ruuna Reipas, norppa Pullervo (lasten suosikki), Rokka-koira, joka paljasti norsunluun salakuljettajat ja Juuso-karhu, kuvataiteilija ja hunaja-ahmatti. Mutta muutenkin selailemalla löytää paljon esimerkkejä niin keskusteluun kuin pohdintaankin eläinten kyvyistä. On niin Laika, Belka ja Strelka kuin älykäs simpanssi David tai puhetta ymmärtävä papukaija Alex. Esittelyt onkin kätevästi jaettu otsikoihin tiedettä edistäneisiin tai ihmisiä pelastaneisiin, elokuvissakin esiintyneisiin ”tähtiin” tai vaikkapa eläimiin toisista maailmoista merenneidoista yksisarvisiin.  Petteri Punakuono taitaa olla kuitenkin marginaalinen sankari? Kuvitus on kovin lapsenomainen, joskin selkeä.
Mutta mitenkähän näitä koosteita oikein käyttäisi? Opettajat varmaan etsivät sopivasti meneillään olevaan teemaan tai ilmiöön soveltuvia kiinnostuksen herättäjiä ja teettävät lisätutkimuksia. Muutoin täytyy selailla ja etsiä väliin oudosti aakkostetuista sisällysluettelosta tärppejä. Kuvienkaan selailu ei oikein innosta – ne ovat lähes kaikki erilailla onnistuneita kasvotulkintoja.


Löysin kyllä yhden lukutavan eli selaillaanpa ruotsalaisten vastaavaa opusta Svenska hjältinnor (2019). Äkkiä huomaa miettivänsä, kuinka kätevästi saa jonkinlaisen läpileikkauksen myös yhteiskunnasta, arvostuksista ja kulttuurin eri muodoista lahden takaa. Loppujen lopuksi valinnat ainakin ammattien puolelta osoittautuvat aika samanlaisiksi: on kirjailijoita, poliitikkoja, urheilijoita, tieteentekijöitä, mielipidevaikuttajia, tubettajia ja useampia keksijöitä, mutta myös äitejä ja hotellinjohtajia, opettajia ja sairaanhoitajia – ehkäpä hiukan enemmän tavallisempien ammattien puolelta. Kirjaa voi kätevästi selailla aloittamalla vaikka kirjailijoista ja mietiskelemällä niiden kautta annettuaja taustoja – Astrid Lindgrenistä keittokirjailija Cajsa Wargiin. Kannessa toki itseoikeutettuna esiintyy Beata Bouchtin tulkinta Alice Babsista.

Muita muotteja tarjolla?

Pidän Vilja Huotarisen kurkistuksista 12 naistaiteilijan elämään ja yksittäisiin, tärkeisiin hetkiin. Sillä niistä kirja Heistä tuli taiteilijoita (kuv. Riikka Sormunen WS 2019)koostuu, ei elämänkerroista. No, sen verran, että tiukat faktat ovat muutamilla riveillä kuvan jälkeen ennen välähdyksiä. Nämä taas poimivat oleellisia oivallisia merkintöjä kaunokirjallisesti vaihdellen suorasanaisesta näyttämölliseen ja runolliseen. Nimet Isa Aalbergista Ellen thesleffiin ovat monet tuttuja muista sankaritarinoista, mutta jokunen tuntemattomampi löytyy kuten Ida Moberg. Huotarisen esitystapa vie pitemmälle kuin vaikkapa sadulliseen kerrontaan ympätyt lyhyet esittelyt. Nyt kun materiaalia alkaa olla melkoisesti, voi ja kannattaakin vertailla eri opuksien antamia vihjeitä vaikkapa Minna Canthin tai Fredrika Runebergin kohdalla. Kurkistus Anni Swanin hetkeen pikkusiskoa kaitsiessa on hieno oivallus vaikkapa Iris-rukan varhaisesta alusta: ”Anni laskeutuu istumaan lattialle Nelman viereen. Olet oikeassa, Anni sanoo, tytöllä on lahja. Hän osaa laulaa. Mikä sellainen paketti on! Nelma huutaa. Hän on niin innostunut, että räpyttelee silmiään. Se on lahja, joka on ihmisen sisällä, sanoo Anni. Ahaa, Nelma vastaa, kerro lisää tästä Iriksestä. Onko hänen nimensä Iris, Anni nauraa. Nelma käy makuulla ja painaa päänsä Annin polvia vasten. Anni siirtää katseensa ikkunasta Nelman tummiin hiuksiin. Tytöllä on musta tukka, Anni sanoo ja laskee kätensä lempeästi sisarensa pään päälle. Niin kuin minulla, Nelma vastaa tyytyväisenä. Niin kuin sinulla, Anni kuiskaa ja alkaa kertoa.”

Ellen Thesleffin  tiivistelmä kuvan kohdalla on iskevä: ”Olen tyttö, olen poika, ihminen ellen olento, joka ylittää kaikki rajat.”. Huotarinen on tutkinut kohteitaan tarkasti: ”Maisema muuttuu sään värien mukaan. Sellaisena minä näen myös ihmisen. ja sellaisena minä hänet maisemaan istutan. Hän on koko ajan muuttuva, pehmeä läikkä sateessa, varjossa, lumessa, joka on tuskin milloinkaan täysin valkoinen. On turhaa olla niin kiinnostunut ääriviivoista, kun meidän tehtävämme maailmassa on päästä yhteyteen ympäristömme kanssa.”
Riikka Sormusen kuvat eivät jää kasvotulkinnoiksi, vaan leikittelevät kohteensa erikoisalalla, muuntelevat kuvakulmia tai näyttävät taiteilijattaren tunteita. Mainio lisä ja tuki Huotarisen kerronnalle.


Ellen on Ellen ja jumala

 Ellen Thesleff on saanut varsin paljon huomiota. Parastaikaa on Helsingin taidemuseo HAMissa hänen näyttelynsä ”Minä maalaan kuin jumala” 25.1.2020 saakka. Vertailla voi nyt Huotarista ja kuvakirjan muotoon pakattua Leena Virtasen versiota Ellen! (Teos 2019).
Tuo muistiin kirjattu toteamus näkyy myös Sanna Pelliccionin valintana maalaustelineen tyhjässä taulunpohjassa, kun arvostelut ovat kiukuttaneet. Virtanen kertoo elämäntarinaa lyhyin, selkein tekstein Muroleen kesäpaikasta Italian kaupunkien kautta takaisin sotia pakoon Suomeen. Loppuajat jäävät vähemmälle ja kirjassa tyydytään loppulausahdukseen: ”Ellen elää vanhaksi ja maalaa aina vain. Hänen kotonaan tuoksuu öljyväri ja tärpätti. Jokin maalaus on valmistumassa taas. Siinä on pelkkää väriä ja liikettä.” Näin jää tilaa kuvitukselle, ja se onkin hyvä ratkaisu. Pelliccioni nimittäin on selvästi innostunut kohteestaan ja luo hienoja aukeamia. 


Esimerkiksi loppulausahduksen kuvituksena oleva paletti panee ikään kuin värit liikkeeseen ja työn prosessi alkaa. Viimeisissä kuvissa muun muassa Muroleen koskesta kuvittaja osoittaa hienosti liikkeen, luonnon ja eräänlaisen arkkitehtuurin aineksien sulautumisen kuvaksi. Loppuvuosien maalausten tekemisen muutoksista ei kerrota, mutta ehkäpä juuri Pelliccioni näyttää eräänlaisessa omakuvassa harsomaisia pensselinvetoja, kun Thesleffin todellisuus sirpaloituu? Viimeisellä sivulla on toki myös tunnettu valokuva Ellenistä lyhyttukkaisena ja poikamaisena ja kenties siteeratuin muistiinmerkintäkin: ”Painaudun sydämeni syvyyttä myöten hiekkaan kuullakseni maapallon sydämenlyönnit, ja niiden lyöntien rytmin mukaan tartun väreihin varmana ja vapaana…Mitä siitä tulee, en tiedä, joka tapauksessa jotain ihmeellistä.”

Hei, kukas on tämä sankari?

 Kylmiltään Hetki ennen kuin maailma muuttui -kirjan (Otava 2019) alkua tarkasteleva saattaa erehtyä jatkosta. Tunnistan kyllä alkupuheesta jenni pääskysaarimaisen suoraan sinulle -puhetavan. ”Sinä olet siinä. Juuri nyt. Tässä hetkessä. Lukemassa tätä kirjaa. Maailma ympärilläsi muuttuu koko ajan. Joissakin asioissa muutos on nopea, toissa hitaampi. On kiehtovaa miettiä, minkälainen maailma oli 5. 10. 50, 500 vuotta sitten. Entä minkälainen on yhteinen tulevaisuutemme? Mikä kaikki muuttuu, mikä pysyy ennallaan? Miten voimme yksin ja yhdessä vaikuttaa tulevaisuuteen?” Ja lukija heitetään hetkeen ennen kuin maailma syntyi 13,8 miljardia vuotta sitten.  Pääskysaari vielä huipentaa: ”Tuletko joskus olemaan jollain toisella planeetalla, matkustatko avaruuteen? Selvitätkö sinä alkuräjähdyksen mysteerin? Sitäkään emme voi varmuudella tietää. Vielä.” On taitavaa tarinan jatkamista lähteä seuraavaksi seuraamaan aikajanaa hirmuliskon muodonmuutoksista. Se tehdään kätevästi seuraamalla löytöjä, niiden esillepanoa ja tutkimuksen edistymistä. Mutta edelleenkin 2000-luvulla Tyrannosaurus Rexin ympärillä on paljon ratkaisemattomia kysymyksiä.
Matti Pikkujämsällä on kiire
 
Ja yllätys yllätys! Seuraavaksi esitelläänkin liuta kysymysten ratkaisijoita, joista ensimmäinen on virkistävästi maailmanhistorian tuntemattomin kuuluisuus Zirvah (789-857). Oman aikansa supertähti ja monitaituri kokosi yhteen erilaisia ihmisiä. omaksui uusia tapoja ja levitti ne muillekin. No, totta puhuen vaikutukset elämäämme eivät kirjan esimerkkien valossa tunnu kovin kummoisilta, mutta ainakin trendikkäiltä: tankoparsaa pidetään herkkuna, otsatukasta tuli muotia, miehet ajavat itse partansa ja peseydymme päivittäin. Ainakin kaveri alkaa kiinnostaa, ja lisätietoa on kiva hakea.
Pääskysaari on varmasti tehnyt töitä etsiessään kiinnostavia arvoitusten selvittäjiä tai ilmiöitä. Tarantulan puremasta ja hoidosta alkanut tanssi yhteisön yhdistäjänä. Entäpä rokotuksen historiaa: lehmän utareista siirrettiin lehmärokkoa suojaamaan isorokolta? Sushin tai nigirizushin alkutaival maailman herkuksi? On tarinaa Melvillestä ja valkoisesta valaasta, Marie Curiesta, Monopoli-pelin keksimisestä änkytyksenparantamiseen tai Elvis Presleystä ja Hey Juden synnystä, rotusorrosta ja gorillojen suojelijasta Dian Fosseystä kollegoineen.  Pääskysaaren pienet sattumukset johtavat melkoisiin saavutuksiin, siinä punainen lanka jota voi seurata ensimmäiseltä sivulta lähtien. Kiehtovia yhteensattumia: on George Lucas, sateenkaarilipun suunnittelija Harvey Milk, kahvinhimoisten koodaajien ensimmäinen nettikamera tai ihan omaan aikaamme tunkeutuvat emoji-muuntelijat ja nerokkaat romusankarit. Viimeisellä sivulla on lukija, tyttö, punainen lanka kädessään. Vaikka Jenniä voisi pitää kaunosieluisena optimistina, kirja vie haastavasti kohti sinua: ”Tartutko lankaan? Tahdotko, jaksatko, uskallatko? Jos tahdot ja uskallat, juuri nyt on se hetki. Hetki ennen kuin maailma muuttuu.”

 Matti Pikkujämsä on varmaan saanut vapaat kädet kuvitukseen ja taittoon. Isokokoisen kirjan sivuja ei ole tällätty täyteen, värikkäät otsikot houkuttelevat lukemaan ja kuvitus on tunnistettavaa ja omintakeista. Kirjan henkeen ei kuulukaan faktapitoinen aikaan sijoittelu, vaan vapaasti etenevä ahaa-elämyksiä tarjoava seikkailu.
 
Eli on meillä todella vaihtoehtoisiakin tapoja tutustua maailmaamme muuttaneisiin ihmisiin.