Vauvojen mediat ja Lindgren dynastia

Eipä ollut järin paljon kuulijoita Tieteiden talossa, kun Lasten mediabarometri 2013 julkistettiin. Miten 0-8-vuotiaiden mediankäyttö on muuttunut vuodesta 2010, kun edellinen barometri mitattiin? Pitääkö olla huolestunut?

Kyllä ja ei taitaa olla mukiinmenevä vastaus. Ainakin tablettien yleistyminen eli joulun 2013 joululahjabuumi on nostanut sitä kautta mediankäyttöä merkittävästi. Sormihipaisutekniikka kun käy kuulema jo 4 kuukautiselta vauvaltakin. Aluksi kuitenkin ilahdutti selatessani Annikka Suonisen varsin hyvin jaksoteltua tutkimusta, miten kirjan lukeminen on säilynyt. Lähes kaikki lapset lukivat kirjoja, sarjakuvia tai lehtiä, tai niitä luettiin heille ääneen. Pienimmille lukeminen oli mainion runsasta: esimerkiksi vähintään yksivuotiaista luki tai kuunteli lukemista päivittäin tai lähes joka päivä yli 90 % ja viikoittain 98 prosenttia. Lukemisen määrässä tai laadussa ei ollut tapahtunut merkittäviä muutoksia kolmessa vuodessa. 

Olisiko osaltaan ollut vaikuttamassa tamperelaisen Satukustannuksen bestseller Miina ja Manu, jotka uudessa seikkailussa joutuvat kirjastoon? Selkokielisessä asiallisessa tekstissä on myös jälkisanat vanhemmille. Katariina Ahtiainen antaa vastustamattomat perustelut pienille lukemisen tärkeydestä mielikuvituksesta tunteiden hallintaan, yhdessäolosta elämän eväisiin. Muuten - vain kirjastonhoitajamopsilla on korkeakorkoiset kengät, muut saavat hipsiä tassuillaan!

No, varttuneemmat pojat lukevatkin sitten oikeastaan vain sarjakuvia, ja mehän tiedämme mikä on suppeassa lasten sarjakuvatarjonnassamme se ainoa oikea. Toinen mietityttävä asia tuloksissa kertoo, että vanhemmat näyttävät vähät välittävän esimerkiksi pelien ikärajoituksista. Ylipäänsäkin vanhempien tietämys toisaalta median sisällöistä ja moninaisuudesta toisaalta lasten käyttötavoista on kovin summittaista.

Raportissa painotetaankin voimakkaasti lisääntyneen audiovisuaalisten sisältöjen koulutuksen nopeaa mukaanottoa koulun opetukseen. Tätähän myös opetusministeriön lastenkulttuuripoliittinen mietintö ainakin kautta rantain tuo esille. Mutta eikö mediakasvatus pitäisi aloittaa jo paljon aikaisemmin? Ainakin mikäli uskomme Lastentarhalehteä ja vaikkapa Saara Pääjärveä, erityisasiantuntijaa mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus MEKUssa. Hän toteaa, että suurimmassa osissa kuntia tai päiväkotiryhmiä ei ole lainkaan suunnitelmallista mediakasvatusta. Yksittäisten päiväkotien hienotkaan projektit eivät riitä. Myös Pääjärvi on törmännyt samaan ongelmaan kuin Lasten mediabarometrin tekijä: kasvattajat mieltävät median hyvin monella tavalla, useimmiten vain televisioksi, lehdiksi ja internetiksi. On vaikea tutkia kenttää, jos käsitteet eivät kohtaa.

Kun asiaa on nyt puitu monilla arvovaltaisilla estraadeilla, niin jotain pitäis tehrä. Ehkä tästä tulisi opetusministerille sulka hattuun - kuka siinä postissa sitten hääräileekään vaalien jälkeen.

Kokoavia katsauksia lastenkirjoista

Kun lastenkulttuurin aikakauskirja Tyyris Tyllerö alkoi ilmestyä vuonna 1978, ei kentällä ollut tungosta. Nyt on ilmestynyt ilahduttavasti eri puolilta lastenkirjallisuutta ja vähän kulttuuriakin laajemmin käsitteleviä julkaisuja. Lastenkirjainstituutin jäsenlehdestä Onnimannista luen aina mielelläni tietäviä artikkeleita tutuista ja tuntemattomammista teoksista - ensimmäisessä numerossa on muuten mielenkiintoinen Päivi Heikkilä-Halttusen mietintä Isot&Pienet -sarjassa. Hän on miettinyt rinnakkain Riitta Jalosen lasten- ja aikuistenkirjoja ja löytänyt ristivalotuksessa perhetragediaa ja syitä lapsen suruun.

IBBY Finlandin julkaisussa Virikkeitä puolestaan on taas ponnistettu voimia koko viime vuoden tarjonnan parissa luovimiseen. Tämä on kiitettävää, koska muissa välineissä arviot ja mieltymykset tuppaavat jäämään irti koko vuoden taustoista aika irrallisiksi. Toki Virikkeitä julistaa toimenkuvansa mukaan kansainvälistä lastenkirjapäivää 2.4. ja sen viestiä - juliste komeilee lehden kannessa. Mutta lopun tilasta vievät katsaukset kotimaisista kuvakirjoista, lastenkirjoista, sarjoista, sarjakuvista, runoista, nuortenkirjallisuudesta, käännöksistä ja hyvä hyvä myös suomenruotsalaisesta annistamme.

Virikkeitä on melkoinen pläjäys tietoa, mutta varmasti kiintoisa virikelaari muille kuin alan ammattilaisille. Toki löysin minäkin kirjoja, jotka ovat livahtaneet ohi tai jääneet huolimattomasti luetuiksi. Mutta voi kun mukana olisi vaikkapa muutamia kansia ja hiukan väljempää taittoa. Ymmärrän tilan ja rahan raamit, mutta... Onnimannissahan on satsattu peräti värikuviin, mutta joskus tuntuu mustavalkoisuuden oikein terveellisesti pomppaavan silmiin. 

Maailman suurin lastenkirjapalkinto

Kuka muuten muistaa kuka sai ensimmäisen viiden miljoonan kruunun Lindgren -palkinnon? Vuonna 2003, silloinkin maaliskuussa, 18. päivä tiistaina? Kaipa tuon muistaa, koska silloin palkinto jaettiin Maurice Sendakin ja Christine Nöstlingerin kesken. Silloin todettiin, että Nöstlinger on kuin kotonaan Astridin hengessä, ja Sendak on lapsen puolella, ja tämähän oli Astridille hyvin tärkeää.

No, tänä vuonna maaliskuussa oli vuorossa, niin kuka? Suomestakin on ehdokkaita ollut aina hyvässä kilpailuhengessä, saajaehdokkaita on ollut keskimäärin yli kaksisataa, 60-70 maasta. Olisiko suomalaisten ehdokkaiden lista sitten jonkinlainen kunniakirjalista meidän oloihimme? Maria Turtschaninoff, Salla Savolainen, Irmelin Sandman-Lilius, Christel Rönns, Alexander Reichstein, Timo Parvela, Jukka Parkkinen, Sinikka ja Tiina Nopola, Kristiina Louhi, Mauri Kunnas - ja ehkä vähän erikoisena tyrkkynä Napero-Finlandia-sadunkirjoituskilpailu. Paljon ansioituneita tekijöitä, paljon tuotantoa ja aikaisempia palkintojakin.

Mutta palkinnon nappasi Lindgren. Ruotsista.

Vähän huvittavaa, että erikseen täsmennettiin olematonta sukulaisuussuhdetta. Näitähän sattuu: Jäntti-palkinnon ensimmäisessä jaossa sen jakoivat Markku Löytönen kuvittajansa Riikka Jäntin kanssa - ei sukua! 

Barbro Lindgrenin tuotanto on tietysti runsas ja laadukas. Mielenkiintoisinta on ehkä hiukan tutkailla Barbron kulkua Suomessa, sillä hänen suosikkiaikansa sijoittuu tuonne 1970-luvulle (uusintapainoksiakin on toki otettu). Silloin Lindgreniä diggasivat meidän ykkösnimistämme sellaiset suomentajat kuin Kaarina Helakisa, Kaija Pakkanen, Hannele Huovi ja kritiikin grand lady Kerttu Manninen. Tammi oli ensisijainen kustantaja, W+G ja WSOY tekivät joitakin pistokokeita. Itse muistan Kaarinan kääntämän Erittäin salaisia juttuja (1972), joka on jossakin laatikossa odottamassa pikaista uudelleentulemista. Rasavilli Piltti, Satu pikkuisesta setämiehestä, Aapo eli Allan, Raisu Roosa, Pekka-possu ihan suomalaisena nimenä, Oskari eli Max. Kuvittajinakin oli useimmiten Eva Eriksson, mutta myös Olof Landström ja Sven Nordqvist. 

Nyt kannattaa myös kurkistaa, mitä Mervi Koski on palkitusta kirjoittanut Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita -opuksissaan.

Pientä pohdiskelua

Näitten barometrien ja kulttuuripoliittisten mietintöjen jälkimainingeissa on pohdiskellut blogiin kirjoittamisen merkitystä. Tieteessä tapahtuu -lehti on muuten myös kääntelemisen arvoinen julkaisu. Sieltä löysin muistiinpanoni mukaan asiaa kirjahistoriasta. Joskus 1500-luvulla lukutaitoiseksi ymmärrettiin henkilö, joka osasi kuunnella sujuvasti. Ehkäpä blogin yksi ulottuvuus on ajatella vierailija itsenäiseksi toimijaksi, joka löytää eteenpäinvieviä keskustelunaiheita. Olisi mukava ajatella ymmärtäneensä hyvin asiat joista kirjoittaa, mutta kuinka tämä muuttuu puheessa?

Voiko enää selvemmin kirjoittaa?

Tyyris Tyllerö ja vuoden kauneimmat

Todella mielenkiintoinen on tuore kuvabestselleri eli Vuoden kauneimmat kirjat 2013, jonka Suomen kirjataiteen komitea suoltaa ulos. Mukaan lähetettiin 194 kirjaa - ja tässähän kuten Finlandioissakin osallistuminen maksaa. Vuoden kaunein kirja oli - oireellisestiko? - tietokirja, Lasse J. Laineen Suomen luonto. Poimittakoon kunniamainintojen joukosta jokunen esimerkki: mm. Junior Finlandiasta on kaksi ehdokasta eli Ville Hytösen Hipinäaasi, apinahiisi ja Heli Laaksosen Aapine. Toki Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi palkittiin myös Tuula Karjalaisen omakuva muumimammasta. Tai anteeksi, muumejahan kirjassa ei niinkään käsitellä, vaan Janssonin taidetta. Boel Westin on jo kertonut kaiken mahdollisen muusta.
Tuntuu jotenkin hauskalta lukea raadin arvioita. Yhtä monta riviä nimittäin saavat kirjojen tekniset tiedot. Täytyypä siis seuraavaan kilpailuun tehdä kirja, missä on kunnon sisus. Mitähän näitä nyt olikaan, paperi voisi varmaan olla Edixion, Geltex Natural white, Lumiart Gloss 130 g tai ottaisiko sittenkin Amber Graphicin 140 g ja tekstityypiksi F25 Executiven tai ITC mendosan std?

Tyyris on lastenkulttuurin tie

Lasten tietokirjoista on mukana Aura Sevonin Aika metka retki, joka arvioidaan myös lastenkulttuurin aikakausjulkaisu Tyyris Tyllerön ensimmäisessä vuoden numerossa varsin suopeasti. Todella laajassa lasten ja nuorten tietokirjojen katsauksessa parin vuoden kirjoista nousee esille muuten pari ns. erikoiskustantajien tuotosta. Ennenkin ovat museot julkaisseet hienoja opuksia, mutta nyt Aino Nissinahon Muinaishaudan salaisuus Pirkanmaan maakuntamuseosta on yllätys selvittäessään monipuolisesti, jännittävästi arkeologiaa nuorille. Toinen ihastuttava koko perheen kirja on Lisbeth Landefortin ja Esko Valtaojan keskusteleva Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita Ursa ry:ltä. Erityisesti tykästyin uuteen kuvittajanimeen, Tuula Moilaseen, jonka kuvitus on mielestäni jotain melkoisen uutta kotimaisessakin maisemassa ja nyt myös esillä Tyllerön kannessa. Japanissa tunnustettu taiteilija saakin kuulema innoitustaan mangasta ja puupiirroksista, mutta avaruuden kuviot kietoutuvat lisäksi niin myytteihin kuin ihmiskunnan historiaan - unohtamatta humoristista otetta.
Tyyris Tyllerössä jatkaa myös lehtori Kaisa Lange sarjallaan kasvatuksen ulottuvuuksista suomalaisessa koulu- ja kotimaailmassa. Nyt lähtökohtana on Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun Apina pulpetissa. Tyllerössä puhutaan myös lastenmusiikista, ruotsalaisten sarjakuvien esikuvista sekä raportoidaan todella vieraasta lastenkulttuurista, intialaisesta lukemiskasvatuksesta, kustantamisesta ja nukkemuseosta.  Entäpä kirjavinkkauksen grand ladyn Marja-Leena Mäkelän uusi aluevaltaus, kaksikielinen vinkkaus! Nyt mennään italiaksi niin kirjallisuuden kuin voimistelun maailmaan. Eipä aikaakaan, kun päiväkotilaiset laskevat sujuvasti italiaksi!
Erikoislehtien ensimmäisiä numeroita on siis edelleen tipahtanut tiiviissä tahdissa postiluukusta. Kuvittajan kanteen ovat päässeet Tatu ja Patu ullakon ihmeiden kera ja sisälläkin tätä kaksipäistä kuvittajaa hahmotellaan erikoisjutussa. Päätoimittaja Jyrki Vainiolle saapi antaa kiitokset mainiosta, laajasta ja luotaavasta sukelluksesta palkitun parivaljakon työskentelyyn. Muutenkin Kuvittaja - eli siis vireän kotimaisen Kuvittajat ry:n jäsenlehti ja muillekin tarkoitettu - pyrkii uudistumaan. Mielenkiintoinen on pohdiskelu kuvakirjakritiikin olemattomuudesta. Iris Lagus, toimitussihteeri, on haastatellut mm. Virpi Talvitietä asian tiimoilta. "Onko sitä edes olemassa?" on vastaus. Virpi kyllä myöntää, että lastenkulttuurilehdistä löytyy, mutta ne on tarkoitettu valikoivalle yleisölle. "Päivä- ja aikakauslehtien laajalle yleisölle - perheille, lapsille ja vanhemmille - ei ole oikeastaan mitään." Näin taitaa olla. Kuvakirjat ovat kritiikkien häntäjoukkoa, kuten kuvittaja Marika Maijala synkistelee asiasta ja jatkaa:"Ylimalkainen kritiikki tuntuu turhalta, jopa pahalta. Hesarin pieni palstankokoinen arvio keskittyy usein vain tarinaan ja parhaimmillaan kuvituksesta todetaan vain, kuka sen on tehnyt."

Mistä kaikesta voisikaan tehdä kuvia!

Vastauksena toiveisiin Kuvittaja aloittaa Arviot-palstan, missä tällä kertaa mukana ovat Katri Kirkkopellon Molli ja Tietäväisten Vain pahaa unta. Laura Valojärven analyysi omasta työskentelytavastaan sarjassa Luonnoksesta kuvaksi luotaa Raili Mikkasen Iivari-tonttu karkuteillä -seikkailun kuvarakentamista. Valojärven opinnäytetyötä kuvantekemisen ihmemaailmasta odotankin mielenkiinnolla, kun hän nyt paneutuu siihen toden teolla. Mainittakoon, että Tyyris Tyllerö on pitkin vuosikymmeniä (vuodesta 1978) tehnyt laajoja vuosikatsauksia kuviin ja teksteihin mitä moninaisimmista lähtökohdista - niin lasten omista reaktioista kuin välittäjien mielipiteistä, niin sommittelun kuin vuoropuhelunkin ja piilomerkitysten maailmasta.
Kuvittaja kantaa vastuutaan kuvien käyttäjänä. Lehti on isokokoinen, täynnä suuria näyttäviä kuva-aukeamia (taittajana Anna Mattsson), mutta loppujen lopuksi 39 sivuun ei sitten tekstiä sen enempää mahdu - mutta käsissähän onkin Suomen ainoa kuvitusjulkaisu!
Tyyris Tyllerön erikoisnumerossa eestiläisestä lastenkulttuurista 1/2012 esiintyi kansitaiteilijana nuori lupaava Marja-Liisa Plats. Olisipa mukava lukea joskus Kuvittaja-lehdestä arvioita myös lahdentakaisesta korkeatasoisesta - jännittävämmästä? - kuvantekemisestä. Marja-Liisan uusin on syntynyt Epp Annuksen tarinaan Luen itse -sarjan ykköskategoriaan, missä hahmotetaan ydinsanoja isommalla tekstityypillä ja harjoitellaan samalla pitempiä lauseita. Seuraavissa kategorioissa on sielläkin tuttuja nimiä kuten Kristiina Kass ja Elle ja Kalle koduvideo ja Krista Kumbergin Linda ja nööp. Auto ja hirvi on mainion hersyvä kaksintaistelu auton ja sarvikkaan välillä. Vaikka auto yrittää kaikki temppunsa murinasta tööttäilyihin, kookas hirvi ei anna periksi. Kun se saa pari kaveria tuekseen, auto hyrisee tiehensä pakoputki renkaiden välissä. Hirvi karjaisee, että tie on vapaa, ja metsästä sujahtaa tielle melkoinen hirvilauma. Marja-Liisa Platsin humoristiset kuvakulmat irrottavat tilanteista monia yksityiskohtia: auton valot silminä, hirven tuijotuksen ja järkähtämättömyyden, luonnon tien ympärillä, taustapeilistä näkyvän tyhjän tien peruutusta ja lannistumista varten.

Kirjailija polttaa

Kyllä, kyllä sen täytyy olla Marlboro, jota Ville Hytönen imee hermostuneena Suomen Kirjailijaliiton äänenkannattajan Kirjailijan ykkösnumeron kannessa. Siis lastenkirjailija näyttämässä mallia! No, enpä tiedä, pitääkö Ville Hytönen itseään vielä lastenkirjailijana, vaikka pääsikin heti esikoisLASTENkirjallaan Finlandian Juniorin ehdokkaaksi. Siinä varmaan avitti myös Matti Pikkujämsän mainio kuvitus. Ehkä on kuitenkin kivempi olla kustantaja, esseisti, runoilija ja niin edelleen. Ilmoitan kuitenkin, että minusta Hipinäaasi, apinahiisi on hyvin perille ulottuva pläjäys ja jopa mielenkiintoisempi kuin kolumni Jumalan hullut koirat. Kirjailijaliiton pj Tuula-Liina Varis esiintyy myös Kulttuurivihkojen ykkösosassa (teemana Kirkko ja valtio) analysoidessaan uskontoa nykykirjallisuuden peilissä. Kiinnostavimmat artikkelit meikäläisille taisivat kuitenkin olla mainio vaivaisukkojen tarina, nuo rahankeräykset inhimillistetyt pankkilippaat, sekä pohdiskelut kasvatuksen ja luonnontieteellisen opetuksen vastauksista lasten kysymyksiin.
Odotinkin, että Tuula-Liina Varis kantaa huolta kaunokirjallisuuden myynnin laskusta ja kirjan saatavuuden heikentymisestä. Tuula-Liinakin motkottaa pääkirjastojen kehittymisestä viihdekeskuksiksi. "Hilavitkuttimet ja viihdeohjelmat vähentävät kirjallisuuden ostorahoja."
Suomen suurimman kirjailijajärjestön, Suomen tietokirjailijat ry:n, kevätkokouksessa Lahdessa kukitettiin 3000:s jäsen. Miten ollakaan, hän sattui olemaan Suomen kirjastoseuran puheenjohtaja Relander, joka ei tuntunut olevan kauhean huolestunut asiaintilasta - ei ainakaan hilavitkuttimista (vrt. aikaisemmat blogit!). Sen sijaan hän hehkutti sähkökirjan tulosta ja kertoi miten kustantajien kanssa on päästy sopuun ja nyt alkaa taas uusi lukemisen buumi.
Katsotaan siis, kuinka kauan sähköä vielä riittää.

Apurahat, kirjamessut ja virkkaaminen

Apurahoista keskustellaan aina joidenkin vuosien välein mediassa. Monasti on laskeskeltu, kuinka paljon jotkut onnekkaat ovat vuosien mittaan netonneet ja mitä he ovatkaan saaneet aikaan. Nyt on ollut realistisempi ääni kellossa, koska äskettäin julkistetussa tutkimuksessa taiteilijoiden toimeentulosta lytättiin opetusministeriön toimet maan rakoon. Kymmenessä vuodessa ei ole saatu mitään edistystä aikaan, vaikka kaikenlaisissa raporteissa ja selvityksissä ja katsauksissa on toitotettu kotimaisen kulttuurityöntekijän arvostusta. Vastaavasti kymmenen vuotta sitten lastenkulttuuripoliittisessa toimenpidesuosituksessa oli paljon enemmän ehdotuksia kuin nyt uusimmassa - mutta sieltä sentään tuli ainakin Taikalamppu-lastenkulttuuriverkosto toimintaan. Opetusministeriössä myönnettiin, että onpa tainnut omien virkamiesten palkat nousta selvästi enemmän kuin taiteilijoiden, mutta toisaalta opm:n työntekijöiden määrä on pysynyt suurin piirtein samana, taiteilijoiden kasvanut kasvamistaan. Pitäisikö siis hillitä suomalaisten nuorten intoa rynnätä nälkätaiteen pariin? 

Eipä kovinkaan kauan sitten laskeskelin, että kaikkien tukijärjestelmien yhteenkimputtamisella saa aika hyvältä näyttävän osumistuloksen. Pelkästään opetusministeriön hikoilun seuraaminen ei nimittäin ole koko asia. Viimeksi riemastuin, kun itse Kulttuurirahasto oli satsannut sivun ilmoituksia esimerkiksi Metro-lehteen ja tienvarsien mainostauluihin. Otsikkokin oli aika provokatiivinen:"Kaikkeen sitä on rahaa annettu." Naamakuvissa koreilevat Ylpöstä lähtien Saarikoskea, Riitta Uosukaista, Juicea, Jukka Haapalaista, Matti Rönkää ja Katja Kettua, muun muassa. Rahamääriä ei toki julkisteta, ne pitää kaivaa arkistoista. Kulttuurirahastokin on oppinut tämän hetken termin: se julistaa, että lisää apurahoja sekä TARINOITA tieteen ja taiteen taustoista löytyy. (Muuten, tarinan nimeen vannovat myös jääkiekkoilijat: Saipassakin eletään nyt hienoa tarinaa ja katsotaan miten se riittää...)

Yhtään lastenkirjailijaa ei tietenkään ole mahtunut kuvapotrettiin. Olisin kyllä halunnut nähdä Nopolat mukana; heitähän on tuettu mm. projektissa, miten käsinlypsy on vaikuttanut ruotsalaisten emäntien käsivarsilihaksiin viime vuosisadalla. Ainakin mikäli on uskominen Risto Räppääjän kertomaan äitinsä tutkimusalasta.

Irtolainen kirjallisuuden suurmiehenä

Onkohan Kulttuurirahastolla pulaa hakijoista? Vai onko rahojen käytöstä noussut kulissien takaista vääntöä? Onko joku alkanut tutkia, miltä rahojen käytön ja tuloksien välinen suhde oikein näyttää? Sehän on asian a ja o: tuloksia syntyy. Mutta yhä edelleen esimerkiksi epäävien palautteiden taustojen selvittäminen on kovin haasteellista. Kun yrittää penätä, miksi juuri minä en saanut tukea, asia on tärkeä kaikille: hakija saa tietää mahtoiko jokin pointti hakemuksessa olla ongelmallinen jne, ja seuraava yritys on jo paljon parempi - kaikkien eduksi. Valitettavan usein lautakunnat eivät jaksa kuin piiloutua saman jargongin taakse: hakemus ei saanut käsittelyssä riittävästi tukea ja hakijoita oli niin maan perusteellisen paljon.

Varsinkin kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden asema oli heikentynyt tehdyn raportin mukaan. Tästähän seuraa suoraan, että yhdistelmä kirjailija/kuvittaja on kaikkein heikoimmassa asemassa. Ja kun vielä lisätään määre tietolastenkirjailija/tietokuvittaja, ollaankin jo siellä todellisen lapsipuolen asemassa. Olisiko täällä Kulttuurirahastolla tehtävää? Alan järjestöillä? Yksinäisenä sutena näyttäisi olevan vain tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, joka jo 80-luvulta lähtien on tukenut tätäkin tiedon välittämistä - ja kyllä ovat Kukkulan kortteli -kirjat esimerkiksi tukensa ansainneet!

Ja myös olisi Kulttuurirahasto tai Kordelinin säätiö voinut postuumisti palkita erään kirja-alan todellisen suurmiehen, irtolainen Matti Pohdon. Pitäisiköhän järjestää kansalaiskeräys, jotta saisimme Matin patsaan runonlaulajattaren lähettyville Helsingin kaupunginmuseon nurkille? Senaattori F.W.Pipping tunnustaa, että köyhä, kouluja käymätön ja tuskin kirjoitustaitoinen irtolainen ja vankilassa istunut Matti Pohto oli ratkaisevassa asemassa bibliografiatyössä kerätessään mahtavan kokoelman aikansa kirjallisuutta. Pohto hankki myöhemmin toimeentulonsa arkkikirjallisuuden kauppiaana ja kirjansitojana. Pipping mainitsee, että hänen v. 1857 ilmestyneen luettelonsa 4066 numerosta Pohdolla oli n. 3300.

Pohto myös uhrautui intohimonsa puolesta. Kesällä 1857 hän ryhtyi toteuttamaan unelmaansa etsiä suomalaisia painotuotteita Kaakkois-Suomesta ja Inkeristä, mutta murhattiin raa'asti Viipurin Nuoraan kylässä 1857. Uuteen julkaisusarjaan Tuntemattomia suomalaisia suurmiehiä 1 voisi myös Pohdon lisäksi lisätä Pynnisen, joka uupumatta kiersi reppunsa kanssa mantuja kirjoja lainaamassa - siis ensimmäinen kirjastoauto? Hänelle toki on omistettu yhdessä M.A.Nummisen ja Rauli Badding Somerjoen kanssa ideoimani ensimmäinen suomalainen kirjastolevy "Pynnisen perintö" Love Recordsilta.

Kirjamessut ja virkkaus

Kirjailijat, kirjastot, järjestöt, kustantajat, kaikki käyvät kuumana - onhan Suomi Frankfurtin kirjamessujen erikoisvieras. Suomen Saksan-instituutin johtaja Anna-Maija Mertens hehkuttaa nimenomaan suomalaisia kirjastoja esittelyssään:"Helsingin Kallion kirjasto on loppuunvarattu juhlatilana, koska ihmiset haluavat mennä siellä naimisiin." Hei haloo, jälleen mediaan pääsee uutinen kirjaston erikoisosaamisesta. Kyllä nyt uuteen keskustakirjastoomme on saatava myös pieni kappeli juhlatilaisuuksia varten lähelle saunatiloja. 

Odotukset ovat kovat. Toinen kirjastouutinen oli nypläystapaamiset: luetaan kirjaa ääneen ja kudoskellaan kirjaston tiloissa. 

Tuosta saattaa ounastella jonkinlaista asennevammaa. Onneksi on olemassa kirja, joka helpottaa! Kustantajan omituisen iso ja painava paketti tällä viikolla sisälsi nimittäin oudon mustavalkoisen opuksen, jota luetaan ihan päin mäntyä. Eli selkä onkin yläosa ja selaus tapahtuu siis 180 astetta kääntämällä. Virpi Marjaana Siiran Oma koppa eli ympyrä - virkattuja variaatioita aukaisi muutenkin erilaisen maailman saloja, ainakin miespuoliselle hahmottajalle. Siiralla näyttää olevan oma blogi hänelläkin - omA KOPPA. Hyvin järkevästi kirja alkaa pienestä ympyrästä ja selvien ohjeiden jälkeen isosorminenkin mies alkaa saada näkyvää jälkeä. Varsinkin kun aloitusohjeet ovat mitä järkevimmät:"Virkkasin kaikki ympyrät samalla puuvillalangalla, suositeltu koukulle numero 4. Ei ole väärää välinevalintaa, syntyy vain erilaista jälkeä."

Kirjan lumoavinta antia taitaa kuitenkin olla mielikuvituksen suuntien selvittely: mitä ympyrästä todella voi syntyä? Hopeapalloista ampiaispesään, ryyppykassista (sillä kehtaa mennä mihin vain: tölkinvetimistä syntyy virkattuna taideteos) hiirimattoon, puuvillalampaasta tabula rasaan ja luomisen tuskaan. Minä taisin luopua ennakkoluuloista virkkaamisen suhteen ja suopua siihen, että Virpi Marjaana Siira taitaa olla runoilija tai kapellimestari puikkoineen tai elämäntapakonsultti. Any how, ihme jos tämä kirja ei voita jotakin. Ehkä graafisesta suunnittelusta ainakin: Siiran ja Jarkko Sarjasen valokuvat ovat upeita, ja Emmi Jormalaisen kokonaisuuden hallinta hienoa.

Vai pitäisikö nyt sitten ryhtyä Voice of Finlandin tuomareiden typistetyn suomenkielen osaamisen innoittamana sanomaan vain: mahtavaa, ihan mahtava esitys. Käy kirja varmaan lastenkulttuuristakin. Siitä vaan yhdessä puikkoihin!

Kirjastot, yksityisyys ja jämäkirjat

Kirjasto keskelle kylää eli Helsinkiä - mutta tärkeimmäksi asiaksi näyttää nousevan ikiaikainen taistelu tuosta suomalaiskansallisesta stressinpoistomenetelmästä eli saunasta. Kyllä ei voi koko maan näyttölibrary olla ilman  tulta, höyryä ja tulikiven katkua. Vähemmän on puhuttu sitten äänimaisemista. Kuulema ylimpään kerrokseen olisi tulossa kirjataivas ja rauhallinen kirjastotunnelma. Pääsevätköhän sinne lapset lainkaan, joille saattaisi olla tarvetta rauhoittua heillekin koko ajan virikkeellisemmän tavarataivaan puolella? Pohjakerrokseen kun on suunnitteilla vilkkain paikka perhekirjastoineen, ravitsemusliikkeineen ja tapahtumatiloineen. Eli siis sitä joka hetki joka paikassa -meininkiä, jolloin ei oikeastaan olla koskaan kuitenkaan missään.

Samaan aikaan Tilastokeskus heittää mukaan pohdittavaksi kovia faktoja. Vanhemmat viettävät alle kymmenvuotiaitten kanssa yhä vähemmän aikaa - erityisesti äidit! Kymmenessä vuodessa työssäkäyvien äitien suoma yhteisaika on koko ajan vähentynyt alle kuuteen tuntiin päivässä. Samaan syssyyn todetaan toinenkin muutos: suomalaisten yksinolo on lisääntynyt kaikissa ikäluokissa.

Myyvätkö kirjastot perustietoja?

Kansainvälisen kirjastomaailman trendiraportissa mietitään siinäkin nopeita muutoksia, jotka ovat törmäyskurssilla nykyiseen tilanteeseen. Nykyisin pelkkä e-kirjan lukeminen voi paljastaa paljon kenestä tahansa. Kirjastoilla on asiakkaistaan paljon tietoa, joka voi hyvin olla arvokasta tavaraa julkaisijoille, jakelijoille ja tekijöillekin. Raportti puhuu mielenkiintoisesti informaatiolouhinnasta ja tarkoittaa sillä vastuuta asiakkaiden tietojen turvaamisesta kaupallisilta hyödyntäjiltä.  Samalla olisi mietittävä miten reagoida uusiin teknologioihin. Tuleekohan porttikieltoa älylasit päässään kirjastoon saapuvalle asiakkaalle, joka samalla havainnoi koko tilaa ja syöttää asioita päälleen puetulle tietokoneelle? Onko uusi eho keskustakirjastomme enää turvallinen tila ja miten siellä varmistetaan yksityisyyden suojan rajat?Vai tarvitaanko tällaista enää, kun lisääntyneet mahdollisuudet yhteistoimintaan ja uusien ajatusten julkituloon voimistavat yhden asian liikkeitä ja heikentävät perinteisiä puolueita?

Homopingviineistä makulointiin

Vieläköhän Yhdysvaltain kirjastoliitto julkaisee vuosittain eniten pahennusta herättävistä kirjoista listaansa? Muistan kuinka jonkinlaista uteliaisuutta herätti uutinen And Tango Makes Three -kirjasta, joka oli viitisen vuotta sitten ylivoimainen voittaja. Lastenkirja kertoo homopingviinipariskunnasta, joka haluaa oman poikasen. Silloin muuten kolmantena oli vieläkin Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma! Suomessa ei tarvitsisi kauaakaan etsiä, kun löytäisi hyvin arveluttavia kumppanuussuhteita. Äskettäin ilmestyneessä Kaisa Järnefeltin vanhakantaisen söpössä satukertomuksessa Taikapäivä toisensa saavat Hulda-hiiri ja kultakruunuinen sammakko:"-Tahdon, kvaak, tahdotko sinä tulla minun, kvaak, omaksi hiirekseni?"

Kun kustantajien painosten määrät ovat supistuneet koko ajan, saattaa olla ettei varastoon enää jääkään mitään makuloitavaa. Suomen nuorisokirjailijat ovat ottaneet esille ongelman, mitä tapahtuu myymättömille, hyville lastenkirjoille? Olisiko jotain tehtävissä, vai kärrätäänkö kirjat vain kaatopaikalle? Suomen tietokirjailijatkin tarttuvat asiaan jäsenkirjeessään ja toteavat, että olisi suotavaa neuvotella tilanteesta etukäteen. Omaan sopimukseen olisi siis hyvä saada mukaan lausahdus, että tekijällä on ensisijainen oikeus lunastaa jäännöserä sen valmistuskustannuksia vastaavalla hinnalla. 

Luullakseni alalla on vallinnut ns. hyvä tapa tosiaankin tarjota tekijälle tätä mahdollisuutta. Jotkut näin tekevätkin, mutta kyllä loppuerät tuntuvat häviävän oudon nopeasti kun makulointipäätös on tehty.

Tässäkö ratkaisu?

Art House ja kustannus Jalava pistivät pari viikkoa sitten makuloinnin uuteen uskoon. He päättivät lahjoittaa kaikille Helsingin suomenkielisille nelosluokkalaisille kirjan. Valikoimassa oli Ihmemaa Ozia, Salaista puutarhaa, Peter Pania, Kiplingin Alkutarinoita, Soturikissoja ja puolivillaisempaa seikkailufantasiaa Salvatoren keinoin. Jälkimmäiset luultavasti ovat poikien mieleen. "Ruokkimalla ahmimisikäisten luontaista lukuintoa synnytetään tulevaisuuden lukijoita," toivoo kustantaja Heikki Haavikko. Olisiko tässä tuo kaivattu ratkaisu koulujen kirjastojen rahapulaan? Helsingin kouluvirasto ei ole ainakaan evännyt lahjoitusta, vaan suosittanut yhdeksi tavaksi perustaa lukupiirejä. 

Tietysti voisi silmäillä kirjalistaa ja kohottaa kulmakarvojaan: ahaa, nuo kirjat eivät sitten olekaan menneet kovin hyvin. Tai kustantajan odotukset ovat olleet korkealla? Nelosluokkalaisia kun on Helsingissä reilusti yli neljätuhatta.

Mutta jätetään sarkasmi. On tässä yksi seurattava mahdollisuus makulointiin. Eikä ehkä niinkään huono. Taidanpa mennä kustantajan luokse. Lahjoittaisin mielelläni suomalaisista linnoista kertovan seikkailukirjani loppuerän kunnalle, jonka neljäsluokkalaisten määrä olisi satakaksitoista.

Mielenterveys, koskettaminen ja Huili

Mielenterveys -lehti on aina joltakin osin mielenkiintoinen ja yhdistelee ajassa liikkuvia ongelmia. Nyt vuoden ensimmäisessä numerossa puhutaankin suomalaisesta kosketuskulttuurista ja miten tunteet löytyvät kehonkartasta. Oman kulttuurimme kosketusniukkuudesta voi tietoisesti opetella pois, sillä pitkä pidättyvyyden perinne pitää otteessaan. Taina Kinnusen artikkelissa - ja myös asiaa käsittelevässä kirjassa Vahvat yksin, heikot sylityksin (2013) - hän korostaa vanhempien ja vauvan välistä kiintymyssuhdetta. Tuntoaisti on on tärkein aistimme, Kinnunen todistaa. Se kehittyy ihmisalkiossa ensimmäisenä ja sammuu viimeisenä. Kirsi Hemánuksen haastattelussa Kinnunen sanoo suoraan:"Ihminen jää helposti oman kulttuurinsa vangiksi ja alkaa puolustella huonoja oloja. Kaikkeenhan tottuu. Minä sanoisin kyllä, että me suomalaiset olemme joutuneet huonoon kierteeseen." Kun Pirjo Helasti vielä kertoo suomalaisesta aivotutkimuksesta ja miten tunteet koetaan kehossa, niin jopahan sisällä on värikästä: ilo, suru, viha, pelko ja inho tuottavat mitattavia tuntemuksia kaikkialla. Iskulauseena "Sanat voivat olla sormenpäissä" on ilmaiseva.

Jo aikaisemmin seuraamani poleemisen terävän aivotutkija Markku T. Hyypän kirjasta Kulttuuri pidentää ikää (2013) sai jo samanlaista tietoa syvemmälti. Hänellä on mukana jopa oma lukunsa lastenkulttuurista, ja minua toki riemastuttaa arvostetun tutkijan lakoninen hämmästely lastenkulttuurin vähättelystä, vaikka juuri siihen pitää kiinnittää huomiota, kun sijoitetaan kulttuuripääomaan:"Vaikka varhaislapsuuden kulttuurisen ja sosiaalisen ympäristön korvaamaton vaikutus ihmisen elinuraan on todistettu useissa tutkimuksissa, siihen ei silti kiinnitetä riittävää huomiota." 

Musiikin mahti, rangaistusten outous

Hyyppä painottaa, miten jo äidin odotusajan kulttuuriympäristö jättää pysyvät jäljet lapsen kehitykseen. Hän puhuu musiikin puolesta alusta saakka: äidin laulu, musisoiminen ja tanssi jättävät jälkiä sikiöön, mutta myöhemminkin musiikin harjoittaminen kehittää aivotoimintaa kaikkia tietotaitoja ja sosiaalisuutta suosivaksi.  Maku- ja hajuaistimet tulevat käyttöön synnytyksen jälkeen, kuuloärsykkeet epäsuoremmin. Ja Hyyppäkin sen toistaa:"Jos elämä ei kolhi, vuorovaikutusominaisuus säilyy läpi elämän." Väliin tulee tutkijaslangiakin, mutta se käännetään. Mittaukset kun osoittavat, että mitä enemmän ihmisellä on sosiaalisia suhteita ja keskinäistä luottamusta, sitä vähemmän esiintyy mitattavaa allostaattista kuormitusta. Lue: pahaa stressiä...

Hyyppä ei pelkää olla kriittinen. Puhuessaan lasten kasvatuksesta hän epää jyrkästi kaikenlaisen tukistamisen, piiskaamisen, väkivallalla uhkailun ja niin edelleen. Suomalaisista sanalaskuista kyllä löytää kasvatuskulttuurimme pitkän historian: Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. Hyyppä puhuu kansallisen kasvatuskulttuurimme outoudesta ja tuomitsee selkein sanoin sellaisetkin suositut gurumme kuin Tommy Hellstenin - joka suorastaan kehottaa pienten lasten ojentamiseen kirjassa Vanhemmuus - vastuullista vallankäyttöä (2009) - tai Hyvä terveys -lehden tunnetun psykiatrin ruumiillista kuritusta vähättelevät neuvot. Toisaalta sitten meillä Suomessa vaiettiin psykiatri Martti Paloheimon kotivammaisista ja lapsuuden haavoista kertovat tietokirjat tai Duodecimin tutkimus Lapsen kaltoinkohtelusta.

Meidän oma lasten kirjatalo

Minäkin olin mennä halpaan, kun Markus Hyyppä hehkuttaa Tukholmassa sijaitsevaa lastenkulttuuritaloa, Palatsia, missä kuudessa kerroksessa neljäkymmentä huonetta oli varattu lasten luovalle toiminnalle ja kulttuuritilaisuuksille; kaikelle mahdolliselle toiminnalle sminkkaamisesta runojen kirjoittamiseen jne jne. Päivä Palatsissa maksoi 13 euroa. Suosio oli valtava, koululuokillekin saatiin avustusta käynteihin, mutta! Vuoden kuluttua Palatsi ajettiin konkurssiin, koska markkinatalous ei jäänyt odottelemaan pääsyä voitolle. Hyyppä sanoo yksiselitteisesti, että tämäntyyppinen toiminta on taloudellisesti vaativaa, mutta erittäin kannattavaa sijoitusta lapsen tulevaisuudelle.

Niinpä siis aikaisemmassa blogissani hehkuttamani Taikalamppu -verkosto ja esimerkiksi Helsingin Annantalo ovat näitä keitaita.
Lisäksi lastenkulttuurin ystävien ja tekijöiden yhä hengissä oleva yritys Pro Lastentalo lisäisi mainiosti oman osansa kentän kokonaisuuteen. Tähän yritykseen täytyykin myöhemmin palata uudelleen.

Mutta sitä ennen vielä oiva lehtivinkki!

Huilaa vähän!

Melkoisen pyyteetöntä - lue: vähillä tukirahoilla - toimiva kulttuurilehtien yhdistys Kultti jakaa vuosittain Laatulehti-palkinnon. Viime vuonna sen sai HUILI. Täytyy myöntää anteeksipyydellen, etten ollut julkaisuun aikaisemmin päässyt tutustumaan. Yleensäkin muuten hyviä lehtiä kannattaa koko ajan kysellä myös kirjastosta, koska ei ole lainkaan varmaa miten ja mistä niitä sinne hankitaan. Määrärahaosuudet ovat lehtienkin kohdalla tiukentuneet.

Huili on värikäs ja monipuolisesti taitettu lehti - juuri taitosta usein näkeekin tason erot ammattimaisuuden ja harrastelijoiden välillä. Huili on siis ekolifetyylinen, riippumaton ja kriittinen (ja toimituksen mielestä myös ihana). Neljä kertaa vuodessa, määräaikainen tilaus 50 e, kestotilaus 35 ja osoite PL 965, 00101 Helsinki.

No, nimi ei lifestyleä tietysti pahenna, mutta muistuupa mieleen edelleen Komposti tai Argh monesta muusta kuolleesta lehdestä puhumattakaan, joiden nimet olivat sinnepäin. Huili kait sitten vie ajatukset - niin mihin? Monipuolisesti lehdessä on joka tapauksessa luettavaa ja mietiskeltävääkin pikku-uutisista maailman tapahtumiin, työelämästä ja uusista työtiloista, roskalavalöydöistä juustoloihin ja lampaanhoitoon ja Sarasvuo-fanitukseen. 

Vaikuttaa ehkä vihersalaatilta, mutta on sisällysluetteloaan parempi. Kannattaa tutustua.